Sehan on yleisesti tiedossa, etta Suomessa (ja yleensa muuallakin) bussikuskit on aika kypsaa porukkaa. Heilta harvemmin hymyja irtoaa ja suurin osa tuntuu aika leipiintyneilta hommiinsa. Tiesin odottaa Kiwien (taalla pain kaytossa oleva termi uuden-seelannin kansalaisista) olevan ystavallisia, mutta jo lentokenttabussin kuski todisti huhujen pitavan paikkaansa. Mita ilmastoon tulee, myos sen suhteen huhuissa oli peraa. Auckland tuntui jaatavan kylmalta Aasian ja Australian jalkeen, vaikka lampotila keikkui jossain 16-17 asteen hujakoilla. Vettakin Aucklandissa tuli paivittain siella vietetyn vajaan viikon ajan. Jarno oli ollut Aucklandissa jo pari viikkoa, eika harmaa miljoonakaupunki minuunkaan vedonnut, joten jatettiin Auckland aika pian taakse, kunhan pankkitilien avaaminen, lapparin ostaminen ja veronumeroiden hankkiminen oli pois paivajarjestyksesta. 1,3 miljoonan asukkaan Auckland on muuten maailman suurin Polynesialainen kaupunki, silla kaupungin vaestosta muistaakseni vahintaan kolmasosa on alkujaan eri Polynesian saarilta (Fiji, Tonga, Samoa etc.) Auckland on myos suhteessa vakilukuunsa todella laaja, silla se on levittynyt laajemmalle alueelle kuin esim. vakiluvultaan kymmenen kertaa suurempi Lontoo. Sieluttoman suurkaupungin (jota moni pitaa uuden-seelannin ankeimpana kaupunkina) parasta antia olivat halvat ja herkulliset korealaiset pannukakut.
Uusi-Seelanti ja Australia ovat pullollaan nuorille backpackereille suunniteltuja hop on-hop off-busseja, joilla voi matkata ympari maata omalla aikataulullaan. Tarvitsee vain ilmoittaa missa haluaa hypata pois kyydista ja milloin on taas halukas jatkamaan matkaansa. Bussipassit ovat yleensa voimassa vuoden, joten aikataulujen suhteen on pelivaraa. Oltiin mietitty Jarnon kanssa oman pakettiauton ostamista tai vuokraamista, mutta paatettiin ensin kuitenkin tehda muutaman paivan reissu bussipassilla ja katsoa miten homma toimii. Valittiin firmaksi Stray, joka lupaili vieda matkustajiaan paikkoihin joihin muut firmat eivat menisi. Tarkoitus oli tehda kolmen paivan reissu Pohjois-Saaren pohjoiskarkeen ja takaisin, mutta reissu venahti lopulta viikon mittaiseksi, silla kummallakaan meista ei ollut kiire takaisin ankeaan Aucklandiin.
Alkumatkasta pysahdyttiin halailemaan massiivisia Kauri-puita, jotka aikanaan hakattiin laivan mastoiksi sukupuuton partaalle. Vedet tassa vaiheessa vuotta Uudessa-Seelannissa ovat viela turhan kylmia pulikoimisesta nauttimiseen, mutta vilukissatkin paasivat nakemaan milta vedenalainen elama nayttaa, kun kaytiin lasipohjavene-ajelulla Goat Islandin suojelualueella. Aasian trooppisten vesien jalkeen elama viileissa vesissa naytti kovin erilaiselta. Siina missa trooppisissa vesissa oli runsaasti erivarisia kaloja ja koralleja, viileissa vesissa nama loistivat poissaolollaan. Pohjaa koristivat lahinna tasaisen vihreat kasvit ja seassa pyorivat muutamat kaloiksi luettavat. Ensimmaisen paivan illaksi saavuttiin Paihian pikkukaupunkiin Bay of Islandsin rannikolle, josta oli tarkoitus jatkaa seuraavana paivana pidemmalle pohjoiseen.
