Trans-Siperia, Venäjä ja kotiinpaluufiilikset.

Mongolian jäädessä taakse, kotiinpääsyn edessä oli enää muutama pikainen pysähdys Venäjällä ja n. 7000 kilometriä rautatietä. Olin alkujaan aikeissa viettää enemmänkin aikaa Venäjällä, mutta koska onnistuin saamaan vain läpikulkuviisumin, pidemmät pysähdykset oli syytä unohtaa. Maailman pisin yhtäjaksoinen rautatie - Siperian rata, rakennettiin osuuksissa ihan ymmärrettävistä syistä koska kokonaismatka Moskovan ja Vladivostokin välillä on n. 9300 kilometriä. Suurin osa radasta valmistui kuitenkin yli 100 vuotta sitten, 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Reitti on säilynyt lähestulkoon muuttumattomana vuosisadan verran.

Samaan neljän hengen hyttiin kanssani päätyi kotiinsa Irkutskiin matkalla ollut venäläinen taiteilija Sergei, sekä kaksi mongolialaista veljestä matkalla Moskovaan. Sergei ja nuorempi mongoleista osasi kymmenkunta sanaa englantia. Mongolit korkkasivat ensimmäisen vodkapullon heti junan lähtiessä liikkeelle ja pistivät sen kiertämään. Sergei veti kunnon tumut ja sammui jo ennen rajalle pääsyä. Karvainen Siperian kasvatti ei herännyt edes rajavirkailijoiden repiessä häntä pystyyn. Vanhempi mongoleista osasi venäjää, täytti tarvittavat lomakkeet Sergein puolesta ja etsi passin hänen taskuistaan.

Ostamani opaskirja junamatkalle valmisti minut kaikkeen muuhun paitsi siihen suureen salakuljetusoperaatioon, joka koko junamatka lähes kaikille mongoleille oli, joita oli junan matkustajista 80-90%. Mongolian ollessa Venäjää halvempi maa, matkustajat kantoivat järjettömiä määriä uusia vaatteita, polkupyörän sisäkumeja, elintarvikkeita ja lähestulkoon kaikkea mahdollista junaan. Vaatteet poistettiin muoveista junan ollessa vielä Mongolian puolella ja roskat heitettiin ikkunoista ulos tai jätettiin asemalaitureille. Rajan lähestyessä vaunut täyttyivät päättömästi sinkoilevista mongoleista, jotka juoksivat paikasta toiseen sylit täynnä kauppatavaraa. Jokainen junasta löytyvä piilopaikaksi kelpaava sullottiin täyteen tavaraa mukaanlukien toisten matkustajien hytit. Päälle vedettiin viittä vaatekertaa ja salamimakkarat roikkuivat siisteissä riveissä piilossa ikkunverhojen takana. Useampi mongoli halusi jemmata minunkin rinkkaani tavaraa, mutta jouduin kohteliaasti kieltäytymään. Vaikka tullivirkailijat kiersivät jokaisen hytin rajalla, katsoen penkkien alle ja silmäillen matkalaukut läpi, mikään ei heidän silmissä näyttänyt poikkeavan normaalista. Heidän ja mongolimatkustajien välillä vaikuttaa todennäköisesti epävirallinen rahallinen sopimus, koska niin tyhmiä virkailijat eivät voi olla, etteivät olisi haistaneet asiassa palaneen käryä. Ihmettelen edelleen miksi tavaroiden piilottaminen oli sellainen hulabaloo, jos rajaviranomaiset ovat jokatapauksessa perillä touhusta. Ja MIKSI tästä ei ollut mitään mainintaa opaskirjassa!?

Rajan ylityksen ollessa ohi myös mongolit innostuivat ottamaan lisää vodkaa ja meteli oli sen mukainen. Tein virheen valitessani alapunkan sillä koko yön hytissämme ramppasi humaltuneita mongoleja pelaamassa korttia, juomassa lisää vodkaa ja istumassa nukkumista yrittävän travellerin jalkojen päällä.

Jokainen pysähdys venäläisellä asemalla oli oma ohjelmanumeronsa. Pysähdyksen kestosta riippuen, asemalaiturilla vallitsi viidestä minuutista puoleen tuntiin kestävät epäviralliset markkinat, mongoleiden juostessa laituireille vielä liikkuvasta junasta käsivarsillaan salakuljetettua tavaraa. Venäläiset tietävät minä päivinä ja mihin kellonaikaan Mongoliasta saapuva juna pysähtyy ja tulevat valmiiksi asemalle tekemään halpoja löytöjä. Junan lähtiessä laiturilta edessä oli sama episodi käänteisessä järjestyksessä ihmisten juostessa takaisin liikkuvaan junaan tyhjempien sylien kanssa. Allekirjoittaneella oli sellainen olo, että koko salakuljetusoperaation Don eli Pääjehu oli toinen hytissäni olleista veljeksistä. Viiden päivän matkan ajan, raha vaihtoi jatkuvasti tukuittain omistajaa hytissäni ja sisällä ramppasi eri ikäisiä mongoleja puristamassa miehen kättä.

Krapulainen Sergei heräili myöhään aamulla, mutta herkistyi silminnähden saapuessamme Irkutskiin. Ilmeisesti työmatka Mongoliassa oli ollut pitkä ja kotiinpaluu kosketti raavasta miestä. Irkutskiin jäi myös sveitsiläisperhe Tobias, Franziska ja Janosch joiden seurassa kiertelin Mongoliaa. Minä ostin ripulia uhmaten asemalta savustettua Omul-kalaa, joka on yksi monista kalalajeista joita ei esiinny muualla kuin Baikal-järvessä. Baikalista voisi kirjoittaa ihan oman kappaleensa, sen verran eeppinen järvi on kyseessä. Yhdellä maailman suurimmista ja puhtaimmista järvistä on pinta-alaa ja syvyyttä sen verran, että vesipulan yllättäessä järvestä riittäisi makeaa vettä 40 vuodeksi koko maailman tarpeisiin. Vaikka lumet olivat suurimmasta osasta Siperiaa jo sulaneet, koko massiivinen järvi oli edelleen jäässä, valkoisen kentän jatkuessa kauas horisonttiin.

Seuraavaa neljää päivää voisi kuvailla hmm...kokemukseksi? Junassa ei ollut minun lisäksi kuin kourallinen länsimaalaisia ja lähimmät niistä 7 vaunun päässä omastani. Mongolit ja venäläiset eivät juuri englantia puhuneet, joten aikani kului lähestulkoon kokonaan ohikiitävää erämaata katsellessa, ongelmanratkaisupelejä pelatessa sekä kirjojen ja musiikin parissa. Opettelin myös kyyrilliset aakkoset, joista jo junassa oli hyötyä aikatauluja lukiessa, mutta Moskovassa ja Pietarissa ne olisivat lähestulkoon välttämättömyys hallita. Onnistuin tilaamaan niillä borssikeiton junan ravintolavaunussa, mutta tämä oli ainoa kerta kun hyödynsin vaunun palveluita hintojen ollessa huikeat. Taas oli edessä neljän päivän nuudelidieetti.

Heräsin viimeisenä aamuna Novgorodissa ylittäessämme Volgaa, maiseman muuttuessa pikkuhiljaa urbaanimmaksi. Siperian suurimpia kaupunkeja lukuunottamatta matkan aikana ei juuri ollut kerrostaloja näkynyt. Siperiassa maisemaa sävyttivät 1900-luvun alkupuolella rakennetut yksinkertaiset puutalot, jotka itsessään olivat puunvärisiä, mutta joiden ikkunapuut olivat aina kirkkaan värisiä. Matkan loppuvaiheessa minulta varastettiin jo toinen puhelin reissuni aikana. Rahallista arvoa Malesiasta ostetulla halvimmalla Nokialaisella ei juuri ollut, mutta reissun viimeiset päivät ilman laskinta, herätyskelloa ja taskulamppua olivat vaikeampia.

Olin varannut hostellin etukäteen Moskovasta, mutta sitä etsiessä olin repiä pelihousuni. Mongoliasta lähtiessä keli oli vielä pakkasen puolella, mutta Moskovassa kevät oli jo pitkällä ja harhailin hiki päässä kantamusteni kanssa pitkän tovin ennenkuin löysin hostellini rakennuksesta, jonka kunnostamattomasta rappukäytävästä tuli mieleen sota-aikainen bordelli. Syykin tähän paljastui. Kommunistisen Neuvostoliiton aikana talojen yhteisten tilojen, kuten rappukäytävien kunnossapito ei ollut kenenkään vastuulla, kukin asukas huolehti vain omasta asunnostaan. Hostellin ovien auetessa yllätys oli siis suuri, sen ollessa todella siisti ja viihtyisä, kuorrutettuna uskomattoman ystävällisellä henkilökunnalla.

Ehdin olla Moskovassa vain yhden kokonaisen päivän, mutta pidin näkemästäni. Voitonpäivän (9.5) marssiin valmistautuvaa kaupunkia puunattiin huolella ja poliisit olivat yleinen näky katukuvassa. Itseasiassa en ole missään päin maailmassa nähnyt vastaavaa määrää poliiseja (tai miliisejä) kuin Moskovassa. Eksyin marssin kenraaliharjoituksessa pressialueelle ja sulauduin joukkoon järjestelmäkamerani kanssa. Jo harjoituksissa Punaisen Torin lävitse marssitettiin tuhansia sotilaita ja kymmeniä ajoneuvoja, mukaanlukien ydinohjuksia kantavia massiivisia rekkoja. Marssin valmistelujen vuoksi Leninin mausoleumi oli pettymyksekseni suljettu. Minulta jäi kaikki balsamoidut suurmiehet tällä reissulla näkemättä, koska missasin myös Vietnamissa Ho Chi Minhin ja Kiinassa Mao Zedongin jäänteet. Kremlin oli onneksi auki ja käytin sen muurien sisäpuolella suurimman osan päivästäni. En ole eläissäni nähnyt niin paljon kultaa ja muuta arvotavaraa, kuin Kremlinin aarrekammiossa. Joukossa oli mm. korvaamattomia Fabergén kultamunia. Moskova on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kokenut valtavan muodonmuutoksen ja uusrikkaat luksusautoineen ovat kaupungin kaduilla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Alku Pietarissa meni täsmälleen samojen nuottien mukaan kuin Moskovassa, mitä tulee hostelliin. Mutta jos mahdollista, henkilökunta oli vielä ystävällisempää...ja kauniimpaa. Pietarin ollessa yksi suuri ulkoilmamuseo, kulttuurista ja historiasta kiinnostunut ihminen saisi kulumaan siellä helposti viikon. Totta puhuen, jo pelkästään Eremitaasi-museossa saisi kulumaan viikon, jos sen haluaisi kiertää ajan kanssa läpi. Yritin mahduttaa taas mahdollisimman paljon ainoaan päivääni kaupungissa ja kävelinkin rivakkaa tahtia Eremitaasin kaikki yli 300 huonetta läpi. Matkaa rakennuksen sisällä kertyi valehtelematta vähintään 5 kilometriä. Pysähdyin tarkastelemaan pidemmäksi aikaa vain minua tosissaan kiinnostaneita näyttelyesineitä, kuten Da Vincin kahta maalausta, sekä Talvipalatsin joitain huoneita, joiden koristelussa ei oltu ruplia säästelty. Onko tuo ihme, asuihan talossa aikanaan maailman rikkain hallitsijasuku. Yksi huoneista oli mm. kauttaaltaan kullattu. En ole Ranskan Versailles:ssa käynyt, mutta osaan kuvitella, että pytingeissä on paljon samaa henkeä. Vietin museossa juosten n. 4 tuntia, jonka jälkeen taide pursui korvista ulos enkä kestänyt enempää. Loppupäivä meni sateista kaupunkia kierrellessä.

Minulla oli vaikeuksia nukkua tietäen, että seuraava aamu olisi toistaiseksi viimeinen kerta, kun heräisin Suomen ulkopuolella. Pietarin asemalla kuulutukset tulivat myös suomeksi ja viimeistään silloin tajusin olevani matkalla kotiin. Junassa sain ilmaisen oluen, kuuntelin Hectorin Suomi-Neitoa ja hymyilin ensimmäistä kertaa elämässäni nähdessäni VR:n konduktöörin. Helsingin päässä asemalla oli vastassa ihana ihminen, jonka näkeminen teki vielä iloisemmaksi. Oli vappuaatto ja takana oli yhteensä vajaat 15 000 kilometriä junassa istumista, aina Hong Kongista asti. Katukuva oli täynnä haalareissa heiluvia nuoria ja suunnatessamme Kaivopuistoon mielessäni kävi, että paluuni oli osunut taas kerran oikeaan hetkeen.

Nyt takana on jo 2,5 kuukautta Suomessa ja kotona. Kuten arvata saattaa, minulla on ollut vaikeuksia sopeutua taas "normaaliin" elämään. Jätin Heinolan ja lapsuudenkotini taakse vuonna 2004 muuttaessani Tampereelle. Nyt pennittömänä maailmalta palatessa oli edessä paluu menneisyyteen. Palaaminen vanhempien helmoihin 27-vuotiaana ei kuulostanut ajatuksena houkuttelevalta, mutta olin koittanut asennoitua siihen jo matkalla ollessani, tiedostaen sen olevan edessä. Heinolaan en ole kuitenkaan aikeissa jäädä, vaan tarkoituksena on viettää siellä kesä ja kerätä sen verran rahaa kasaan, että pääsen taas ns. omille jaloilleni. Syksyllä elämässäni toivottavasti puhaltavat taas uudet tuulet, mutta minkälaiset ja missä päin, on edelleen kysymysmerkki. Haluaisin jo asettua jonnekin ja saada jonkinlaisen kestävämmän suunnan elämälleni. Mieleinen työpaikka, mieleinen opiskelupaikka tai mieleinen tyttöystävä olisivat niitä asioita, jotka saisivat tämän vierivän kiven ainakin hetkeksi pysähtymään, vaan ei sammaloitumaan. Jos näistä mitään ei löydy, on enemmän kuin todennäköistä, että jätän taas Suomen ainakin väliaikaisesti taakseni heti saatuani rahat kasaan uutta seikkailua varten. (joista lisää lopussa)

Mitä tulee tähän reissuun - en ole, enkä varmasti tule vielä pitkään aikaan sisäistämään kaikkea mitä ehdin kokea ja nähdä tien päällä kuluneen 11 kuukauden aikana. Uusia kokemuksia tuli niin jatkuvalla syötöllä, että edellisiä ei ollut ehtinyt edes käsitellä alta pois. En halua määritellä, mikä reissulla oli kaikkein hienointa tai mistä maasta pidin eniten. Jokainen maa tarjosi niin hyviä kuin huonojakin kokemuksia sekä ystävällisiä ja ei niin ystävällisiä ihmisiä. Kasvoin ihmisenä ja opin ymmärtämään paremmin, mitkä asiat minulle ovat elämässä tärkeitä.

Yksin lähtemistä ei kannata pelätä. Soolona matkustamista suosittelisin kenelle tahansa. Tervettä järkeä käyttäen ei turvallisuudestakaan tarvitse edes tyttöjen olla huolissaan. Vaikka olin teoriassa matkalla yksin, olin konkreettisesti yksin 11 kuukauden aikana maksimissaan kuukauden. Yksin matkaaja tapaa ja tutustuu reissussa helpommin muihin kuin porukassa matkaava, koska muut yksin matkaavat (joita on todella paljon!) ajattelevat suurella todennäköisyydellä samoin kuin sinä ja hakeutuvat toisten sooloilijoiden seuraan. Käteen minullekin jäi valtava määrä ystäviä ja kontakteja joka puolelta maailmaa. Vuosi ilman tuttuja ihmisiä tai pysyvämpiä ihmissuhteita on kuitenkin pitkä aika, joten en välttämättä uudestaan lähtisi yksin ihan yhtä pitkälle matkalle. Näen muutaman kuukauden mittaiset matkat kestoltaan itselleni sopivina.

Mitä tulee tuleviin seikkailuihin, haaveita olisi mm. seuraavista:

- Roadtrip USA:n halki Etelä-Valtioiden kautta kiertäen
- Purjelaivalla Eteläisen Tyynenmeren yli
- Etelä-Amerikassa rinkan kanssa kiertelyä (+ visiitti Antarktiksella)
- Roadtrip Itä-Euroopan kautta Kreikan rannikolle
- Nepal + Mount Everest base camp + Tiibet
- Costa Rica (+ muu Väli-Amerikka)
- Kilimanjarolle kiipeäminen
- Hevosen ostaminen/vuokraus ja kiertely Mongoliassa vähintään 2 viikon ajan
- Autolla Australian ympäri
- ....
- ....
- ym.

Onneksi on koko (toivottavasti pitkä) elinikä aikaa toteuttaa näitä! Jos jollain teistä on samanlaisia suunnitelmia, niin nykäiskää hihasta ja harkitaan yhdessä lähtemistä :)
Kiitos kaikille, ketkä olivat hengessä mukana ja jaksoivat lukea piiiiitkäksi venyneitä tekstejäni! :) Antti kuittaa viimeisen kerran näillä sivuilla.

Karu, mutta kaunis Mongolia.

Juna Mongolian Ulan Batoriin lähti aamun sarastaessa ja aikaisemmista Kiinan junista poiketen se oli lähes tyhjä. Samassa vaunussa oli minun ja Henkin lisäksi vain neljä muuta ihmistä ja samaan hyttiin kanssani päätyi Amerikkalainen lähemmäs nelikymppinen Ben, joka oli jättänyt New Yorkin ja dokumenttieditoijan hommat taakseen jo 2,5 vuotta takaperin. Avioeron jälkeisessä hämmennyksessä mies oli ostanut purjeveneen vailla minkäänlaista purjehduskokemusta ja päättänyt purjehtia Tyynenmeren yli Meksikosta Australiaan. Kaksi ensimmäistä yritystä päättyi teknisiin ongelmiin (toisella kerralla maston katketessa myrskyssä), mutta kolmas yritys kantoi 11 kuukauden aikana Polynesian kautta aina Australiaan asti. Pisin siivu avomerellä oli 25 vuorokautta putkeen. Kuuntelin silmät loistaen miehen tarinoita ja innostuin toden teolla purjehduksesta, haaveillen itse myös jonain päivänä purjehtivani Eteläisellä Tyynellämerellä. Moni ylitystä suunnitteleva purjevene hakee netin kautta apupoikia ruoka- ja polttoainekuluja jakamaan, joten haaveen toteuttaminen ei edes ole niin vaikeaa kuin voisi kuvitella.

Saapuessamme Kiinan ja Mongolian rajalle illalla, hyisestä kelistä huolimatta tunnelma oli hyvä raja-aseman loistaessa jossain jouluvalaistuksen tapaisessa ja valssin soidessa aseman ämyreistä. Rajalla meni useampi tunti, koska raideleveys muuttui ja kaikkiin junan vaunuihin oli vaihdettava akselit. Vaunut nostettiin massiivisilla tunkeilla ilmaan meidän seuratessa työtä vaunun ikkunoista ulos pälyillen. Nukkumaan päästiin vasta aamuyöllä rajaselvitysten jälkeen.

Silmien auetessa seuraavan kerran, junanvaunussa leijaili kauttaaltaan sakea pöly. Olimme ylittämässä Gobin autiomaata ja vanhan junan tiivisteet olivat nähneet parhaat päivänsä. Katsoin horisontissa nousevaa aurinkoa puskiessamme tappavan tasaista tahtia tyhjän maiseman läpi. Näkymä ikkunoiden ulkopuolella oli karu. Joka ilmansuunnassa ympärillä oli vain hiekkaa ja siellä täällä kylmän talven tappamien eläinten raatoja. Ajoittain saattoi nähdä pölypilven edellä kulkevan yksittäisen auton tai paimenpojan hevosineen.

En todellakaan odottanut ihmeitä Mongolian pääkaupungilta Ulan Batorilta, mutta se yllätti siitä huolimatta ankeudellaan. Infrastruktuuri oli jotain aivan karmeaa ja paikoitellen aukinaiset kaivonkannet kertoivat karua totuutta siitä, että edelleen Ulan Batorin viemäreissä asuu kodittomia lapsia pakoillen kylmää talvea lämpimämpien putkien läheisyyteen. UB oli ensimmäinen paikka koko matkani aikana, jossa en tuntenut oloani turvalliseksi, pahaa silmää tuli ja ihmiset huutelivat vihamieliseen sävyyn. Menin anomaan Venäjän viisumia suurlähetystöön, jossa odotin koko tunnin mittaisen hakuajan hakupaperit kourassa ihmisten ryysiessä molemmin puolin ohitseni. Kun olin lähellä luukkua, minulle sanottiin, että "Olemme sulkeneet tältä päivää, tule huomenna uudestaan." Semisti kypsytti. Koska olin jo ostanut junalippuni Moskovaan Transit-viisumin Venäjälle saadakseni, elin taas jännityksessä ehdinkö saada viisumini ajoissa.

En kuitenkaan tullut Mongoliaan Ulan Batorin vuoksi vaan nimenomaan päästäkseni näkemään, miltä näyttää maailman harvimmin asuttu valtio, jossa iso osa ihmisistä elää edelleen paimentolaisina karjan ehdoilla, vailla osoitetta. Lähdin viiden päivän kierrokselle Keski-Mongoliaan vanhalla 70-luvun venäläisellä UAZ-pakulla seuranani oppaan ja kuskin lisäksi Henk ja kolmihenkinen sveitsiläinen perhe Franziska, Tobias ja Janosch. 11 kuukautta matkalla ollut perhe oli hyvä esimerkki siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä kiertämään maailmaa. 6-vuotias Janosch puhui sujuvasti kolmea eri kieltä (saksa, ranska, englanti), osasi lähes kaikki maailman liput ja piirsi minulle ulkomuistista jopa Suomen kartan. Helposti unohtui, että hän oli vasta 6-vuotias, mutta purskahtaessaan itkuun korttipelin hävittyään, todellisuus iski vasten kasvoja.

Kävin mielenkiintoisen keskustelun Tobiaksen ja Henkin kanssa ihmishengen hinnasta. Opin, että Hollannissa ja Sveitsissä (ja todennäköisesti myös Suomessa) infrastuktuuri-suunnittelussa ihmishengelle on määrätty hinta ja esim. siltaa tai tasoristeystä suunnitellessa lasketaan tätä ihmishengen hintaa käyttäen, mikä on kannattavín ratkaisu pidemmän päälle - toisin sanoen, kuinka paljon enemmän rahaa rakentamiseen kannattaa käyttää suhteessa säästettyjen ihmishenkien määrään. Muistaakseni Sveitsissä yhden hengen hinta oli n. 2 miljoonaa frangia.

Takaisin Mongoliaan: Mieli oli samantien virkeämpi ja Mongolia näytti uudet kasvot päästessä hengittämään raikasta ilmaa Ulan Batorin ulkopuolelle. Asfaltoituja teitä Mongoliassa ei muutaman päätien lisäksi ole ja en tiedä voiko loppuja edes varsinaisiksi teiksi sanoa. Suurin osa Mongoliasta on kuivaa ja puutonta aroa tai aavikkoa ja autoilla ajetaan siellä missä pystytään. Jälkiä kulkee satunnaisesti ja "tiet" muuttuvat olosuhteiden mukaan. Ajaessamme Hustain kansallispuistoon, juutuimme mutaan kirjaimellisesti keskelle ei mitään.Missään suunnassa ei näkynyt teitä, asutusta tai muita ihmisiä. Meillä kuitenkin oli mukana ruokaa seitsemälle hengelle viideksi päiväksi, joten hengenhätää ei ollut. Tunnin punnertamisen jälkeen päästiin irti ja jonkin aikaa myöhemmin saavuimme aidattomalle Hustain kansallispuiston alueelle. Poimimme mukaan luonto-oppaan ja lähdimme etsimään villihevosia, joita maailmassa on jäljellä pari tuhatta yksilöä, kaikki yhtä lajia - Przewalskin villihevosia. Laji kuoli todennäköisesti luonnossa sukupuuttoon jo 60-luvulla, mutta vankeudessa olleiden yksilöiden avulla kanta saatiin elvytettyä uudestaan ja vuonna 1992 Hollannista tuotiin Mongoliaan 15 hevosta, jotka ovat sittemmin lisääntyneet ja onnistuneet astelemaan pois veitsen terältä. Parista tuhannesta hevosesta luonnonvaraisena on kuitenkin vain joitain satoja Mongoliassa ja suurin osa on eläintarhoissa ympäri maailmaa. Ja selvennetään, että vapaudessa elämään oppinut kesyhevonen ei ole sama asia kuin villihevonen. Villihevosilla on 66 kromosomia kesyhevosen 64:ään verrattuna, joten kyseessä on ihan eri eläin. Löysimme lopulta parikin laumaa ja pääsimme suhteellisen lähelle säikkyjä eläimiä. Lisäksi näimme valtavan kokoisia korppikotkia ja pienempiä marmotteja, jotka ovat Aasian vastine Amerikan preeriakoirille.

Politiikkaa: Vuonna 2008 Mongoliassa oli vaalit, jossa kaksi kilpailevaa puoluetta lupasivat molemmat jokaiselle kansalaiselle 1 500 000-2 500 000 tugrukkia (800-1300€) tullessaan valituksi. Latiakaan kansalaiset eivät vielä ole saaneet ja mellakat ovat syystäkin yleisiä. Ollessani Mongoliassa, meneillään oli nälkälakko.

Mitä kauemmaksi Ulan Batorista päästiin, sitä upeammaksi maisemat muuttuivat. Tunsin olevani Western-filmissä, kun missään ei näkynyt ristin sielua ja auton editse pyöri tuulessa pallomaisia pensaita. Fiilistä haettiin Hyvät, pahat ja rumat-elokuvan soundtrackilla. Saavuimme illaksi ensimmäiseen yöpaikkaamme, vuorien tuulelta suojaamaan laaksoon, jossa leiriä piti yksi nomadiperhe. Mongolialaiset paimentolaiset asuvat edelleen jurtissa (Ger), jotka ovat puolijoukkuetelttaa muistuttavia pyöreitä villahuovilla vuorattuja asumuksia. Naulaton (naulat ovat pahaksi jurtan energialle) puinen kehikko on helposti purettavissa ja perhe vaeltaa kesäisin karjan perässä sinne missä ruoho on vihreämpää. Ulkoa jurtat ovat mitäänsanomattoman värisiä ja on vaikea uskoa todeksi, kuinka kodikas asumus on sisältä. Seinät ovat värillisten ryijyjen peitossa, takaseinällä on alttari, miehen puolella ovesta vasemmalla on työkalut, hevosten satulat jne. ja vastapäätä naisen puolella on keittotarvikkeet ym. Keskellä kahden pylvään välissä on kamina, jota lämmitetään kuivatulla eläinten lannalla - järkevä ratkaisu ottaen huomioon, että suurimmassa osassa Mongoliaa ei juurikaan puita ole.

Mongolit ovat taikauskoisia ja jurtissa on hyvä muistaa joitain käyttäytymissääntöjä: Kaikki tulee ottaa vastaan oikealla kädellä, jurtan keskellä olevien pylväiden välistä ei saa kulkea, kaminassa ei saa polttaa roskaa, viheltely ei ole suotavaa ja lattialle ei ole soveliasta laskea henkilökohtaisia tavaroitaan. Jurttien ulkopuolella oli kymmeniä vuohia, lampaita, hevosia ja kameleita, joista perhe saa elantonsa. Kävelin viereiselle kukkulalle ja katsoin kun perheen pää, yli 70-vuotias hampaaton, auringon ahavoittama vanhus lähti hevosineen noutamaan karjaa yöksi leiriin auringon laskiessa. Edessä aukesi karuimpia ja samalla kauneimpia maisemia, joita olin eläissäni nähnyt ja silmäkulmani kostuivat yllättäen kaiken tämän näkemäni edessä. Onnenkyyneleitä. Tämä oli taas niitä hetkiä, kun muistin minkä vuoksi matkustamista rakastan. On mahtavaa huomata, että edelleen nykypäivänä jossain muualla maailmassa ihmiset elävät täysin erilaista elämää kuin me Suomessa. Tätä voisi kutsua jopa aikamatkailuksi, sillä suurimmassa osassa länsimaita näin ei ole eletty monen viimeisen sukupolven aikana. Pimeän tultua ihastelin vielä tähtikirkasta taivasta ja menin nukkumaan mielessäni ajatus, että palaan tänne vielä.

Aamupalan ja kotipolttoisen huikan jälkeen lähdimme ratsaille kameleilla. Vastaan tuli yksi perheen koirista vaaleat posket veren värjääminä. Se oli ollut syömässä maahan luhistuneella lehmänraadolla. Ei kaunista, mutta ahhh, niin aitoa ja luonnollista. Kevät on Mongoliassa ankaraa aikaa. Kylmä talvi tietää monelle nomadille suuria menetyksiä ja karja on silminnähden todella laihassa ja huonossa kunnossa. Kuten Suomessa, myös Mongoliassa edellinen talvi oli kylmin vuosikymmeniin ja tappiot olivat raskaat. Isäntämme oli menettänyt talven aikana kymmeniä eläimiä - käynyttä hevosen maitoa, airagia ei ollut normaalista poiketen tarjolla. Jätimme lähtiessä kiitokseksi perheelle pieniä lahjoja, kuten teetä ja karkkeja, joita heidän on kaukana kaupungeista vaikea saada käsiinsä.

Maisema muuttui toisen päivän aikana täysin. Ensimmäinen päivä oltiin ajeltu lähes kokonaan aavikkomaisissa maisemissa, mutta toisenä päivänä saavuimme muinaisen laavavirran muodostamaan valtavaan laaksoon, jonka perällä seuraavan leirimme oli määrä sijaita. Teitä ei ollut ja matkanteko oli hidasta teräviä laavakiviä väistellessä ja sulamisvesien muodostamia puroja ylitellessä. Pääsimme kuitenkin ennen pimeäntuloa perille toisen perheen luokse, jossa oli tarkoitus viettää kaksi seuraavaa yötä. Ensimmäisenä iltana kävimme katsomassa läheistä vesiputousta, joka oli paikallisille pyhä paikka. Vesiputouksen ympärille oli rakennettu kivistä ja sinisistä kangaspaloista oovoo:ita. Tällaisen rakennelman kohdatessa siihen on tarkoitus lisätä jotain ja kiertää sen ympäri myötäpäivään. Koska nomadien lapsilla ei juurikaan kaupoista saatavia leluja ole, mielikuvitus näyttelee tärkeää roolia. Lampaan nilkkaluilla on pelattu noppien tapaan erilaisia pelejä jo vuosisatoja ja meillekin opetettiin pari peliä. Heittäessä luut voivat jäädä neljään eri asentoon (lammas, vuohi, hevonen, kameli), johon pelit perustuvat. Ostin perheeltä muistoksi pussillisen luita. Peliseuraa otetaan vastaan!

Yön aikana oli tullut paljon lunta ja olin mielissäni, että sain sittenkin kokea talven, missatessani vuosisadan sellaisen Suomen kamaralla. Aamiaisen jälkeen lähdettiin porukalla hevosretkelle. Maisemat oli mahtavat, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, edellisyönä satanut lumi suli vauhdilla ja purot solisivat. Fiilis oli taas aivan mieletön! Illalla olin vuohenpoikasten ruokinnassa apuna pitäen sarvista paikallaan isompia elikoita. Iltaruoka oli tutun lihapainotteinen. Karujen olosuhteiden vuoksi minkään viljely on suurimmassa osassa Mongoliaa hankalaa, joten lihaa syödään suhteessa todella paljon. Iltaruoan jälkeen perheen isäntä tarjosi minulle nuuskapulloaan. Koska on epäkohteliasta kieltäytyä ja asenteeni on edelleen, että kaikkea pitää kokeilla, kiskaisin pulverin ennakkoluulottomasti sieraimiin ja aivastelin perään. Perheen naurulle ei ollut tulla loppua.

Nomadit tienaavat elantonsa myymällä syksyllä/alkutalvella lihaa, keväällä kashmiria (vuohenvillaa, n. 30€/kg) ja kesällä maitotuotteita. Mongoliassa paistaa aurinko lähemmäs 300 päivänä vuodessa ja ulkona työskentelevät miehet ovat väriltään huomattavasti tummempia naisiin verrattuna.

Seuraavana päivänä ajoimme Kharakhorumiin, joka oli Mongolian pääkaupunki muinaisen Mongolian imperiumin aikana. Vierailimme luostarissa, jossa muutaman viikon ikäinen yksinäinen koiranpentu haki lumisateessa lämpöä minun jaloistani. Otin pennun syliini, jossa se nukkui koko luostarivisiitin ajan. Tämä oli kuitenkin virhe, sillä pentu kiintyi minuun ja vinkui perään, kun jouduin jättämään sen taakseni. Olin niin huolissani koiranpennun selviämisestä yltyneessä lumisateessa yksin, että kävelin vielä luostariin illalla takaisin katsomaan, onko se kunnossa. Mukaan sitä en kuitenkaan voinut ottaa, joten etsin muita kulkukoiria ja koin parhaaksi jättää sen niiden keskuuteen. Unen saaminen kesti, pennun pyöriessä edelleen mielessä. Janosch oksenteli pitkin yötä ja hammastani särki niin paljon, että nukkumisesta ei tullut loppujen lopuksi mitään koko yönä.

Palasimme takaisin Ulan Batorin harmauteen, jossa ehdin vielä viettää kokonaisen päivän ennen matkan jatkumista Venäjän puolelle. Henk sairastui keuhkokuumeeseen ja lennätettiin Hong Kongiin. Kävin luonnontieteellisessä museossa, jossa oli paljon Mongoliasta löytyneitä dinosaurusten luurankoja täytettyjen, karvanlähdöstä kärsivien eläinten lisäksi. Vierailin myös International Intellectual-museossa, joka oli täynnä erilaisia, pääasiassa puusta tehtyjä ongelmanratkaisupelejä. Ostin museosta ajanvietettä tulevalle viisi päivää kestävälle junamatkalle. Junan lähtöä odotellessani juttelin vielä hostellilla 80-vuotiaan amerikkalaisen backpackerin kanssa, joka oli aikoinaan heilastellut myös suomalaisen tytön kanssa.

Junan lähtiessä Moskovaa kohti, mieli oli haikea. Mongolia oli vienyt sydämeni ja vannoin palaavani sinne vielä jonain päivänä kesäaikaan. Nykypäivänä harva tietää Mongoliasta juuri mitään, mutta se on aikoinaan 1200-luvulla Tšingis Khanin valloitusten ansiosta ollut maailman mahtavin imperiumi, joka kattoi lähes koko Aasian alueen. Vuosittain heinäkuussa Mongoliassa järjestetään Naadam-festivaalit, jotka ovat ikäänkuin paikalliset Olympialaiset. Lajeina ovat jousiammunta, paini ja ratsastus (ilman satulaa, jopa 30km matkoja). Haaveena olisi ostaa tai vuokrata hevonen pariksi viikoksi ja lähteä teltan ja retkikeittimen kanssa haahuilemaan ympäriinsä mahtavissa maisemissa. Mongolia on yksi harvoista maista, jossa tällainen olisi vielä täysin mahdollista. Vaikka mukaan palkkaisi oppaan, taloudellisesti reissu ei olisi raskas.

Kotia kohti - Hong Kong ja Kiina

Anteeksi saamattomuuteni, kärsin luomisen tuskasta. Palasin Suomeen jo vappuaattona, mutta nauttiessani olemisen siedettävästä keveydestä kotonani Heinolassa, en ole saanut aikaiseksi istua koneen ääreen kirjailemaan viimeisiksi jääneitä kokemuksiani matkaltani. Lupailin kuitenkin jo useammalle ihmiselle, että kauan ei tarvitse enää odottaa. Kirjotan parissa osassa loppumatkan kokemukset, koska jopa osiin jaettuna tekstit ovat jo tutuksi tulleeseen tyyliin piiiiiitkiä!

Hong Kong

Lennettyäni useamman stopin kautta (säästösyistä) Uudesta-Seelannista Hong Kongiin, aloitin hitaan "maanpäällisen" kotimatkani, jonka oli tarkoitus kulkea kiskoja pitkin Kiinan, Mongolian ja Venäjän kautta aina Suomeen asti. Hiljaisen NZ:n jälkeen voisin väittää taas kokeneeni jonkinasteisen kulttuurishokin Hong Kongiin saapuessani. Aasian väenpaljous oli muutamassa kuukaudessa ehtinyt unohtua, mutta Hong Kongia pahempaan pesäkkeeseen en ollut vielä missään törmännyt. Pahimpiin ruuhka-aikoihin jopa kävellen oli hankaluuksia päästä eteenpäin ilman kyynärpäiden heilutusta. Alunperin en ollut edes suunnitellut pysähdystä Hong Kongissa, mutta koska Kiinan viisumin anominen oli sitä kautta huomattavasti helpompaa kuin Uudesta-Seelannista käsin ja koska sinne myös lensi halvemmalla kuin Kiinan kaupunkeihin, se oli kaikinpuolin järkevää. Marssin jo ensimmäisenä päivänä anomaan viisumia ja huomasin, etten ole asialla yksin. Jono jatkui rakennuksen ulkopuolelle n. 50 metrin verran, mutta veti kuitenkin yllättävän nopeasti. Viisumin käsittelyä oli odoteltava lähemmäs viikon verran, josta pankkitilini ei ollut mielissään. Odotin jo innolla halvempaan Kiinaan pääsemistä.

Pahin shokki oli ilmansaasteet. Sinistä taivasta en nähny viikon aikana kertaakaan ja jopa Kowloonista Hong Kong Islandille (max. 2km) katsoessa tuntui useana päivänä siltä, kuin olisi katsonut maisemaa harmaa huntu silmillään. Majotuin Kowloonin halvimpaan ja pahamaineisimpaan (jonka kuulin jälkeenpäin) hostellikompleksiin Chungking Mansions:iin, jota en suosittele kenellekään. Neljän hengen dormit olivat niin pieniä, että huoneessa oli hankala liikkua samaan aikaan toisen ihmisen kanssa ja bedbugsit aiheuttivat taas kirjavuutta iholla.

Hong Kong Islandilla järjestetään joka ilta kahdeksalta valo- ja ääninäytös, jossa kaupungin pilvenpiirtäjät useamman kilometrin matkalla välkehtivät musiikin tahtiin. Shown mittakaavaa on vaikea tajuta, ennenkuin kävelee itse katutasolla pilvenpiirtäjien viidakossa. Järjestin itselleni paikallista seuraa yhteisen suomalaisen tutun kautta vierailulle massiiviselle usean sadan tonnin painoiselle bronssiselle buddha-patsaalle, josta olisi auennut upeat maisemat jos näkyvyyttä olisi ollut nimeksikään. Kiersimme kahden HK:laisen ja yhden korealaisen tytön, sekä yhden brittipojan kanssa kalastajakylän, joka oli muistutus siitä millainen Hong Kongin nykyinen urbaani viidakko oli alkujaan ollut. Haave oli nähdä vaaleanpunaisia delfiinejä ja haaveeksi se myös jäi. Niitä kuitenkin on oikeasti olemassa, kyseessä ei ole urbaanin viidakon urbaani legenda. Opin muuten avaruusmuseossa, että vuosikymmeniä sitten aurinkokuntamme kaukaisimpia planeettoja tutkivien Voyager-luotainten mukaan laitettiin mm. tervehdyksiä kymmenillä eri kielillä, tietoa telluksestamme ja klassista musiikkiia. Kaikki nämä sen vuoksi, että jos/kun luotaimet joskus tuhansien tai miljoonien vuosien päästä päätyvät toisten sivilisaatioiden käsiin, he voivat lopettaa arvailun onko (oliko?) elämää heidän planeettansa ulkopuolella,

Ennen siirtymistä Kiinan puolelle kävin vielä katsomassa laukkakilpailuja, jotka ovat Hong Kongissa seuratuin urheilulaji. Niinkuin jo aikaisemmissa teksteissä on käynyt ilmi, aasialaiset ovat innokkaita vedonlyöjiä ja arvata saattaa millainen kuhina laukkaratojen luukuilla käy. Säästelin kuitenkin omia vähäisiä pelimerkkejäni ja tyydyin vain katsomaan myöhäisillan kilpailuja muutaman lähdön verran. En ole vielä New Yorkissa käynyt, mutta voisin kuvitella Hong Kongin olevan sielultaan idän vastine Isolle Omenalle. Shoppailijalle tai bilehileelle kyseinen metropoli on varmasti paratiisi, mutta kaltaiselleni luontoihmiselle kaupunki oli liian iso, kiireinen ja saasteinen - kaikesta huolimatta näkemisen arvoinen.

Kiina

Hong Kongista alkoi tosiaan hidas matkani raiteilla, joka tulisi lopulta päättymään Helsinkiin. Kiinan viisumin saatuani ylitin rajan Shenzheniin, jossa vain hyppäsin Shanghaihin vievään junaan. Shanghaissa oli luvassa tuttuja ihmisiä ja ilmainen majoitus. Vietnamissa viime vuoden puolella tapaamani Uruguaylainen pariskunta Alvaro ja Silvana ovat asuneet Shanghaissa nyt parisen vuotta. Hypättyäni helteisessä Hong Kongissa junaan shortseissa ja t-paidassa, sain Shanghaihin saavuttuani vielä normaalia enemmän hölmistyneitä katseita, kun junan saapuessa asemalle ulkona oli +4°C lämmintä. Kiinassa kun siis länsimaalaisten on muutenkin vaikea välttyä tuijotukselta. Silvana oli asemalla vastassa ja saattoi minut heidän 34. kerroksessa sijaitsevaan huoneistoonsa. Väenpaljoudesta kertoo jotain se, että heidän "taloyhtiössään" asuu n. 100 000 ihmistä. Suomalaisiin tupla- tai triplaikkunoihin tottuneelle huoneistossa oli aivan jäätävän kylmä, koska ulkonakin kevät teki vasta tuloaan.

Vietettyäni elämää tienpäällä usean kuukauden ajan nauttien matkalaisen ajanvietteistä, Alvaron Playstation 3 osui oikeaan saumaan. Yöunet jäivät lyhyiksi pelatessamme F1-simulaattorilla pikkutunneille asti useampana päivänä. Shanghain F1-kisa oli oven takana ja kisaliput omaava Alvaro odotti tapahtumaa kuin pikkupoika lauantaipussin autokarkkeja. Kävimme ajamassa formularadan naapurissa Kartingia, jossa suomalainen metsien mies näytti latinolle miten sitä rattia käännetään! Taksikuskimme ei englantia osannut, mutta Alvaron kertoessa, että olen Suomesta, sain vastaukseksi "Kimi, Kimi!". Shanghain metroissa pyörii TV-mainoksia ja uutisia ja olin vetästä katkarapukeksit väärään kurkkuun kun ruudussa heilui Suomenliput, punapäinen presidenttimme ja naisten suosiossa oleva pääministerimme. Ilmeisesti Presidentinlinnassa oli sillä hetkellä Kiinan edustus valtionvierailulla.

Rekisteröityessämme poliisiasemalle saapuessani kaupunkiin törmäsimme kielimuuriin, vaikka mukana oli Kiinaa sujuvasti puhuva Silvana. Poliisivirkailijan tutkiessa passiani omassa kädessään, hän kysyi mistä maasta olen kotosin. Valtaosa kiinalaisista ei osaa sanaakaan englantia tai ymmärrä roomalaisia aakkosia. Vaikka lahjonta on kiellettyä Kiinassa siinä missä muuallakin, sitä varten on olemassa ihan omanlaisensa punaiset kirjekuoret.

Shanghain maailmannäyttely (Expo) oli parin kuukauden päässä ja koko kaupunkia pistettiin uuteen uskoon vierailevaa maailmaa varten. Budjetin huhuttiin olevan suurempi kuin Pekingin Olympialaisissa 2008, jossa ei myöskään liiemmin pihtailtu. Shanghai on Kiinan rikkain kaupunki ja se näkyi myös katukuvassa, etenkin uudella kaupallisen keskuksen alueella Pudongissa, joka nousi pystyyn muutamassa vuodessa. En ollut perehtynyt Shanghain nähtävyyksiin etukäteen ja ostin lipun yli 400-metriseen Jin Mao-torniin, jonka huipulle saavuttuani huomasin kuitenkin pettyneenä, että vieressä tönötti vielä korkeampi pullonkorkinavaajan mallinen rakennus. 492-metrinen Shanghai World Financial Center ei ole maailman korkein rakennelma, mutta 474 metrin korkeudessa oleva näköalatasanne on maailman korkein. Rakennuksessa on 91 hissiä ja minut ylös kuljettanut oli sisältä jotenkin Appleä-henkinen. Vähän kuin suuri Ipod olisi sisäänsä nielaissut. 474 metrissä pääsee kaiken kukkuraksi seisomaan lasisella lattialla, allaan PALJON tyhjää. Rakennusprojektien suuruudesta kertoo se, että korkeuksista bongasin viereisellä työmaalla samanaikaisesti 39 betonirekkaa, nähden vain n. puolet koko työmaan alueesta. Viereen oli kuulemma nousemassa taas korkeampi rakennus, mutta Dubaissa sijaitsevan Burj Khalifan 828 metriin tuskin päästään. Joku roti tohon touhuun!

Shanghaista mukaan tarttui bambusaksofoni, jollaiseen en ole vielä muualla maailmassa törmännyt. Nokkahuilun näköisen halvan tekeleen ääni on maallikon korvaan ihan kuin saksofonissa. Olen kotona koittanut pari kertaa tarttua soittimeen, mutta koiramme vihatessa sen ääntä, haukkumisen yli ei juurikaan kuule omaa "soittoaan". Kun oli aika jättää Shanghai taakse, tein sen tyylillä. Juoksin minkä jaloistani pääsin rinkan ja reppuni kanssa rautatieaseman (joissa Kiinassa väkeä on ruuhkaksi asti jopa ulkopuolella) poikki läpivalaisuja lukuunottamatta, ryskytin jo suljettuja laiturin ovia ja kiipeilin aitojen ylitse ehtiäkseni junaan hiestä märkänä n. minuutin ennen sen lähtöä. Kaikki tämä siksi, että istuin Alvaron toimistolla lisäämässä kuviani Facebookkiin odotettua kauemmin, muualla kun se ei ollut internetin sensuurin vuoksi mahdollista.

Saavuttuani Xi'an:iin, hostellin henkilökunta ei halunnut millään uskoa, että en ole Thomas Hollannista. Minun piti näyttää passia todistaakseni, että olen Antti Suomesta. Alun kommelluksista huolimatta hostellini Xi'an:issa oli kuitenkin mahtavaa vastinetta rahalle. Xi'an ei ollut matkan varrella Shanghaista Pekingiin, mutta on kulttuurihistoriallisesti kenties Kiinan tärkein kaupunki. Xi'an perustettiin 202 eaa. ja se oli Kiinan pääkaupunki 13 eri dynastian ajan ja sieltä löytyy mm. maailmanlaajuisesti tunnettu kahdeksantuhannen aidonkokoisen sotilaan ja hevosen Terrakotta-armeija. Alue löytyi sattumalta kaivon paikkaa etsiessä vuonna 1974, mutta kaivaukset ovat edelleen kesken. Xi'an on monen miljoonan asukkaan kaupunki, mutta keskustan ympäri kiertävää vajaan 14 kilometrin mittaista vuosisatoja vanhaa muuria kävelemällä tai pyöräilemällä saa hyvän käsityksen kaupungin muinaisesta luonteesta.

Hostelliltani olisi ollut tarjolla päiväreissu uhanalaisten eläinten suojelukeskukseen, mutta muutaman euron säästääkseni ja ehkä myös seikkailu taka-ajatuksena päätin päästä perille itse. Sain hostellilta vain kiinaksi kirjoitetun paperilapun, jossa luki pikkukaupungin nimi, jossa keskus sijaitsi. Jouduin ongelmiin jo ruuhkaisella bussiasemalla lähtöpäässä, jossa minulle myytiin väärä lippu. Ilman yhteistä kieltä onnistuin kuitenkin saamaan viimein oikean lipun ja pääsin matkaan. Täyteen ahdettu bussi oli lopulta perillä vasta iltapäivällä ruuhkien vuoksi ja olin jo asennoitunut siihen, että viettäisin yöni kaupungissa josta tuskin löytyisi yhtään englantia ymmärtävää ihmistä. Yksin liikkeellä oleminen alkoi tuntua tässä vaiheessa virheeltä, sillä aikatauluissa ei ollut liiemmin pelivaraa ostettuani jo lipun seuraavalle päivälle Pekingin junaan. Luotin kuitenkin siihen, että asiat lopulta järjestyisivät. Löysin keskuksen Pandan kuvaa ihmisille näyttämällä. Eläinten olot keskuksessa oli niin ankeat, että pahaa teki. En kuitenkaan voinut välttyä hymyltä, kun pääsin näkemään Pandoja lähietäisyydeltä. Nämä karhut omaavat joitain jopa ihmismäisiä piirteitä syöden istualtaan käsiään käyttäen ja pitäen poikasia sylissään. Erotuin joukosta ainoana länsimaalaisena ja keskuksessa perheineen vierailulla ollut kiinalaisnainen tuli yllätyksekseni testaamaan kielitaitoaan kanssani. Kiertelin äidin, 10-vuotiaan pojan ja isoisän kanssa aikani keskuksessa, kunnes perhe oli lähdössä pois. Perhe oli myös Xi'an:sta ja kysyin heiltä neuvoa päästäkseni takaisin 80 kilometrin päähän. Heidän autollaan oli odottamassa isä ja isoäiti ja auto oli täynnä, mutta he tarjosivat kyytiä, jos vain neljäs paikka takapenkillä kelpaisi minulle. Olin niin helpottunut kyydin järjestymisestä, että olisin voinut matkustaa jopa auton katolla.

He eivät tienneet Suomesta juuri mitään ja minä kerroin mitä osasin. Perille päästyämme he kutsuivat minut kotiinsa, jossa asui koko perhe isovanhempia myöten. Hyvin toimeentulevan perheen koti oli sisustukseltaan yllättävän länsimaalainen. Pelasin pingistä perheen pojan kanssa ja kuten arvata saattoi, sain huolella pataani ja poika kyllästyi nopeasti. Jätimme isovanhemmat kotiin ja lähdimme katsomaan Big Wild Goose-Pagodalle illalla alkavaa suihkulähdenäytöstä, joka oli taas mittasuhteiltaan jotain aivan käsittämätöntä. Näytöksen jälkeen perhe vei minut vielä syömään ja vaati, että saa tarjota aterian, koska olen heidän vieraansa. Hämmästelimme maidemme eroja ja opin, että toisen lapsen saaminen maksaa paikkakunnasta riippuen perheelle sievoisen summan. Xi'an:ssa toisen lapsen pitämisestä joutuu valtiolle maksamaan n. 9000 euroa. Jotain on tehtävä jo nyt räjähdysmäisen väestönkasvun hillitsemiseksi. Perhe ajoi minut lopulta hostellin ovelle asti ja kiitteli minua sanoin: "This is very happy day for us." Olin tietysti kiitollinen kaikesta siitä mitä perhe vuokseni teki, mutta myös heille tämä oli ikimuistoinen mahdollisuus tutustua länsimaalaiseen ihmiseen, joita Kiinassa näkee vain marginaalisia määriä. Menin nukkumaan onnesta soikeana, enkä ollut uskoa kuinka hieno päivästä loppujen lopuksi muodostui alun vaikeuksien jälkeen.

Sain Pekingin yöjunaan vain istumapaikan ja sorruin ennakkoluuloihin olettaessani, että kukaan kiinalaisen näköisistä ihmisistä junassa ei osaisi englantia. Vastapäätäni istuvat nuoret kuitenkin puhuivat yllätyksekseni keskenään englantia ja selvisi, että he ovat singaporelaisia opiskelijoita. Tiesin, ettei istumapaikalla nukkumisesta tulisi mitään ja otin kaiken irti tilaisuudesta puhua englantia, maassa missä se on harvinaista herkkua.

Pekingin suhteen oli lupa odottaa paljon ja aikaakin minulle siunaantui, sillä juna Mongoliaan lähtisi vasta viikon päästä. Mongolian suurlähetystössä viisumia hakiessani törmäsin suomenruotsalaiseen pariskuntaan ja hollantilaiseen Henkiin, joista jälkimmäisen kanssa tulin taittaneeksi matkaa pidemmänkin aikaa Mongolian puolella. Vierailin Pekingin Olympiapuistossa, jonka Vesikuutio oli remotin vuoksi kiinni, mutta Linnunpesään pääsin sisälle. Molemmat ovat tajunnanräjäyttäviä arkkitehtuurisia mestariteoksia! Stadionin kentällä oli vielä talven jäljiltä lunta ja isoilla screeneilla pyöri äänien kera parhaat palat ehkä kaikkien aikojen hienoimmista (ja ainakin kalleimmista) Olympialaisista. Mm. avajais- ja päätösseremonia, Usain Boltin satasen juoksu (~70 metriä juosten, kengännauhat auki maailmanennätys rikkoen) ja Phelpsin 8 kultamitalia saivat edelleen karvat nousemaan pystyyn. Tajusin taas kuinka hienoja asioita urheilu ja olympiahenki ovat, saattaen koko maailman yhteen. (Hain fiilistä myöhemmin illalla hostellilla katsoen mm. Jukka Keskisalon Euroopanmestaruusjuoksun Mertarannan selostamana, joka on yksi hienoimpia tuntemiani urheiluhetkiä. Katsokaa Youtube:sta, jos ette ole nähneet!). Mahtavan arkkitehtuurin lisäksi kisapuisto oli alueena upea. Nähtävää riitti koko päiväksi, ihmisiä riitti ja pimeän tultua koko raitti täyttyi rullaluistelijoista, karaoke-laulajista, tanssijoista jne. Tunnelma oli ns. kohdallaan.

Suurin osa vierailee Kiinanmuurilla Badalingissa, jossa muuri on täysin restauroitu ja porukkaa ruuhkaksi asti ympäri vuoden. Menimme hostellilta parin kaverin kanssa vaeltamaan muuria pitkin 18 kilometrin matkan Jinshalingista Simataihin nähdäksemme autenttisemman osan muurista. Lähtö- ja loppupäätä oli myös siellä restauroitu, mutta suurin osa siivusta oli alkuperäisessä tilassaan. Vuodenaika oli vielä turistien suhteen hiljainen ja ajoittain olimme ainoat ihmiset näköpiirissä vuorien päällä mutkittelevalla muurilla. Vaellus oli kalliimpi kuin vierailu muurin lähemmillä osuuksilla, mutta ehdottomasti kokemisen arvoinen! Vaikka olimme yli 100 kilometrin päässä Pekingistä, ilmansaasteet haittasivat näkyvyyttä, mutta maisemat olivat siitä huolimatta mahtavat! Muurilla on kokonaisuudessaan mittaa lähes 9000 kilometriä, sen rakentamiseen osallistui miljoonia ihmisiä, joista myös moni tuli tiensä päähän sitä rakentaessaan. Pitkään on luultu, että Kiinanmuuri on ainoa ihmisen tekemä rakennelma joka näkyy avaruudesta, mutta maailman ensimmäinen kiinalainen taikonautti Yang Liwei kolhaisi koko miljardipäisen kansan ylpeyttä vuonna 2003 avaruudesta palattuaan. Ensimmäinen asia, joka toimittajat kysyivät oli: "Onko totta, että Kiinanmuuri näkyy avaruudesta?" Tähän Liwei vastasi ehkä hieman hätäisesti: "Ei."

"One small mistake for Yang Liwei, but a giant disappointment for the chinese."

Pekingin pakkonähtävyyksiin kuuluu myös Taivaallisen rauhan aukio, joka on ollut vuosien saatossa ajoittain kaikkea muuta kuin rauhaisa (Tiananmenin verilöyly 1989) ja Kielletty kaupunki. Alue on valtavan kokoinen ja siellä saa helposti kulutettua kokonaisen päivän. Tiananmenin aukiolta löytyy myös Maon mausoleumi, mutta se oli kiinni ollessani paikalla. Jokapäiväistä lipunlaskuseremoniaa seurasin aukiolla kuitenkin eturivistä ja isolle osalle kiinalaisista turisteista olin seremoniaa suurempi nähtävyys. Missään en ole nähnyt yhtä paljon valvontakameroita kun aukiolla. Kävin kertaalleen Henkin ja kerran Chileläisen porukan kanssa tutustumassa kaupungin yöelämään, joka ei kuitenkaan vienyt sydäntäni. Maistoin skorpioneja ja käärmettä ja vierailin akrobaattinäytöksessä toteamassa, että kyllä kiinalaiset osaa, ainakin voimistelun. Joku ei kuitenkaan mennyt putkeen kun teatteri pamahti pimeäksi kipinöiden saattelemana kesken näytöksen. Tilan täytti savu ja oppaani juoksutti minut kädestä pitäen ulos ensimmäisten joukossa, ihmisten sinkoillessa tulipalouhkan vuoksi mihin sattuu. Hetken asiaa ihmeteltyämme palasimme kuitenkin saliin ja näytös jatkui. Surmanajoa olen nähnyt Suomessakin muistaakseni jopa niin, että pari pyörää on häkissä samanaikaisesti, mutta näytöksessä niitä oli ahtaassa häkissä parhaillaan viisi. Pojat kuitenkin osasivat hommansa ja surmilta vältyttiin.

Kävin vielä lopuksi pistämässä alusvaatekertani uusiksi Silk Marketilla, jonne tuodaan busseittain turisteja tinkimään hinnoista ja josta löytyy piraattitavaraa joka lähtöön matkamuistojen lisäksi. Myyjät ovat oppineet turisteilta kieliä ympäri maailmaa ja törmäsin siellä jopa suomeen. Tinkasin itselleni äidinkielelläni kasan Björn Borgin boksereita ja lämpimän aluskerraston Mongolian ja Siperian hyisiä oloja varten.

Kiina teki ison vaikutuksen ja palaisin sinne mielelläni takaisin jonain päivänä. Kiinalaiset vaikuttavat aluksi tylyiltä ja epäkohteliailta, johtuen ihan kulttuurieroista. Syljeskely ja piereskely on täysin normaalia kaikenikäisille paikasta riippumatta ja pienillä lapsilla on housuissaan takaluukku asioiden hoitamista varten hädän yllättäessä, jopa keskellä kaupunkia. Saatuaan kuitenkin kunnon kontaktin kiinalaisiin, he ovat todella ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Näin vain suuria kaupunkeja, mutta kova hinku olisi mennä maaseudulle luonnon helmaan ja nähdä miten valtaosa kiinalaisista edelleen elää, suurkaupunkien ulkopuolella.

Niinkuin kerroin aikaisemmin, ilmaisunvapautta Kiinassa rajoitetaan aikalailla, mutta se on pientä verrattuna siihen miten hommat toimii Pohjois-Koreassa, jonne hollantilainen kaverini lähti viikon mittaiselle "lomalle". Maahan on siis mahdollista mennä, mutta siellä käy vuosittain vain 1800-2000 länsimaalaista turistia. Oppaan kanssa on kuljettava periaatteessa käsi kädessä koko ajan, maahan ei saa viedä kirjoja, lehtiä tai videokameroita, puhelimet kerätään lentokentälle saapuessa ja luovutetaan maasta lähtiessä. Internettiä ei ole julkisessa käytössä, mutta paremmissa hotelleissa majoittuessa sinulla on lupa kirjoittaa yksi sähköpostiviesti, mutta vastausta et saa lukea. Pohjois-Korealaisilla, jotka haluavat asua kaupungeissa on käytössään vain yksi valtion kontrolloima TV-kanava ja joka huoneessa makuuhuonetta lukuunottamatta on radio, jota ei voi sulkea. Että tällä tavalla! Bastianilla oli luvassaan hieman erilainen lomamatka.

Elämää tien päällä: Eteläinen Uusi-Seelanti

Eletaan jo maaliskuun loppua, mutta viimeisimmat taalla kasitellyt tapahtumat ovat vuodenvaihteesta. Kerrottavaa riittaa. Ihan aluksi paljastettakoon, etta Uusi-Seelanti on osaltani jo taaksejaanytta elamaa. Kirjoitan talla hetkella pienimmasta neljan hengen hostellihuoneesta, jossa olen elaessani ollut. Kaupunki/Maa: Hong Kong.

Kiivihedelmien tehdessa tuloaan jo korvista ulos, paatimme pakata kamppeemme, ottaa vahaiset kasaan saamamme rahat (joista leijonan osa meni auton huoltoihin) ja suunnata etelaan, Etela-Saarelle tarkemmin sanottuna, joka kokonaisuutena oli yksi niista syista miksi alkujaan Uuteen-Seelantiin halusin. Paiva oli 11. helmikuuta armon vuonna 2010. Taurangassa ehdittiin viettaa reilut kaksi kuukautta ja hostellimme kotoisasta ymparistosta johtuen siihen ehti jossain maarin kiintya. Nukkuessa ensimmaisia oita jossain muussa hostellissa oli sellainen olo, kuin olisi pettanyt Just The Ducks Nuts:ia (hostellimme Taurangassa). Hostellin respassa tyoskennellyt Angela purskahti itkuun meidan lahtiessa ja lupaili tulla ensi kesana visiitille Suomeen.

Vaikka etela-saarelle oli jo kova hinku, paatimme kiertaa pohjois-saaren itakarjen kautta matkallamme etelaa kohti. Kiertotieta tuli jonkin verran, mutta sen jalkeen olisimme nahneet kaytannossa koko pohjois-saaren. East Cape on pohjois-saaren harvimmin asuttua aluetta, jossa iso osa vaestosta on Maoreja. Laajan alueen suurimmassa asutuskeskuksessakin asuu vain 600 ihmista. Rannikkoa pitkin kulkeva tie kulki mm. Hawai:n lapi, joten maisemiltakin oli lupa odottaa paljon. Saaren itaisimmassa kolkassa tonotti majakka, jonne kiipesimme kitaran kanssa. Jarno muistutti pelkassa mustassa liivissaan vihattua suomalaisartistia - Lauri Tähkää. Yoksi oli tarkoitus ajaa Gisbornen kaupunkiin, mutta alueella harvassa olevat huoltoasemat olivat kaikki kiinni ja jouduimme bensanpuutteessa ajamaan Tolaga Bayn rannalle yoksi. Vaihtoehto ei ollut laisinkaan huono, silla paikka sijaitsi Gisborneakin idempana ja saimme todistaa auringonnousua ensimmaisten ihmisten joukossa Uuden-Seelannin kamaralla. Gisborne on siis kaupunki, joka nakee auringonnousun ensimmaisena, vuoden jokaisena paivana.

Seuraavana paivana oli tarkoitus jatkaa Napieriin, mutta ei paasty kauas Gisbornesta, kun automme sammui ylamaessa eika lahtenyt enaa kayntiin. Paikalla ei ollut puhelimella kenttaa ja jouduin kiipeamaan piikkilanka-aitojen yli (repien kirjaimellisesti pelihousuni) laheiselle kukkulalle soittamaan apua paikalle. Laturi paskana ja akku tyhja. Laitettiin korjaajan vara-akku siksi aikaa, etta paastiin takaisin edelliseen Wairoan kylaan, jossa mies lupasi hoitaa laturin korjauksen odottaessamme. Pulahdin odotellessa viilentamaan hermojani viereiseen jokeen. Minun pullikoidessa Jarno huomasi 50 metrin paassa uimapaikastani kyltin "Swimming in the lower parts of Wairoa-river may be hazardous to your health."...jatevedenpuhdistamon kyljessa. Onnistuin ilmeisesti kuitenkin uimaan kolibakteerien valissa, silla ongelmia ei ilmaantunut. Ehdittiin illaksi viela Napieriin, maailman Art Deco-paakaupunkiin, jossa oli kuitenkin tietamattamme jonkinsortin festarit ja kaikki hostellit viimeista sankya myoten taynna. Lyotiin vani parkkiin eraan hostellin pihalle ja kommittiin makuupusseihin.

Voisi sanoa, etta oltiin ongelmissa seuraavanakin paivana auton kanssa kun kavi ilmi, ettei se jaksa oikeestaan kiihtya ollenkaan jos yhtaan tuulee vastaan...edes loivassa alamaessa. Paastiin kuitenkin perille saaren etelaisimpaan karkeen Wellingtoniin, Uuden-Seelannin tuuliseen paakaupunkiin. Majottauduttiin Heinolassa aikanaan vaihto-oppilaana olleen Andrean ja hanen kamppisten luo Wellingtonin "Pispalaan". Ehdittiin just suihkussa kayda, kun oli lahdettava kahden synttareitaan viettavan tyton cocktail partyihin, jossa muuten kaikki muut kahta suomalaista backpackeria - Anttia ja Jarnoa lukuunottamatta oli pukeutuneet salonkikelpoisesti. Karvanaamat nuhjuisissa vaatteissa sai ajoittain pahaa silmaa, kunnes todellisuus valkeni ennakkoluuloisille - olimme kotoisin karhujen asuttamasta maasta kaukana pohjoisessa (Lonely Planettia lainaten). Wellingtonin yo oli niin mukava, etta seuraava paiva meni paa-asiassa makuuasennossa jaffaa juoden. Hengattiin Wellyssa muutama paiva, kaytiin ilmaisessa kansallismuseossa ja leffassa katsomassa 3D-Avatar, joka muuten ehdottomasti kannattaa kayda katsastamassa, jos se Suomessa viela leffoissa pyorii. Nyt on meinaan oikeesti kyseessa sellanen leffa, jossa ei ole samaa hohtoa pienelta kaksiulotteiselta ruudulta katsottuna.

Maksettiin itsemme kipeiksi lauttamatkasta auton kanssa Cookin salmen yli, mutta delfiinien hyppiessa laivan edessa ja etela-saaren rannikon hahmottuessa horisontissa olo oli autuas. Lomalla! Kierreltiin muutaman paivan aikana etela-saaren pohjoisimmat kolkat ja kavin maailman kirkasvetisimmalla lahteella (josta ei tosin ollut mitaan iloa, koska sade rikkoi vedenpinnan ja pilasi nakyvyyden). Retuutettuamme autoamme pienella soratiella toistakymmenta kilometria, olimme keskella Abel Tasmanin kansallispuistoa, jossa sijaitsi Uuden-Seelannin korkein vertikaalinen luola. Jarnoa laiskotti ja se jai autoon rampyttamaan kuuskielista, mutta mina tarvoin sinne sateessa metsan lapi, jossa kuvattiin Lord of The Rings-elokuvan kohtaus, jossa pelottava ratsumies jahtaa Frodoa kavereineen. Metsa ja luola olivat kieltamatta vaikuttavia sateenjalkeen kuvaan astuneessa sumussa. Saatiin auto ehjana viela takaisin yleisella tielle ja lasketeltiin alamakeen aina Motuekan kaupunkiin asti, jossa oli luvassa extreme-urheilua molemmille.

Hypattyani tandem-laskuvarjohypyn Zimbabwessa 2008, rakastuin lajiin niin paljon, etta lupasin itselleni suorittaa hyppyluvat jossain vaiheessa myohemmin elamani aikana. Uudessa-Seelannissa siihen olisi ollut hyva mahdollisuus JOS olisin omannut hieman enemman pelimerkkeja. Vaikka Uusi-Seelanti on halvimpia maita kurssin suorittamiseen, tulee sille silti hintaa n. 1500 euroa, joita minulla ei todellakaan ollut varaa irrottaa mistaan. Yksittaiset tandem-hypytkin ovat NZ:ssa huomattavasti esim. Suomea halvempia, mutta paatin saastaa rahani muihin aktiviteetteihin. Jarno kuitenkin hyppasi koneesta Motuekan ylapuolella ja hymyvare pysyi kasvoilla illan viimeisille tunneille asti.

Oletan, etta suurin osa teista on jossain vaiheessa matkustanut lentokoneella? Motuekassa oli tarjolla kuitenkin jotain, mita ei kasittaakseni voi missaan muualla pain maailmaa kokeilla. Suhteellisen edullista rahasummaa vastaan minut istutettiin kaksipaikkaisen stunt-koneen ohjaamoon, vedin nahkamyssyn syvalle paahan ja asetin pilottilasit kasvoilleni. Ennenkuin olimme paasseet alkukiihdytyksen jalkeen edes kiitoradan paahan, Vincent nykaisi haarojen valissa heiluvasta sauvasta ja lahdimme lahes pystysuoraan nousuun taivasta kohti. Minulle opetettiin peruskontrollit ja sen jalkeen oli ilmailuakrobatian vuoro. Vincent naytti ensin mallia, jonka jalkeen han irrotti otteensa ilotikusta ja huuteli vain kaskyja radion valityksella: "Hard right! Harder, harder!! Don't stop!" Teimme Abel Tasmanin ylapuolella luuppeja, korkkiruuveja ym. 20 minuutin ajan ja laskeuduimme viistossa kulmassa takaisin kentan asfalttiin. Rakastan huvipuistojen hurjimpia vempaimia ja kertaalleen syoty ruoka harvemmin pyrkii ylos ruokatorveani pitkin, mutta laskeuduttuamme oli huterahko olo seuraavan parin tunnin ajan. "Hyvin jännä on." (sanoisi Pasilan Routalempi), silla ilmassa ollessa ei ollut lainkaan huono olo. Koko lysti kuvattiin videolle ja siita on lyhyt klippi video-sivullani facebookissa, jonka tosin nakevat vain rekisteroityneet kayttajat. Ne jotka eivat edelleenkaan ole syysta tai toisesta naamakirjassa (krrrhhmmm...esim. molemmat veljeni), taas on yksi syy lisaa liittya!

Seuraavaksi hurruuttelimme itarannikkoa pitkin etelaan aina Kaikouraan asti, joka on tunnettu valassafareistaan. Poikkeuksellinen merenpohjanmuoto saa Kaskelotit pyorimaan lahella rannikkoa ympari vuoden ja ajoittain myos muita valaslajeja, kuten miekkavalaita vaeltaa alueen lapi. Suolasen hinnan vuoksi jatettiin kuitenkin safari valiin ja tyydyttiin katselemaan ja haistelemaan rannalla isoina yhdyskuntina asustavia karvahylkeita ilmaiseksi. Haistelemaan siksi, etta silta oli mahdotonta valttya. Suloiset mutta kuvottavan hajuiset elukat nahistelivat kovaan aaneen ihan valtatien pientareen vieressa, jolle ne joskus jopa kiipeavat meren ollessa riehakkaalla paalla. Nukuttiin vanissa rannalla ei_niin_tyynen_valtameren pauhatessa vieressa.

Kaikourasta ajettiin Christchurchin lapi pitka siivu Banksin niemimaalle Akaroan ranskalaisvaikutteiseen kylaan. Kiivettiin ykkosvaihde silmassa eraalle farmihostellille yoksi, jossa pihapiirin vakioasukas oli kesy pitkahantainen lammas. Oli mukava ottaa lahempaa kontaktia lampaaseen, silla yleensa ne juoksevat (nakymaton) hanta koipien valissa karkuun.

Jarno lainasi aamulla hyvantahtoisena rahaa elaimista enemman kiinnostuneelle matkakumppanilleen, ja paasin kajakoimaan viereiseen vuonoon, jota asuttivat maailman pienimmat ja harvinaisimmat Hectorin delfiinit. Peilityynen vuonon aamuisen hiljaisuuden rikkoivat vain pinnalle hengittamaan nousseet delfiinit, jotka uivat ajoittain kosketusetaisyydella kajakeista. Taas oltiin yhta luonnon kanssa! Samalla kajakkireissulla tapasin Australialaisen Clairen, joka oli matkalla Dunediniin opiskelemaan Wildlife Film Makingia. En meinannut pysya kajakissani, kun kuulin koulutusohjelmasta. Dunedinin lisaksi alaa voi opiskella vain yhdessa koulussa Yhdysvalloissa ja molempiin otetaan vuosittain vain tusinan verran opiskelijoita. Sen lisaksi, etta sinne on aarimmaisen vaikea paasta sisaan, se viela maksaa maltaita. "Haaveet kaaaatuuuu....." Mutta nyt ainakin tiedan, etta on olemassa ala jota opiskellessa ei olisi motivaatio-ongelmia. Illakaksi ajettiin Christchurchiin ja katottiin pubissa, kun Leijonat otti ruhtinaallisesti turpaan Ruotsilta Vancouverissa.

Rempattiin taas vaihteeksi autoa siihen kuntoon, etta silla uskalsi lahtea ylittamaan Etelaisia Alppeja lansirannikolle. Kun pysahdyttiin tarpeeksi usein ihailemaan maisemia ja annettiin Merden vahan huilata, paastiin Tasmanian Meren rannalle. Matkalla Arthur's Passissa pelleiltiin "vuoriston klovnien", Kea-papukaijojen kanssa. Kyseessa on maailman ainoa vuoristoalueilla elava papukaija-laji. Niiden ruokkiminen on kielletty ja sainkin kiitokseksi vain hammentyneen ja typeran ilmeen, kun siivekkaat hokasivat, etta tarjosin niille vain muovista avaimenperaa. Oli sitakin kuitenkin maistettava. Rannikolla vietettiin yo Punakaikin "pannukakkukivien" laheisyydessa, joiden synty on geologeille edelleen jonkinasteinen mysteeri.

Ajeltiin jylhissa rannikkomaisemissa etelaa kohti Franz Josefin jaatikolle, joka ulottuu yli kolmesta kilometrista lahes merenpintaan asti. Tasta syysta jaatikon alapaahan voi kavella ilman minkaanlaisia kiipeilyvarusteita. Jaatikolla kavely on kuitenkin kiellettya ilman opasta, joten paatin liittya joukkoon iloiseen ja suorittaa paivan mittaisen jaatikkovaelluksen. Kiipesimme jaatikon juurelta piikkikengat jalassa loputtomalta nayttavaa jaavirtaa pitkin. Jaatikon kokoa on mahdoton hahmottaa, ennenkuin sen paalla seisoo itse. 5-10 vuodessa kulkiessaan vuorten huipuilta alas virtaava jaa tiivistyy kirkkaansiniseksi, muodostaen massiivisia railoja, seinamia ja tunneleita, joiden lapi kuljimme. Puolen tunnin ajomatkan paassa sijaitsee toinen lahes vastaava jaatikko, Fox Glacier, jonka kavimme katsastamassa seuraavana aamuna alhaalta kasin. Yksi yleisimpia postikortteja Uudesta-Seelannista on Lake Mathesonin pintaan heijastuvat Mount Cook ja Mount Tasman. Valokuvaajan taidot sikseen, alisuoriuduimme postikorttikuvaajina, silla jarven pinta ei ollut peilityyni ja heijastus jai haaveeksi. Jatkoimme jaatikoilta ensin vuoristomaisemissa ja sen jalkeen upean Lake Wanakan rantaa pitkin Wanakan kaupunkiin, jossa oli taas vaikeuksia loytaa yopaikkaa Merden kanssa. Voisi kuvitella, etta harvaan asutussa maassa riittaisi laania, minne parkkeerata vani yonviettoon, mutta useammin kuin kerran herasimme aamulla keskelta tienristeysta :D Wanakassa vietimme yomme kuitenkin paikalla jossa kuvattiin LOTR:n Rivendellin lahelta loytyvat karut maisemat.

Queenstownista on osa varmasti teistakin kuullut? Jos Uusi-Seelanti on maailman extreme-urheilu-mekka, niin Queenstown on Uuden-Seelannin extreme-urheilupaakaupunki. Kaupungin ymparistossa on tarjolla lahes kaikkia mahdollisia ulkoilma-aktiviteetteja joita ihmismieli voi halajata. Kawarau-joen ylittava silta on paikka, jossa A.J. Hackett aikanaan hyppasi maailman ensimmaisen Benji-hypyn. Samaiselta paikalta onnistuu hyppaaminen edelleen. Saavuttuamme Queenstowniin oli taas yllattaen huollettava autoa, jonka jarrupalat olivat aivan finaalissa. Rakastamamme Tongalainen autokauppias oli laittanut autoon myos vaaranlaiset jarrukengat, jotka oli vaihdettava samaan syssyyn. Queenstowniin tuntuvat jossain vaiheessa reissuansa paatyvan kaikki matkaajat ja tormasinkin siella neljaan eri ihmiseen, jotka olin tavannut aikaisemmin eri puolilla maata. Rahanpuutteen vuoksi tuli lahinna keskityttya ilmaisiin aktiviteetteihin ja ajelimme mm. viereiseen Glenorchyn kylaan, jonka ymparistossa kuvattiin LOTR:n Isengard eli Rautapiha. Sarumanin torni ei enaa tonottanyt laaksossa, joten paikkaa oli vaikeahko tunnistaa. Eksyimme samalla reissulla jonkun mainoksen kuvauspaikalle siina uskossa, etta siella kuvattiin uutta Hobitti-elokuvaa. Leikimme ajatuksella, etta siniharmaa Merdemme jaisi leikkaajilta huomaamatta ja paatyisi lopulliseen elokuvaan ratsumiesten taustalle.

Seuraavana paivana vuokrattiin maastopyorat ja heitettiin 35 kilometrin lenkki entiseen kullanhuuhtojien kylaan ja takaisin, jota nykyaan asuttavat vain aaveet. Vaskoolit jaivat matkasta, joten kultaa ei loytynyt, mutta muuten kokemus oli aivan mahtava. Pistettiin vuokrafillaritkin koetukselle ylittaessamme kylan lapi virtaavan joen matkan aikana toistakymmenta kertaa, kahlaten kylmassa vedessa valilla lahes vyotaroa myoten. Alkuun otimme kengat pois ylityksia tehdessa, mutta lopussa ei jaksanut enaa valittaa kastumisesta, vahinko oli jo tapahtunut. Paikalla ei ollut samaisena paivana ainuttakaan muuta ihmista ja naimme sielujemme silmin, milta kyla aikanaan kultaryntayksen aikana naytti 1800-luvun loppupuolella. Queenstowniin palatessa oli perse hellana ja kun heiluimme musiikin tahdissa viela kaupungin yossa illemmalla Markon ja Emman kanssa, unensaannin suhteen ei ollut ongelmia.

Uuden-Seelannin lounais-osassa, Fjordlandin alueella sijaitsevaa 55 kilometrin vaellusreittia Milford Trackia tituleerataan monesti sanoilla "The finest walk in the world." Reitille paasee kesa-aikaan paivittain vain 40 vaeltajaa ja jonotusaika on yleensa vahintaan kolmen kuukauden mittainen. Pienella onnenkantamoisella sain kuitenkin paikan ja viela enemman oli onnea matkassa kelien suhteen, silla koko neljan paivan vaelluksella ei tullut pisaraakaan vetta ja aurinko paistoi jatkuvalla syotolla. Onko se nyt sitten niin ihmeellista? On, ottaen huomioon, etta alueella sataa vuosittain yli 10 metria vetta. Pienena vertailukohtana kerrottakoon, etta suomessa vuoden keskimaarainen sademaara on noin 500 millimetria. Kokemuksena vaellus oli mahtava. Paivisin maisemat vaihtuivat joenvarsista ja laaksoista vuoristoihin ja jaatikoihin ja oisin ihailimme tahtikirkasta taivasta Kea-papukaijojen melutessa ymparilla. Kavin reitin varrella mm. "suihkussa" Sutherland Fallsien alapuolella, joka 560 metrin pudotuksineen on Uuden-Seelannin korkein ja yksi maailman korkeimmista vesiputouksista. Kyseessa oli oikeasti kylma suihku, silla vesi tuli suoraan jaatikkojen sulamisvesista. Reitin maalipaasta meidat kyydittiin lautalla maailmankuulun Milford Soundin vuonon pohjalle. Onneksi keli oli edelleen selkea, silla seuraavan paivan risteilylla vuonossa emme nahneet Jarnon kanssa juuri mitaan pilvien verhotessa ymparoivat vuorenrinteet.

Matka jatkui edelleen kohti etelaa Invercargillin kaupungin kautta, jossa oli ilmaisena esilla moottoripyorien nopeusennatysta hallussaan pitavan Burt Munro:n "Maailman nopein intiaani"-elokuvasta tuttu ennatyspyora. Uuden-Seelannin ankeimman kaupungin tittelia pitavalla betoniviidakolla ei juurikaan muuta tarjottavaa ollut, ja suuntasimme yoksi Catlinsina tunnetulle etela-rannikolle. Luontoihmiselle alueella on paljon annettavaa ja ennen nukkumaanmenoa todistimme Curio Bay:ssa uhanalaisten keltasilmapingviinien maihinnousua. Maailman harvinaisin pingviinilaji vei kompelon nakoisella liikehdinnallaan meidan molempien sydamet. Jos otetaan huomioon, etta seuraavana aamuna paasimme katselemaan merileijonanaarasta muutaman metrin paasta ja myohemmin illalla juoksimme peraan lahtenytta 400-kiloista urosta paskat housussa karkuun toisella rannalla, voisin vaittaa Catlinsin alueen visiittimme olleen onnistunut. Myohemmin naimme viela siipien karkivaliltaan kolmimetrisia albatrosseja. Akaroassa tapaamani Claire oli jo asettunut taloksi Dunedinin lahistolle ja tarjosi meille ilmaisen majapaikan pariksi yoksi.