Hypatiin aamun tunteina maastobussiin, jolla hurruuteltiin pitkin paivaa kohti Uuden-Seelannin pohjoisinta kolkkaa, Cape Reingaa, jossa Tasmanianmeri ja Tyyni Valtameri kohtaavat. Paikalla on iso merkitys paikallisille Maoreille, jotka uskovat sielujensa hyppaavan ikuiselle matkalle kohti Hawaikia (sama kuin Valhalla viikingeille) niemenkarjessa sijaitsevan Pohutukawa-puun oksilta. Paikalla on myos nayttava valkoinen majakka ja pylvas jossa on valimatkoja suurkaupunkeihin ympari maailmaa. Maisemat olivat mahtavat ja kaukana oltiin kaikesta. Takastullessa kaytiin laskemassa makea hiekkadyyneilla, josta siirryttiin ninety-mile beachille, joka on ainoa yleinen tie Uudessa-Seelannissa, jossa liikennevakuutus ei ole voimassa. Pitka ja levea rantakaistale on tasaista vaylaa laskuveden aikaan, mutta nousuveden yllattaessa on moni kuski joutunut pulaan juuttuessaan rantahiekkaan. Keskivaiheilla sijaitsee alue nimelta graveyard, jossa on ruostuneita ja hiekkaan hautautuneita autonraatoja todisteena joidenkin huonosta onnesta tai viela huonommista ajotaidoista.
Paatettiin jaada viela Paihiaan odottamaan kehuttua kahden paivan risteilya Bay of Islandsilla, ja The Rockilla tehty risteily onnistui lunastamaan odotukset. Suurimpana vetonaulana ovat lahdessa yleiset delfiinit, joiden nakeminen paivittain ei ole kuitenkaan kirkossa kuulutettu. Oltiin kuitenkin varsin onnekkaita silla alle tunnin kuluttua lahdosta satapainen delffiiniparvi ryhtyi leikkiin veneemme kanssa hyppien useamman metrin ilmalentoja ja parskien vetta ymparillamme. Onhan sita delfiinien temppuilua nahty ennenkin Sarkanniemen delfinaariossa, mutta kylla siina suupielet meinasi hymysta reveta, kun todisti, etta nama luontokappaleet ovat myos luonnonvaraisina aika leikkimielisia velmuja. Illan ohjelmassa oli viela ampumakilpailu ilmakivaarilla veneen perassa seilaavaa kumiankkaa kohteena kayttaen, kalastusta, kajakointia kuunvalossa, kitaroita, takkatuli ja vaahtokarkkeja. Muutaman muun kaverin kanssa haettiin adrenaliinia hypatessamme uimaan pimeaan veteen paikassa, jossa oltiin paria tuntia aikaisemmin nahty hai. Kristallinkirkassa vedessa pulikoidessa ymparillamme valkehtivat fosforiplanktonit, jotka hairiintyessaan sadehtivat kuin tulikarpaset. Korvaamatonta.
Mentiin viimeisina illalla nukkumaan, mutta herattiin myos aamulla ensimmaisena katsomaan merelta nousevaa aurinkoa. Aamupalan jalkeen kaytiin snorklaamassa, josta allekirjoittanut ei nauttinut alkuunkaan. Olosuhteiden vuoksi nakyvyys oli olematonta, vesi jaatavaa ja veden alla ei juurikaan nakynyt elamaa ankean varisia simpukoita ja merisiileja lukuunottamatta. Kaytiin vaeltelemassa eraalla autiosaarella ja takastulomatkalla syotiin pyydystettyjen merisiilien munia, joiden kilohinta vapailla markkinoilla on 600 dollarin hujakoilla. Ihan halvalla ei yleensa saa hyvaa, mutta myos jarjettomia summia maksaessa puhutaan harvemmin makuelamyksista. Harvinaisuus ei tee ruoasta hyvaa. Makunsa kullakin, mutta minuun munat eivat vedonneet. Kaikkea pitaa kuitenkin kokeilla, paitsi omaa mummoa ja Iltalehden pitkavetovihjeita!
Seuraava stoppi oli Whangareissa, josta oli mahdollisuus menna sukeltamaan yhdelle Cousteaun Top 10-listan paikoista, Poor Knights Islandille. Hiljaisella hostellillamme tormattiin sen nakoiseen karjuun, etta karkuun luikkiminen kavi mielessa. Kauttaaltaan tatuoitu Mika Halvarin kokoinen moottoripyorajengilainen oli entinen jarjestaytyneen rikollisuuden edustaja, joka oli tullut kuitenkin myohemmassa vaiheessa elamaansa uskoon ja onnistunut paasemaan irti organisaatiosta, elossa. True Red-nimea kantava Maori oli julkaissut vaiheikkaasta elamastaan kirjan, jota han myos meille kaupitteli. Mies oli myos jossain vaiheessa elamaansa kaynyt Tampereella Bandidosin kutsuvieraana.