Edessa oli enaa pieni kieppaus saaren keskiosien kautta, jonka jalkeen olisimme kiertaneet kaytannossa myos koko etela-saaren. Matkalle mahtuivat ita-rannikolla hiekkarannalla sijaitsevat taydellisen pyoreat kivenjarkaleet Moeraki Bouldersit, joista suurimpien halkaisija lahentelee kahta metria. Rantavedessa seisovat kuulat nayttivat saapuneen taman planeetan ulkopuolelta, mutta geologeilla on kasittaakseni niiden synnylle ihan looginenkin selitys. Ajoimme yoksi Mount Cookin lahella sijaitsevan Lake Pukakin rannalle, mutta nukkuminen kesapussissa jai haaveeksi lampotilan lahennellessa nollaa. Laskin hytisten sekunteja auringonnousuun ja siihen, etta saisin herattaa Jarnon ja lahtea liikkeelle. Olimme heittaa lusikan nurkkaan viimeisen kerran automme suhteen, kun jouduimme suostuttelemaan sita kayntiin vartin verran. Liikkeelle paastyamme teimme viela pikaisen pysahdyksen turkoosinvarisella Lake Tekapolla ennen paluuta Christchurchiin, joka jai viimeiseksi lepopaikaksemme Uuden-Seelannin kamaralla.

Sijoitimme rahaa autoomme korjaukset mukaanlukien yhteensa n. 4000 NZ-dollaria (~2000 euroa), mutta kiireessa myydessa saimme siita vain 850 dollaria. Meilla oli vaikeuksia paasta autosta ylipaataan eroon, silla Christchurchiin saavuttuamme kavi ilmi, etta koko kosla oli rajahtamispisteessa. Loppujen lopuksi olimme onnellisia, etta Merde ajoittaisista kiukutteluistaan huolimatta kyyti meita uskollisesti 9500 kilometrin verran koko Uuden-Seelannin ympari.

Oikeastaan kaikki tuli nahtya mita halusimmekin. Kiwi-linnun olisin mieluusti nahnyt villina luonnon helmassa, mutta paadyin lopulta viimeisina paivinani vetamaan kohdan yli listaltani Christchurchin keskustassa, jossa talle luontokappaleelle oli rakennettu ympari vuorokauden yovalaistuksessa oleva aitaus. Ja kyseessa on oikeasti aivan mahtava, mutta koomisen nakoinen elikko! Paatos seelannin taakse jattamisesta syntyi lyhyen harkinnan jalkeen ja varasin lentoliput Hong Kongiin vain viikkoa ennen lahtopaivaa. Vaakakupissa painoivat ne tosiasiat, etta koko maa tuli kierrettya, toihin ei enaa ollut halukkuutta menna ja matkavakuutus antaisi pelivaraa enaa kuukauden verran. Jarnokin oli aikaistanut lahtoansa, joten paatettiin hyvastella maa samanaikaisesti. Uusi-Seelanti oli kuitenkin kaikkea mita odotin. Jos menisin sinne uudestaan, valitsisin ajankohdaksi todennakoisesti kesan sijasta kevaan, jolloin siella on huomattavasti vahemman turisteja ja luonto on kauniimpaa lumisten huippujen koristaessa suurinta osaa etela-saaresta. Matkakohteena voin suositella sita kaikille seikkailunhaluisille ja luonnon kauneutta arvostaville. Jos heitetaan soppaan viela Maorien kulttuuri ja ystavallliset ihmiset niin suurin osa ihmisista tuskin jaa visiittinsa jalkeen nalkaisiksi.

Pahoitteluni jos teksti oli vahan juosten kustua seka sisalloltaan, etta ulkoasultaan, mutta puolustuksekseni mainitsen, etta kello 1.50 yolla ja minun oli saatava tama nettiin ennen huomista aamua, jolloin ylitan Kiinan rajan. Kiina kun on katsokaas maa, jossa ihmisen vapautta rajotetaan aikalailla. Facebookkin tai Blogspottiin ei ole asiaa.

P.S. Mietin Milford Trackia tallustaessani, etta kuinka moni ihminen blogiani todellisuudessa seuraa. Kommentteja kukaan ei juurikaan tanne kirjottele ja siksi minulla ei ole harmainta hajuakaan lukijakuntani koosta. Siksi toivoisinkin teilta pienta palvelusta: Ylla olevan tekstin luettuanne pyytaisin, etta kaikki teista heittaa ilmoille jonkinlaisen kommentin, olkoon se sitten vaikka "Tunturisopulin ihanteellinen pariutumislampotila on 17 Celciusta." Toivon tietysti, etta paljastatte myos henkilollisyytenne, mutta nimettomatkin kommentit ovat tervetulleita! Tattis! :)

Faktoja ja random-löpinää Uudesta-Seelannista

Mita on Uusi-Seelanti? Paljon pienessa paketissa. Maisemia joka lahtoon, sademetsista ja hiekkarannoista vuoristoihin ja vuonoihin. Seikkailunhaluisen ihmisen maanpaallinen paratiisi. Siksi mina tanne halusin. Uusi-Seelanti on aina kiehtonut omatoimimatkaajia ja missaan pain maailmaa en ole nahnyt yhta paljon vuokra- ja matkailuautoja liikenteessa kuin taalla. Uusi-Seelantilainen Peter Jackson ei varmasti osannut aavistaa minkalainen vaikutus Lord Of The Rings-elokuvilla olisi maan turismiin valitessaan trilogiaansa kuvauspaikkoja. Muutama vuosi takaperin julkaistujen elokuvien jalkeen turismi on rajahtanyt ja vuosittain maassa vierailee n. 2 miljoonaa ulkomaalaista turista. Tama on paljon ottaen huomioon, etta maan asukasluku on n. 4,3 miljoonaa. Lampaita maassa on muuten n. 40 miljoonaa - yhdeksan jokaista asukasta kohden.

Jos oli Australian kaikki alkuperaiset maalla elavat nisakkaat pussielaimia, Uudessa-Seelannissa maanisakkaita ei ollut laisinkaan ennen valkoisen miehen tuloa. Koska ravintoketjun ylapaassa yleensa majailevat petoelaimet loistivat poissaolollaan, evoluutio teki saaren linnuista olosuhteisiin sopivia. Ravintoketjun huipulla oli mm. yli kaksimetrinen "hirmulintu" Moa, jonka kuitenkin jo saaren alkuperaisasukaat Maorit metsastivat sukupuuton partaalle, valkoisen miehen viimeistellessa tyon muutama vuosisata takaperin. Uhanalaisista Kiwi-linnuista olette varmasti kuulleet? En ole viela saanut tilaisuutta nahda siivetonta, yolla liikkuvaa karvapalloa, mutta ruksaan kohdan tehtavien asioiden listalta ennenkuin jatan maan taakseni. Lupaan. Kiwi ei ole suinkaan ainoa lentokyvyton lintu nailla leveysasteilla, kanansukuisia sini-musta-punaisia Pukekoja nakee tienvarsilla paivittain - kanamaisesti tallustamassa tai yliajettuna lattyna pientareella. Uudessa-Seelannissa elaa myos Tuatara-lisko, joka on tallannut planeettaa jo dinosaurusten ajoista lahtien, seka luolissa asusteleva maailman suurin hyonteinen, jonka nimea en juuri nyt muista. Painoa otokalla n. neljan kotihiiren verran.

Bongasin eraan t-paidan printista taulukon, jonka mukaan Uusi-Seelanti oli vuonna 2009 maailman turvallisin maa. Suomi samaisessa taulukossa sijalla 9. mm. kaikkien muiden pohjoismaiden jalkeen. En tieda minka asteikon mukaan taulukko oli laadittu, mutta kyseessa voisi olla esim. henkirikokset. Jos tasta on kyse, kouluammuskelut ovat todennakoisesti tiputtaneet Suomen asemaa parilla pykalalla. Kuinka turvallinen Uusi-Seelanti sitten on? NIIN TURVALLINEN, ETTEIVAT EDES POLIISIT KANNA ASEITA MUKANAAN! Joskus harvoin kun niille on tarvetta, ne varmasti jostain saadaan kaivettua esille.

Valistukseen panostetaan paljon. Tienvarret ovat taynna "Drink OR drive, you decide.", "100kph is not a target, drive to the conditions." ,tai vastaavia kyltteja ja televisiossa lahes jokaisella mainoskatkolla (joita muuten on todella rasittavasti n. 10 minuutin valein) naytetaan visuaalisesti vaikuttavia mainoksia rattijuoppouden tai ylinopeuden vaaroista. Mainoskatkot kaytetaan hyvaksi myos kasvatusvalistuksen suhteen: ("Never, ever shake a baby.") Maassa muutaman kuukauden vietettyani voisin veikata yleisimpien ennenaikaiseen kuolemaan johtaneiden syiden olevan liikenneonnettomuudet tai ihosyopa. Vaikka Kiivit ovat vihreaa ja ymparistotietoista kansaa, he saavat karsia muiden piittaamattomuudesta otsonikerroksessa olevan reian muodossa. Australian ja Uuden-Seelannin ylapuolella majaileva reika on tehnyt ihosyovasta kansantaudin ja kuulin Australiassa ollessani, etta joka kolmas Australialainen sairastuu elamansa aikana ihosyopaan.

Seuraavassa random-asiaa, joista teki mieli mainita:

Olen monesti miettinyt energiakenttien ja aurojen olemassaoloa ihmisten ja asioiden ymparilla, mutta suhtautunut asiaan skeptisesti, kunnes saan selkeita todisteita niiden olemassaolosta. Taurangassa eraana iltana sain kuitenkin vahvan todisteen, jonka jalkeen en uskalla enaa kiistaa niiden olevan todellisuutta. Kyseessa ei ole siis mitaan henkimaailman juttuja ja vaikka muutama olut olikin alla, nautintoaineilla tai hallusinogeeneilla ei ollut vaikutusta asiaan. Osalle tama testi saattaa olla jo tuttu, mutta lyhyesti selitettyna homma toimi nain:
Yksi henkilo istuu tuolilla ja nelja ihmista yrittaa nostaa hanta ilmaan, jokainen kahdella sormella, kainaloista ja polvitaipeista. Vaikka kyseessa ei olisikaan painava ihminen, sormissa ei juurikaan nostovoimaa ole eika henkilo hievahda. Yrityksen jalkeen kaikki nelja nostajaa laittaa katensa tietyssa jarjestyksessa istuvan henkilon paan ylapuolelle muutamaksi sekunniksi ja siirtaa kadet pois kaanteisessa jarjestyksessa. Uudella nostoyrityksella istuvan henkilon painosta tuntuu tippuneen vahintaan puolet pois ja han nousee helposti ilmaan samalla tavalla sormilla nostamalla. Tiedan, etta osa teista siella kotosuomessa epailee Hannilan pojan menettaneen jarkensa, mutta voin todistaa teidan olevan vaarassa Suomeen saavuttuani. Nykaiskaa minua hihasta ja muistuttakaa asiasta, niin saadaan teidatkin uskomaan asioihin joita on ihmismielen vaikea ymmartaa :)

Suomalaisten kielitaito on yleismaailmallisesti katsottuna korkeatasoista. Vaikka suurin osa suomalaisista pystyisi keskustelemaan englanninkielella, monilta puuttuu uskallus tehda niin. Kirjoittaminen on helppoa, mutta suullinen kanssakaynti jannittaa. Viimeisen 7 vuoden aikana olen asunut Suomen lisaksi neljassa eri maassa (Englanti, Portugali, Sambia, Uusi-Seelanti) ja olen luonnollisesti joutunut selviamaan vieraalla kielella. Englannista on muodostunut ikaankuin toinen aidinkieli ja huomaan olevani yha useammin tilanteessa, jossa osaan selittaa asian paremmin englanniksi kuin suomeksi. Englanninkielentaidostani haluan kiittaa mainioita opettajia, joita minulle on vuosien varrella siunaantunut. Kiitokset menee mm. Uutelan Päiville, joka auttoi minut alkuun englannin kanssa (ja johon olin lievasti ihastunut ala-asteiassa) ja Silénin Tarjalle, jonka tunneilla ei ollut koskaan tylsaa lukioaikana. Erityiskiitos myos vanhemmilleni siita, etta he antoivat minun pelata tietokoneella jo ennen kouluikaa, silla osasin englantia sujuvasti jo ennen kolmatta luokkaa, jolloin OK!English-kirjat ensimmaista kertaa avattiin koulunpenkeilla. Tietokonepelien haittavaikutuksista jauhetaan usein, mutta monesti tuppaa unohtumaan kuinka paljon hyotya pelaamisesta nuorella ialla voi olla. Monkey Islandin kaltaiset seikkailupelit, joita pelasin naskalina ahkerasti kehittivat paitsi kielitaitoa, myos ongelmanratkaisukykya ja onkin saali, etta vastaavia hiirinaksutteluseikkailu-peleja ei nykypaivana enaa juurikaan tehda. Jos Luoja suo ja saan jonain paivana mahdollisuuden kokea isyyden riemut, en eparoi hetkeakaan valitessani saako minun lapseni pelata tietokoneella. Vakivaltapelit saavat tietysti odottaa kaupanhyllyissa lapsen varttumista vanhemmaksi, mutta ymmartanette pointtini?

Lupasin edellisessa tekstissani kertoa tarkemmin tyonteosta taalla, mutta kun taas tuppaa tekstia tulemaan muutenkin ihan riittoisasti, hoidan tyontekokappaleen alta pois muutamalla lauseella. Oltiin siis Jarnon kanssa kuukauden verran kiivihedelmatarhoilla harventamassa ja siistimassa koynnoksia. Tyontekoa pelkaamattomana olen kokeillut monenmoista hommaa elamani aikana, mutta koskaan ei ole "nimellisen korvauksen" (netto n. 5 euroa/tunti) eteen raataminen ollut vastaavaa tervanjuontia. Esimiehemme Graig - suomalaisittain Rykä, ei ollut 13 vuodessakaan oppinut, minkalainen on hyva esimies. Kaksimetrisen kaljupaan itsekseen kiroilu ja Chewbaccamainen ulina teki miehen ajatuksen juoksun ymmartamisen mahdottomaksi. Koynnosten ollessa n. 120-180cm:n korkeudella ylapuolellamme, tyoasento oli luonnollisesti maailman epaergonomisin kumara. Yhdeksan tunnin tyopaivat olivat myrkkya selalle ja niskalle. Hyvasta tyomoraalistamme huolimatta OLI PAKKO valilla lyoda leikiksi Rykän silmien valttaessa ja viskoimme toisiamme koynnoksista poistetuilla, rivon muotoisilla kiiveilla. Ei riittanyt, etta koynnoksia naki ja kapisteli paivan aikana 9 tuntia vaan ne olivat ensimmainen kuva silmaluomien sisapuolella yopuulle vetaytyessa. Onneksi kaikki tama on (toistaiseksi) taaksejaanytta elamaa. Kaikesta tasta teki vahan siedettavampaa Dan Brownin uusin audiokirjana, joiden maailmaan tutustuin vasta nyt. Hoidin kiivikoynnosten trimmaamisen autopilotilla ja keskityin kirjan kuunteluun.

Haluatteko pelätä? Katsokaa elokuva Paranormal Activity.

Tormattiin Taurangassa kolmeen kertaan paikalliseen kylahulluun, jolla oli aina sama tarina kerrottavanaan pohjoiselta pallonpuoliskolta saapuville: Nykyinen Paavi tullaan murhaamaan ja uusi Paavi tulee olemaan belgialainen. Obaman virka-aika presidenttina jaa lyhyeksi ja miehen manttelin perii toinen afroamerikkalainen - Douglas Wilder (Douglas Wiiiiillllldeeer), joka kuitenkin haukkuu venalaisia homoiksi, saa Putinin suivaantumaan ja aloittamaan Kolmannen Maailmansodan ydinasein. Summa summarum: Teita on varoitettu! Jos joku seuraavista kay toteen, muuttakaa pois pohjoiselta pallonpuoliskolta. Nain meita neuvottiin.

Vaikka omistetaan Jarnon kanssa ehkapa maailman huonoin vani - Merde, ollaan paasty silla etela-saarelle ja aina Christchurchiin asti (jossa sita juuri talla hetkella huollatetaan). Huomenna suunnataan etelaisia alppeja kohti, jossa otetaan kuolemaa tekevasta autonraadosta kaikki irti.

Seuraavalla kerralla keskityn taas enemman kokemiseen ja nakemiseen.

Epaonnenpotkuja.