Odotukset Poor Knightsin suhteen oli aika korkeat ja leikin matkalla Whangareista rannikolle mielessani ajatuksella valaiden, valashaiden tai rauskujen kohtaamisesta veden alla. Koska veden lampotila (~17°C) oli kymmenkunta astetta alhaisempi kuin aikaisemmilla sukelluksillani, osasin odottaa myos varustuksen olevan kovin erilainen. Sain testattavaksi koekaytossa olevan uudentyyppisen 8 millin markapuvun, joka peitti kasvoja ja kammenia lukuunottamatta koko vartalon. Oli sanomattakin selvaa, etta liikkuminen pinnan ylapuolella oli kankeaa, varsinkin kun vyotarolle lyotiin viela 12 kiloa lisapainoa vyon muodossa. Venematkalla bongattiin pinnalla kolmion mallinen eva, jota luultiin haiksi. Pysahdyttyamme katsomaan tarkemmin, se paljastui kuitenkin molamolaksi eli luukalaksi (engl. sunfish), jotka koostuvat paa-asiassa luusta ja voivat kasvaa useamman tonnin painoisiksi. Ja kauniista otuksesta ei ole kyse. Kyseessa on epamuodostuneen nakoinen mohkale, jonka silmatkin sojottavat mihin sattuu. Sori neiti Niemi, tiedan etta SA tykkaat :P Jatkettiin matkaa saarta kohti ja ajettiin etelaisen pallonpuoliskon suurimman holvikaaren alitse ensimmaiselle sukelluspaikallemme MaoMao archille, jonka edesmennyt Jaques Cousteau on rankannut omalla listallaan maailman 7. hienoimmaksi sukelluskohteeksi. Hypatessamme veteen vieressamme lutrasi leikkiseuraa kaipaava utelias hylje, joka kuitenkin katosi maisemista vajotessamme pinnan alle.
Olisi kiva sanoa, etta sukelluskohde oli maineensa veroinen, mutta huonoista olosuhteista johtuen se oli allekirjoittaneelle aika pettymys. Vuokramaskini vuoti(vuosi?) koko ajan, kova aallokko aiheutti voimakkaita virtauksia vedenalaisiin tunneleihin, nakyvyys oli huonohko ja samassa porukassa oli kokemattomia sukeltajia, jonka vuoksi jouduimme palaamaan pinnalle kovin aikaisin. Mureenoja ja skorpionikaloja oli veden alla runsaasti, mutta odottamani isommat merenelavat jaivat nakematta. Ensimmaisesta kylman veden sukelluksesta ei jaanyt paljon kateen. Siirsin katseeni jo seuraavaan sukelluskohteeseen toiselle puolelle saarta.
Koska olin kuluttanut edellisella sukelluksella huomattavasti vahemman happea kuin muu ryhmani, paatti veneen kippari/sukellusfirman kokenein kaveri ottaa minut ja kanssani saman kohtalon kokeneen vanhemman sveitsilaisherran mukaansa seuraavalle sukellukselle. Jatin veneeseen liian korkeiden odotusten lisaksi myos vuokramaskini ja otin tilalle tutun ja turvallisen Kambodzasta ostamani, jonka toimivuus oli todistettu jo moneen kertaan. Nyt sukeltaminen oli sita mita piti! Vaikka pinnan alla ei nytkaan nakynyt mitaan tajunnan rajayttavaa, nautin siita huomattavasti enemman kuin ensimmaista sukelluksesta. Kippari tiesi parhaat paikat, tahti oli sopiva ja olosuhteet kaikinpuolin paremmat. Mureenoita ja skorpionikaloja oli taas pilvinpimein, lisaksi muutama lahes metrinen rapu seka pienia ja varikkaita nudibrancheja. Happi riitti niin pitkaksi aikaa, etta vilunvareet saapuivat ensin. Ennenkuin jatettiin saari taaksemme, ajettiin vene hetkeksi parkkiin maailman suurimman vedessa sijaitsevan luolan uumeniin ja huudettiin yhteen aaneen niin paljon kuin aanihuulet antoivat periksi. Kaiulle ei meinannut tulla loppua.