Kaytetyn auton osto on aina arpapelia. Se tuli myos meidan tapauksessa ilmi jo ensimmaisen silla ajetun kilometrin jalkeen. Tiesimme bensamittarin olevan rikki, mutta myyja vakuutteli suurin ja ruskein Tongalaisin silmin, etta oli juuri tankannut 40 dollarilla. Paastyamme moottoritielle, Mitsubishi L300-vanimme imaisi viimeiset mehut tankin pohjalta kiduksiinsa ja siina sivussa tankin pohjalla olleet roskat, jonka seurauksena hyydyimme nolosti moottoritien varteen kuin mummo lumeen. Hatavilkut paalle ja Jarno jalkamiehena bensa/bensakannu-ostoksille. Tankista moottoriin paatyneet roskat aiheuttivat meille paanvaivaa nykimisen muodossa seuraavan parin tuhannen kilometrin ajan, kunnes huollatimme automme ja ne lahtivat vahingossa pois. Paasimme nykimisesta eroon 60 dollarin tarkastuksella ja paineistuksella, mutta kavi ilmi, etta neljasta sylinterista vain kaksi toimii kunnolla ja toisten kahden korjaus tulisi maksamaan vahintaan 1200 dollaria. Pikkasen syljetytti. Ei meilla ollut mistaan repia moisia summia ja paatimme jatkaa puolitehoisella autollamme kunnes se tulisi lopullisesti tiensa paahan. Odotamme mielenkiinnolla, miten Etela-Saarella selvitaan. Kuntopiirimme tulokset saadaan todeta kaytannossa, kun joudumme vuorotellen tyontamaan autoa sen hyytyessa makiseen maastoon. Ennenkuin saavuimme Taurangaan, jossa auton todellinen kunto tuli ilmi ja jossa nykyaan tyoskentelemme, kiertelimme pohjois-saarta ja nautimme auton oston jalkeen meille siunaantuneesta vapaudesta.

Ajoimme Aucklandista suoraan Taurangaan kalatehtaalla olevien toiden toivossa, mutta paikat olivat jo tayttyneet ja pettyneena jatimme Taurangan toistaiseksi taaksemme. Kavimme kuitenkin useammassa eri henkilostovuokrausfirmassa antamassa yhteystietomme silta varalta, jos paikkoja vapautuisi. Paatimme suuntia muutaman paivan reissulle pohjois-saaren tuliperaisiin keskiosiin, jotta sen kautta ei enaa myohemmin tarvitsi heittaa ylimaaraista lenkkia. Tarkoitus oli kayda suorittamassa ns. Tongariro Crossing - maan parhaimpana yhden paivan vaelluksena mainostettu reitti. Saapuessamme alkuillasta kansallispuiston alueelle, kavi ilmi etta huomenna taivaalta tulisi todennakoisesti kissoja ja koiria, joten paatimme jatkaa matkaamme ja tulla kokeilemaan onneamme parin paivan paasta uudemman kerran. Ajoimme illaksi viela toiselle rannikolle Wanganuin kaupunkiin, joka muistutti mielikuvieni New Orleansia joen varressa seisovine vanhoine puutaloineen.

Aamun valjetessa jatkoimme rannikkoa pitkin ja kiersimme Surf Highwayta pitkin pohjois-saaren lantisimmat kolkat. Hannilan pojalla oli taas aivot narikassa hetkellisesti, kun pysahdyttiin huoltsikalle tarkastamaan vanimme jaahdytysnestetilanne. Yhtaan autojen ja moottoreiden kanssa pelannut tietaa, ettei syylarin korkkia saa avata moottorin ollessa kuuma. Minakin toki tiesin, mutta jostain syysta en juuri silla hetkella muistanut. Korkin "Do not open when hot!" -tekstikin jai huomaamatta. Jarno meni kaymaan vessassa, mina raotin korkkia ja kuulin paineen poistuvan sihinana. Sihina loppui ja kuvittelin kaiken paineen jo paenneen syylarista. Avasin korkkia enemman, jonka seurauksena se lensi ohjaamon kattoon, perassaan n. 3 litraa ruosteen varista vetta. Kajuutan katosta vesiruisku kimposi aikalailla joka suuntaan auton sisalla. Jarnon tullessa vessasta, sanoin nolona "Kavi pikku vahinko...". Jarno siihen: "Ei jumalauta Antti, ma oon 2 minuuttia poissa ja sa onnistut sotkemaan koko auton!!" Ulkona tuli vetta vaakaan, kun mina jynssailin autoa puhtaaksi. Jos asiasta jotain positiivista haluaa hakea ni saatiin syylari tyhjaksi kertaheitolla ja tuli ainakin huomatuksi, etta ruosteenvariset jaahdytysnesteet oli korkea aika vaihtaa.

Kiersimme autolla kuvauksellisen Taranaki-vuoren, joka tosin piileskeli paa-asiassa pilvien keskella. Saaennuste seuraavalle paivalle Tongariro Crossingilla oli parempi ja paatimme suuntia takaisin kansallispuistoon illaksi. Yksi komeimpia ajamiani tieosuuksia oli Forgotten World Highway, joka nimensa mukaisesti kulkee syrjaisilla seuduilla aikalailla Jumalan selan takana. Koko 150 kilometrin tieosuudella tuli vastaan ehka 5 autoa, mutta pysahdyimme vahan valia tien varteen ihailemaan/kuvailemaan kumpuilevia Kontumaisia maisemia.

Jos muistuttivat edellisen paivan tieosuuden maisemat Sormusten Herrasta, samaa tekivat Tongariro Crossingin maisemat kolmanteen potenssiin. Tongariro National Parkin maisemissa itseasiassa kuvattiin useita eri kohtauksia em. elokuvaan (Mordor, Mt. Doom, Ithilien jne.) Meidat heitettiin aamulla 19,4 kilometrin reitin lahtopaikalle ja bussin oli tarkoitus hakea meidat 8 tuntia myohemmin toisesta paasta. 8 tuntia oli pelkalle vaellukselle hyvalla kelilla valja aikataulu, mutta halusimme valloittaa Jarnon kanssa myos reitin varrella olevan Mt. Ngauruhoen (Mt. Doom) sillakin uhalla, etta myohastyisimme bussista ja joutuisimme liftaamaan takaisin hostellille. Taukoja ei juuri tullut pidettya ennen vuoren juurelle paasemista, jossa kerasimme hetken voimia ennen edessa olevaa urakkaa. 19,4 kilometrin reitti itsessaan on jo aika vaativa vaellus ottaen huomioon korkeuserot ja nopeasti vaihtuvat saaolot. Kuolemantapauksia reitilla sattuu ajoittain, kun lumi tai jaatava vesisade yllattaa huonosti varustautuneet vaeltajat. Vuoren juurella oli useita ihmisia pitamassa taukoa ja tormasimme myos haamatkalla olleeseen suomalaispariskuntaan, jotka toivottelivat meille onnea vuorenvalloitukseen. Meidan lisaksi huippua lahti tavoittelemaan parisenkymmenta muuta ihmista. Tassa vaiheessa varsinaisesta vaellusreitista oli kavelty noin kolmannes.

Pystysuunnassa nousua vuorelle ei ollut kuin 600 metria, mutta urakka ei ollut helppo irtonaisilla laavakivilla kavellessa "kaksi askelta eteenpain ja yksi taakse"-etenemistyylilla. Usko oli koetuksella ja Jarnokin vannoi luopuvansa tupakanpoltosta piakkoin. Huippu oli paasiassa pilviverhon sisalla, mutta meita yritettiin lannistaa ajoittain, kun huippu tuli nakyviin ja kavi ilmi, kuinka pitka matka sinne viela todellisuudessa oli. Paasimme lopulta kuitenkin lumiselle huipulle ja kaivettuamme evaspussimme esiin, jaatava vesisade yllatti. Huipulla nakyvyys oli n. 10 metria ja mina heitin kiukkuisena vuoren kraatteriin sormuksen sijasta omenanraadon. Vaatteet kastuivat, hanskattomat kadet jaatyivat ja paatimme lahtea takaisin alas valttaaksemme paleltumiskuoleman. Odotimme kotkia noutamaan meita jossain vaiheessa laskeutumista, mutta elikot tekivat lopulta oharit. Vaikka Frodo ja Sam saivat kyydin vuorenrinteelta takaisin alas, nostan heille silti hattua, koska heilla ei ollut vuorta valloittaessaan edes kenkia ja ylimaaraisena taakkana harteillaan he kantoivat paineita koko maailman pelastamisesta. (Heilla oli tosin haltijaleipaa, joka kompensoi aika tavalla). Vesisade lakkasi jossain vaiheessa laskeutumista ja lampotila nousi niin, etta suurin osa marista vaatteista oli taas pakattava reppuun. Alas paastyamme oli voittajafiilis, mutta kun todellisuus iski neljantoista edessa olevan vuoristoisen kilometrin muodossa, hymyt hyytyivat taas hetkeksi. Maisemat kuitenkin vain paranivat reitin edetessa ja kun huomasimme, etta meilla on mahdollisuus ehtia viela bussiimme, kiristimme tahtia. Kuka on nahnyt Babel-elokuvan? Fiiliksia karun Marokkomaisissa maisemissa hain soundtrackilta loytyvan Gustavo Santaolallan Deportation biisilla. Voimakkaita tunteita. Jasenia sarki, mutta loppuvaiheessa menimme lahes juoksujalkaa ja ehdimme lopulta bussillemme 5 minuuttia ennen sen lahtoa. Kukaan muu meidan bussista ei kivunnut Mt. Doomille ja olivat siita syysta bussilla huomattavasti aikaisemmin. Kuskimme kertoi, etta suurin osa matkustajista oli ilmaissut halukkuuttaan lahtea takaisin hostellille jo ennen meidan saapumista ja olivat syysta noloina kun ilmaannuimmekin paikalle. Hymyilimme Jarnon kanssa kilpaa auringon kanssa ja hostellille paastyamme hyppasimme porealtaaseen lepuuttamaan raajojamme. Urakka oli raskain kokemani Paijanteen Ympariajon (Enduro-moottoripyorakilpailu) jalkeen ja kesti lahes viikon verran, etta jalat toimivat taas normaalisti.

Ajoimme aavikkotieta pitkin Rotoruaan ja kavimme pettymassa Wai-O-Tapun Thermal Wonderlandissa, jossa oli geysireita, kuplivaa mutaa, kuumia lahteita jne. Paikka ei ollut siita nahtyjen kuvien veroinen (joskus niinkin pain). Roadtripin poikasemme saatiin paatokseen ja edessa oli taas toiden kyttaamista aurinkoisessa Taurangassa. Pidempiaikasia hommia ei ollut vielakaan tarjolla ja kaytimme yhden liian monista vapaapaivistamme ajaaksemme pohjoiseen Coromandelin niemelle, jossa piti olla tarjolla snorklaamista, upeita rantoja ja rannoilla olevia kuumia lahteita. Kyseisella reissulla kaikki meni kuitenkin pieleen alusta asti. Ensin loppui bensa keskelle ei mitaan, mutta sain liftattua kannu kadessa lahimpaan kaupunkiin ja takaisin Jarnon odottaessa autolla. Seuraavaksi menimme intoa puhkuen ja lapiot heiluen etsimaan kuumia lahteita hot water beachilta, mutta emme loytaneet ensimmaistakaan useammankaan kaivetun kuopan jalkeen. Olimme paikalla laskuveden sijasta nousuveden aikaan. Jatkoimme pohjoiseen kohti Cathedral covea, jonka oli tarkoitus olla yksi Uuden-Seelannin hienoimmista rannoista. Ranta muistutti Krabilla Thaimaassa nakemiani, mutta olimme siellakin vaaraan aikaan, aurinko kun oli jo kukkuloiden takana ja uimaan ei tarjennut menna. Siirryin snorklaamaan laheiseen matkaoppaan hehkuttamaan poukamaan, jonka vesi oli syysta tai toisesta sakeana pienia ja limaisia meduusoja, niin ettei nakyvyytta ollut nimeksikaan. Vesikin oli liian kylmaa snorklaamiseen. Turha reissu, mutta tulipahan tehtya. Puuh.

Tulevaisuus naytti kuitenkin vahan valoisammalta, kun eras henkilostovuokrausfirmoista ilmoitti tarjolla olevista toista. Jarno oli sina paivana meidan vanimme avainten haltija ja sai muutamaksi paivaksi hommia margariinitehtaalta Aku Ankan rapylanjaljissa. Tasan ei menneet nallekarkit, allekirjoittaneella kavi astetta paskempi maiha. Tarkoitus oli menna puutarhahakkeen levityshommiin puoleksi paivaksi, jonka vuoksi tyoparini tuumasi, ettemme tarvitse evaita. Todellisuus oli taas kuitenkin jotain ihan muuta. Paadyin helteiseen keliin lapiohommiin seitsemaksi tunniksi. Heiluin hiki paassa lapion kanssa mm. hakaten nurmikkoa irti kuivasta ja kovettuneesta savesta. Jarjenkoyhaa? Kylla. Normaalissa maailmassa vastaavat hommat hoidettaisiin silmankaanteessa koneilla, mutta Uudessa-Seelannissa pyritaan minimoimaan tyottymyys yrittamalla jarjestaa kaikille jotain, oli ne sitten kuinka turhia hommia tahansa. Tietyomailla saattaa nahda kolme ihmista vahtimassa, etta muutama totsa pysyy pystyssa. Palkaksi paivan tyosta ilman ravintoa sain karmean olon, nimellisen korvauksen (~30 euroa) ja rasitusvamman ranteeseen, jonka vuoksi en ollut taas tyokykyinen seuraavaan kahteen viikkoon. Putkeen meni siis.

Koska en pystynyt ottamaan parina seuraavana paivana toita vastaan rikkinaisen ranteen vuoksi, niita ei enaa vaivauduttu tarjoamaan minulle edes ranteen parannuttua. Jarnoltakin loppui hommat ja saimme lopulta pidempiaikaista duunia vasta oltuamme Taurangassa jo kuukauden paivat. Kerron tarkemmin tyokokemuksista kiivihedelmakaivoksilla seuraavassa blogitekstissa.

Joulu ja uusivuosikin tuli ja meni. Osasin odottaa, etta koti-ikava iskisi ainakin joulunaikaan. Joulupuuro, joulusauna, joulupukki, joulukuusi, perhe ja sukulaiset loistivat poissaolollaan ja kovin erilaiseen joulupoytaankin olin tottunut, me kun grillasimme hostellin vaella hampurilaisia aatoniltana. Musiikista vastasi elektronisine viuluineen maailmaa kiertanyt lapinpolttaja (saksalainen). Saksasta puheenollen, tuon kielen taitamisesta ei olisi taalla haittaa, silla varmaan 80% kaikista backpackereista Uudessa-Seelannissa on saksalaisia. Vaikka Seppo Raty on sita mielta, etta "Saksa on paska maa.", uskallan olla eri mielta. Sielta tulee yllattavan kauniita naisiakin! Hopohopo. Uusivuosi meni paljasvarpain tanssien Mount Manganuin rantahiekassa ja jatkoin kotiin asti ilman kenkiani, kun joku pitkakyntinen vei tunnearvokkaat ja maailmaa nahneet Vanssini rantahiekasta.

Viimeinen kuukausi ei ole tyonteon ohella pitanyt juuri muuta sisallaan. Toista saapuessamme olemme yleensa vetaneet kuntopiiria Markon ja Jarnon kanssa ja katsoneet yhteensa tuhat ja yksi elokuvaa iltojen ratoksi. Rahojamme olemme sijoittaneet mm. surffilautaan, kitaraan ja huuliharppuun joiden hallitsemista opetellessa on vierahtanyt useampi vapaapaiva. Teimme myos aikamme kuluksi haloista molkky-pelin, jonka saloja olemme opettaneet saksalaisille ja argentiinalaisille tovereillemme.

Seuraavalla kerralla random-hopotysta ja faktoja Uudesta-Seelannista.

P.S. Kuvia Pohjois-Saarelta osoitteessa: http://www.facebook.com/album.php?aid=137371&id=580929824&l=41ab5f5571

(Lisailen samaan osoitteeseen loput Pohjois-Saaren kuvat, kun tama saaripahanen jaa taakse)

Etelainen pallonpuolisko - Pohjoinen Uusi-Seelanti

Sehan on yleisesti tiedossa, etta Suomessa (ja yleensa muuallakin) bussikuskit on aika kypsaa porukkaa. Heilta harvemmin hymyja irtoaa ja suurin osa tuntuu aika leipiintyneilta hommiinsa. Tiesin odottaa Kiwien (taalla pain kaytossa oleva termi uuden-seelannin kansalaisista) olevan ystavallisia, mutta jo lentokenttabussin kuski todisti huhujen pitavan paikkaansa. Mita ilmastoon tulee, myos sen suhteen huhuissa oli peraa. Auckland tuntui jaatavan kylmalta Aasian ja Australian jalkeen, vaikka lampotila keikkui jossain 16-17 asteen hujakoilla. Vettakin Aucklandissa tuli paivittain siella vietetyn vajaan viikon ajan. Jarno oli ollut Aucklandissa jo pari viikkoa, eika harmaa miljoonakaupunki minuunkaan vedonnut, joten jatettiin Auckland aika pian taakse, kunhan pankkitilien avaaminen, lapparin ostaminen ja veronumeroiden hankkiminen oli pois paivajarjestyksesta. 1,3 miljoonan asukkaan Auckland on muuten maailman suurin Polynesialainen kaupunki, silla kaupungin vaestosta muistaakseni vahintaan kolmasosa on alkujaan eri Polynesian saarilta (Fiji, Tonga, Samoa etc.) Auckland on myos suhteessa vakilukuunsa todella laaja, silla se on levittynyt laajemmalle alueelle kuin esim. vakiluvultaan kymmenen kertaa suurempi Lontoo. Sieluttoman suurkaupungin (jota moni pitaa uuden-seelannin ankeimpana kaupunkina) parasta antia olivat halvat ja herkulliset korealaiset pannukakut.

Uusi-Seelanti ja Australia ovat pullollaan nuorille backpackereille suunniteltuja hop on-hop off-busseja, joilla voi matkata ympari maata omalla aikataulullaan. Tarvitsee vain ilmoittaa missa haluaa hypata pois kyydista ja milloin on taas halukas jatkamaan matkaansa. Bussipassit ovat yleensa voimassa vuoden, joten aikataulujen suhteen on pelivaraa. Oltiin mietitty Jarnon kanssa oman pakettiauton ostamista tai vuokraamista, mutta paatettiin ensin kuitenkin tehda muutaman paivan reissu bussipassilla ja katsoa miten homma toimii. Valittiin firmaksi Stray, joka lupaili vieda matkustajiaan paikkoihin joihin muut firmat eivat menisi. Tarkoitus oli tehda kolmen paivan reissu Pohjois-Saaren pohjoiskarkeen ja takaisin, mutta reissu venahti lopulta viikon mittaiseksi, silla kummallakaan meista ei ollut kiire takaisin ankeaan Aucklandiin.

Alkumatkasta pysahdyttiin halailemaan massiivisia Kauri-puita, jotka aikanaan hakattiin laivan mastoiksi sukupuuton partaalle. Vedet tassa vaiheessa vuotta Uudessa-Seelannissa ovat viela turhan kylmia pulikoimisesta nauttimiseen, mutta vilukissatkin paasivat nakemaan milta vedenalainen elama nayttaa, kun kaytiin lasipohjavene-ajelulla Goat Islandin suojelualueella. Aasian trooppisten vesien jalkeen elama viileissa vesissa naytti kovin erilaiselta. Siina missa trooppisissa vesissa oli runsaasti erivarisia kaloja ja koralleja, viileissa vesissa nama loistivat poissaolollaan. Pohjaa koristivat lahinna tasaisen vihreat kasvit ja seassa pyorivat muutamat kaloiksi luettavat. Ensimmaisen paivan illaksi saavuttiin Paihian pikkukaupunkiin Bay of Islandsin rannikolle, josta oli tarkoitus jatkaa seuraavana paivana pidemmalle pohjoiseen.

Hypatiin aamun tunteina maastobussiin, jolla hurruuteltiin pitkin paivaa kohti Uuden-Seelannin pohjoisinta kolkkaa, Cape Reingaa, jossa Tasmanianmeri ja Tyyni Valtameri kohtaavat. Paikalla on iso merkitys paikallisille Maoreille, jotka uskovat sielujensa hyppaavan ikuiselle matkalle kohti Hawaikia (sama kuin Valhalla viikingeille) niemenkarjessa sijaitsevan Pohutukawa-puun oksilta. Paikalla on myos nayttava valkoinen majakka ja pylvas jossa on valimatkoja suurkaupunkeihin ympari maailmaa. Maisemat olivat mahtavat ja kaukana oltiin kaikesta. Takastullessa kaytiin laskemassa makea hiekkadyyneilla, josta siirryttiin ninety-mile beachille, joka on ainoa yleinen tie Uudessa-Seelannissa, jossa liikennevakuutus ei ole voimassa. Pitka ja levea rantakaistale on tasaista vaylaa laskuveden aikaan, mutta nousuveden yllattaessa on moni kuski joutunut pulaan juuttuessaan rantahiekkaan. Keskivaiheilla sijaitsee alue nimelta graveyard, jossa on ruostuneita ja hiekkaan hautautuneita autonraatoja todisteena joidenkin huonosta onnesta tai viela huonommista ajotaidoista.

Paatettiin jaada viela Paihiaan odottamaan kehuttua kahden paivan risteilya Bay of Islandsilla, ja The Rockilla tehty risteily onnistui lunastamaan odotukset. Suurimpana vetonaulana ovat lahdessa yleiset delfiinit, joiden nakeminen paivittain ei ole kuitenkaan kirkossa kuulutettu. Oltiin kuitenkin varsin onnekkaita silla alle tunnin kuluttua lahdosta satapainen delffiiniparvi ryhtyi leikkiin veneemme kanssa hyppien useamman metrin ilmalentoja ja parskien vetta ymparillamme. Onhan sita delfiinien temppuilua nahty ennenkin Sarkanniemen delfinaariossa, mutta kylla siina suupielet meinasi hymysta reveta, kun todisti, etta nama luontokappaleet ovat myos luonnonvaraisina aika leikkimielisia velmuja. Illan ohjelmassa oli viela ampumakilpailu ilmakivaarilla veneen perassa seilaavaa kumiankkaa kohteena kayttaen, kalastusta, kajakointia kuunvalossa, kitaroita, takkatuli ja vaahtokarkkeja. Muutaman muun kaverin kanssa haettiin adrenaliinia hypatessamme uimaan pimeaan veteen paikassa, jossa oltiin paria tuntia aikaisemmin nahty hai. Kristallinkirkassa vedessa pulikoidessa ymparillamme valkehtivat fosforiplanktonit, jotka hairiintyessaan sadehtivat kuin tulikarpaset. Korvaamatonta.

Mentiin viimeisina illalla nukkumaan, mutta herattiin myos aamulla ensimmaisena katsomaan merelta nousevaa aurinkoa. Aamupalan jalkeen kaytiin snorklaamassa, josta allekirjoittanut ei nauttinut alkuunkaan. Olosuhteiden vuoksi nakyvyys oli olematonta, vesi jaatavaa ja veden alla ei juurikaan nakynyt elamaa ankean varisia simpukoita ja merisiileja lukuunottamatta. Kaytiin vaeltelemassa eraalla autiosaarella ja takastulomatkalla syotiin pyydystettyjen merisiilien munia, joiden kilohinta vapailla markkinoilla on 600 dollarin hujakoilla. Ihan halvalla ei yleensa saa hyvaa, mutta myos jarjettomia summia maksaessa puhutaan harvemmin makuelamyksista. Harvinaisuus ei tee ruoasta hyvaa. Makunsa kullakin, mutta minuun munat eivat vedonneet. Kaikkea pitaa kuitenkin kokeilla, paitsi omaa mummoa ja Iltalehden pitkavetovihjeita!

Seuraava stoppi oli Whangareissa, josta oli mahdollisuus menna sukeltamaan yhdelle Cousteaun Top 10-listan paikoista, Poor Knights Islandille. Hiljaisella hostellillamme tormattiin sen nakoiseen karjuun, etta karkuun luikkiminen kavi mielessa. Kauttaaltaan tatuoitu Mika Halvarin kokoinen moottoripyorajengilainen oli entinen jarjestaytyneen rikollisuuden edustaja, joka oli tullut kuitenkin myohemmassa vaiheessa elamaansa uskoon ja onnistunut paasemaan irti organisaatiosta, elossa. True Red-nimea kantava Maori oli julkaissut vaiheikkaasta elamastaan kirjan, jota han myos meille kaupitteli. Mies oli myos jossain vaiheessa elamaansa kaynyt Tampereella Bandidosin kutsuvieraana.

Odotukset Poor Knightsin suhteen oli aika korkeat ja leikin matkalla Whangareista rannikolle mielessani ajatuksella valaiden, valashaiden tai rauskujen kohtaamisesta veden alla. Koska veden lampotila (~17°C) oli kymmenkunta astetta alhaisempi kuin aikaisemmilla sukelluksillani, osasin odottaa myos varustuksen olevan kovin erilainen. Sain testattavaksi koekaytossa olevan uudentyyppisen 8 millin markapuvun, joka peitti kasvoja ja kammenia lukuunottamatta koko vartalon. Oli sanomattakin selvaa, etta liikkuminen pinnan ylapuolella oli kankeaa, varsinkin kun vyotarolle lyotiin viela 12 kiloa lisapainoa vyon muodossa. Venematkalla bongattiin pinnalla kolmion mallinen eva, jota luultiin haiksi. Pysahdyttyamme katsomaan tarkemmin, se paljastui kuitenkin molamolaksi eli luukalaksi (engl. sunfish), jotka koostuvat paa-asiassa luusta ja voivat kasvaa useamman tonnin painoisiksi. Ja kauniista otuksesta ei ole kyse. Kyseessa on epamuodostuneen nakoinen mohkale, jonka silmatkin sojottavat mihin sattuu. Sori neiti Niemi, tiedan etta SA tykkaat :P Jatkettiin matkaa saarta kohti ja ajettiin etelaisen pallonpuoliskon suurimman holvikaaren alitse ensimmaiselle sukelluspaikallemme MaoMao archille, jonka edesmennyt Jaques Cousteau on rankannut omalla listallaan maailman 7. hienoimmaksi sukelluskohteeksi. Hypatessamme veteen vieressamme lutrasi leikkiseuraa kaipaava utelias hylje, joka kuitenkin katosi maisemista vajotessamme pinnan alle.

Olisi kiva sanoa, etta sukelluskohde oli maineensa veroinen, mutta huonoista olosuhteista johtuen se oli allekirjoittaneelle aika pettymys. Vuokramaskini vuoti(vuosi?) koko ajan, kova aallokko aiheutti voimakkaita virtauksia vedenalaisiin tunneleihin, nakyvyys oli huonohko ja samassa porukassa oli kokemattomia sukeltajia, jonka vuoksi jouduimme palaamaan pinnalle kovin aikaisin. Mureenoja ja skorpionikaloja oli veden alla runsaasti, mutta odottamani isommat merenelavat jaivat nakematta. Ensimmaisesta kylman veden sukelluksesta ei jaanyt paljon kateen. Siirsin katseeni jo seuraavaan sukelluskohteeseen toiselle puolelle saarta.

Koska olin kuluttanut edellisella sukelluksella huomattavasti vahemman happea kuin muu ryhmani, paatti veneen kippari/sukellusfirman kokenein kaveri ottaa minut ja kanssani saman kohtalon kokeneen vanhemman sveitsilaisherran mukaansa seuraavalle sukellukselle. Jatin veneeseen liian korkeiden odotusten lisaksi myos vuokramaskini ja otin tilalle tutun ja turvallisen Kambodzasta ostamani, jonka toimivuus oli todistettu jo moneen kertaan. Nyt sukeltaminen oli sita mita piti! Vaikka pinnan alla ei nytkaan nakynyt mitaan tajunnan rajayttavaa, nautin siita huomattavasti enemman kuin ensimmaista sukelluksesta. Kippari tiesi parhaat paikat, tahti oli sopiva ja olosuhteet kaikinpuolin paremmat. Mureenoita ja skorpionikaloja oli taas pilvinpimein, lisaksi muutama lahes metrinen rapu seka pienia ja varikkaita nudibrancheja. Happi riitti niin pitkaksi aikaa, etta vilunvareet saapuivat ensin. Ennenkuin jatettiin saari taaksemme, ajettiin vene hetkeksi parkkiin maailman suurimman vedessa sijaitsevan luolan uumeniin ja huudettiin yhteen aaneen niin paljon kuin aanihuulet antoivat periksi. Kaiulle ei meinannut tulla loppua.

Hieman yllattaen reissun kohokohta koettiin vasta paluumatkalla, kun tormasimme (emme kirjaimellisesti) valasperheeseen. Noin kuusimetrinen Brydenvalaanpoikanen alkoi syysta tai toisesta leikkia veneemme kanssa, joka oli kaikinpuolin normaalista poikkeavaa kaytosta. Se kiersi paikallaan seisovaa venettamme vartin verran ja puhalteli ilmaa niin, etta lakit meinasivat lentaa paasta veneen kannella. Laivan kippari kertoi nahneensa Brydenvalaita alueella usein, mutta ei ollut koskaan aikaisemmin nahnyt vastaavaa kayttaytymista. Kyseessa oli ensimmainen kerta, kun nain valaita ja en voi tarpeeksi painottaa kuinka hienoja elaimia nama merten jattilaiset ovat. Vaikka niita on maailman valtamerissa suhteellisen paljon, ihminen tietaa niista kuitenkin loppuviimein hyvin vahan. Esim. suurin valaslajimme, kolmekymmenmetriseksi kasvava sinivalas on tieteelle edelleen suuri mysteeri. Ja mita tulee maailman meriin muutenkin, tunnemme ne huonommin kuin oman aurinkokuntamme. Maailman syvimmassa kohdassa Mariaanien haudassa (n. 11km) on kayty ihmiskunnan historian aikana vain kertaalleen joskus 1950-60-luvulla, eika niinkaan syvalle tarvitse menna loytaakseen jokaisella valtamerisukelluksella lukuisia uusia lajeja. Toisena esimerkkina useammankymmenen metrin jattilaiskalmari, jota ei koskaan olla nahty vedessa, mutta joita loydetaan huuhtoutuneena rannoille kymmenia vuosittain. Viimeisimman sukupuuttoon kuolleen jattilaisen uskotaan olevan mursua muistuttava kymmenmetrinen Stellarin merilehma, joka viimeksi havaittiin 1740-luvulla Alaskan rannikolla. Kuka tietaa minkalaisia monstereita meremme viela pitavat sisallaan? Valtamerien keskisyvyys on n. 4 kilometria - otusten halutessa pysya piilossa ihmisilta, tilasta ei ole puutetta.

Bussimme oli tarkoitus poimia meidat kyytiin Whangarein keskustasta seuraavan paivan ehtoopuolella ja heratessamme kaupungin ulkopuolella, paatimme kayttaa paivamme liikkuen apostolin kyydilla hiljaa keskustaa kohti. Matkalle mahtui nahtavaakin. Useamman tunnin kavelylla suihkittiin Sormusten Herran Kontua muistuttavilla niityilla,
Kauri-metsissa, vesiputouksilla ja luolassa, jonka kattoa koristivat tuhannet kiiltomadot. Syvalle luolaan mennessa paivanvalo katosi, mutta ylospain tahyillessa olisi voinut vannoa katsovansa tahtitaivasta. Toiminnantayteisen paivan paatteeksi hypattiin bussiin ja saavuttiin paria tuntia myohemmin ruuhkaiseen Aucklandiin. Koko kaupunki oli ihan tukossa Pearl Jamin konsertin vuoksi. Ei oltu varattu majotusta etukateen ja pienella onnenkantamoisella yhdesta hostellista loytyi kaksi vapaata vuodetta. Paivan paatteeksi paastiin jopa Saunaan.

Vertailukohtaa muuhun Uuteen-Seelantiin ei juuri ollut, mutta Northland pesi leikiten Aucklandin harmaan ympariston, kohokohtana maisemien puolesta ehka pohjoisin karki eli Cape Reinga. Tehtyamme em. reissun Strayn bussilla tulimme siihen tulokseen, etta haluamme vapauden kulkea siellakin minne muut eivat mene ja paatimme ostaa auton, mielellaan paketti-sellaisen eli vanin, jossa olisi mahdollista myos nukkua. Loysimme sellaisen ja aloitimme uuden luvun seikkailussamme. Uusi luku julkaistaan teille lukijoillekin pian.