Hieman yllattaen reissun kohokohta koettiin vasta paluumatkalla, kun tormasimme (emme kirjaimellisesti) valasperheeseen. Noin kuusimetrinen Brydenvalaanpoikanen alkoi syysta tai toisesta leikkia veneemme kanssa, joka oli kaikinpuolin normaalista poikkeavaa kaytosta. Se kiersi paikallaan seisovaa venettamme vartin verran ja puhalteli ilmaa niin, etta lakit meinasivat lentaa paasta veneen kannella. Laivan kippari kertoi nahneensa Brydenvalaita alueella usein, mutta ei ollut koskaan aikaisemmin nahnyt vastaavaa kayttaytymista. Kyseessa oli ensimmainen kerta, kun nain valaita ja en voi tarpeeksi painottaa kuinka hienoja elaimia nama merten jattilaiset ovat. Vaikka niita on maailman valtamerissa suhteellisen paljon, ihminen tietaa niista kuitenkin loppuviimein hyvin vahan. Esim. suurin valaslajimme, kolmekymmenmetriseksi kasvava sinivalas on tieteelle edelleen suuri mysteeri. Ja mita tulee maailman meriin muutenkin, tunnemme ne huonommin kuin oman aurinkokuntamme. Maailman syvimmassa kohdassa Mariaanien haudassa (n. 11km) on kayty ihmiskunnan historian aikana vain kertaalleen joskus 1950-60-luvulla, eika niinkaan syvalle tarvitse menna loytaakseen jokaisella valtamerisukelluksella lukuisia uusia lajeja. Toisena esimerkkina useammankymmenen metrin jattilaiskalmari, jota ei koskaan olla nahty vedessa, mutta joita loydetaan huuhtoutuneena rannoille kymmenia vuosittain. Viimeisimman sukupuuttoon kuolleen jattilaisen uskotaan olevan mursua muistuttava kymmenmetrinen Stellarin merilehma, joka viimeksi havaittiin 1740-luvulla Alaskan rannikolla. Kuka tietaa minkalaisia monstereita meremme viela pitavat sisallaan? Valtamerien keskisyvyys on n. 4 kilometria - otusten halutessa pysya piilossa ihmisilta, tilasta ei ole puutetta.
Bussimme oli tarkoitus poimia meidat kyytiin Whangarein keskustasta seuraavan paivan ehtoopuolella ja heratessamme kaupungin ulkopuolella, paatimme kayttaa paivamme liikkuen apostolin kyydilla hiljaa keskustaa kohti. Matkalle mahtui nahtavaakin. Useamman tunnin kavelylla suihkittiin Sormusten Herran Kontua muistuttavilla niityilla,
Kauri-metsissa, vesiputouksilla ja luolassa, jonka kattoa koristivat tuhannet kiiltomadot. Syvalle luolaan mennessa paivanvalo katosi, mutta ylospain tahyillessa olisi voinut vannoa katsovansa tahtitaivasta. Toiminnantayteisen paivan paatteeksi hypattiin bussiin ja saavuttiin paria tuntia myohemmin ruuhkaiseen Aucklandiin. Koko kaupunki oli ihan tukossa Pearl Jamin konsertin vuoksi. Ei oltu varattu majotusta etukateen ja pienella onnenkantamoisella yhdesta hostellista loytyi kaksi vapaata vuodetta. Paivan paatteeksi paastiin jopa Saunaan.
Vertailukohtaa muuhun Uuteen-Seelantiin ei juuri ollut, mutta Northland pesi leikiten Aucklandin harmaan ympariston, kohokohtana maisemien puolesta ehka pohjoisin karki eli Cape Reinga. Tehtyamme em. reissun Strayn bussilla tulimme siihen tulokseen, etta haluamme vapauden kulkea siellakin minne muut eivat mene ja paatimme ostaa auton, mielellaan paketti-sellaisen eli vanin, jossa olisi mahdollista myos nukkua. Loysimme sellaisen ja aloitimme uuden luvun seikkailussamme. Uusi luku julkaistaan teille lukijoillekin pian.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti