Vaihtoehto-Joulu

"Rakas joulupukki, tana jouluna en haluaisi lahjaksi muuta kuin tyopaikan." Kivvoo joulua ja viela parempaa uutta vuotta kaikille sinne kotoSuomeen! Ensimmainen jouluni ja vuodenvaihteeni Suomen ulkopuolella on kovin erilainen valkoisiin sellaisiin tottuneelle. Hellelukemia, taysia uimarantoja ja kuumia grilleja.

Mutta toita mina tanne Uuteen-Seelantiin tulin tekemaan. Toiden saldo reilun kuukauden ajalta tahan asti on 7 tuntia lapiohommia vailla taukoja ja yksi kappale rikkinaisia ranteita. Eli ei mee kovin vahvasti silla saralla. Vahan lujempaa saisi menna, koska rahatilanne alkaa olla ns. huono. Paluulippua Suomeen ei ole ja talla hetkella ei ole varaa edes ostaa mokomaa. Tyopaikan loytaminen talla hetkella olisi siis paras joululahja mita toivoa saattaa. Tarvitsen toita rahan takia, mutta myos siksi, etta haluan pitaa taukoa matkustamisesta ja olla aloillani hetken aikaa, viettaen aikaa samojen ihmisten kanssa vahan pidempaan, josta taisi olla aikaisemminkin puhetta. Kaikkeen turtuu, jopa matkailuun. Ja siita on vaikea nauttia jos aina tehdessaan jotain maksullista kivaa takaraivossa painaa ajatus, etta "Ei mulla kylla oikeesti ois tahan varaa."

Pari viikkoa ennen Uuteen-Seelantiin saapumista juttelin eraan suomalaisen kaverin kanssa facebookissa ensimmaista kertaa ja kavi sattumalta ilmi, etta myos han oli saapunut hetki sitten Uuteen-Seelantiin working holidaylle. Treffattiin siis Aucklandissa heti sinne saapuessani ja ollaan siita asti taitettu matkaa yhdessa. Kaveri tottelee nimea Jarno. Enaa minulla ei ole vapautta tehda yksin kaikkia matkaani koskevia paatoksia, mutta seuran puutteestakaan ei tarvitse enaa karsia. Mita ollaan reilun kuukauden aikana taalla nahty ja saatu aikaiseksi, siita seuraavalla kerralla joskus piakkoin.

HO-HO-HO!

Oz

G'day mates! Matkalla Aasiasta Uuteen-Seelantiin yritin haukata palan myos isosta kakusta nimelta Australia. Parissa viikossa en oikeastaan ehtinyt avata edes suutani, saati laittaa sinne jotain. Jo ensimmaisena paivana Australiassa kavin lapi koko tunteideni kirjon. Aamulla olin valmis heittamaan lusikan nurkkaan, mutta illalla rakastin elamaa.

Vietettyani unettoman yon lennolla Singaporesta Darwiniin, halusin vain paasta jatkolennolleni Sydneyyn ja vetaa pienet tirsat ennen hostini Liorin luona jarkattavia kemuja. Lento oli kuitenkin peruttu, (There was something wrong with the plane's left falangi!) teknisista syista ja oli epaselvaa minne ja milloin minua lennatettaisiin seuraavan kerran. Jouduin kovaan syyniin astuessani maahan ilman paluulippua, mutta kertoessani olevani matkalla Uuteen-Seelantiin tyoviisumilla ja nayttamalla mustaa valkoisella tasta todisteena, sain luvan kulkea. Yllatyksena tuli myos Australian todella tiukat karanteenit, mika toisaalta on ymmarrettavaa, Australia kun on maantieteellisesti kovin eristyksissa muusta maailmasta. Kaikki mukana ollut ruoka tutkittiin ja jopa vaelluskenkani ja sukelluslasini joutuivat syyniin. Kaikki tama siis sen vuoksi, ettei maahan paase leviamaan bakteereja tai muita elioita muualta maailmasta, jotka voisivat jarkyttaa Australian ainutlaatuisia ekosysteemeja pahemman kerran. Otetaanpa pari esimerkkia:

Alunperinhan Australia oli vain vankilasaari, jonne kuskattiin Britannian roskasakki. Brittien keksittya saaren mahdollisuudet ja luonnovarat, maahanmuutto kasvoi ja Australiaa asuttivat pian muutkin, kuin linnakundit. Ilmeisesti naiden rikkaiden maanomistajien aika kavi nopeasti uudella mantereella pitkaksi, koska janis (se elain, ei Joplin) tuotiin maahan vain metsastettavaksi. Kukaan ei osannut arvata minkalaista riesaa nopeasti sikiavista janiksista voisi koitua ilman luontaisia vihollisia ja pian janikset olivat vallanneet koko mantereen kylvaen tuhoa istutuksille. Ratkaisu ongelmaan? Tuodaan maahan janiksen perivihollinen - kettu. Ketuilla oli viela vahemman luontaisia vihollisia ja niista koitui viela enemman harmia. Kuka naista asioista paattaa ja on vastuussa? Kukalie, mutta pari kierrosta loi todennakosesti tyhjaa rattaat paattajien paakopissa. Janikset ja ketut ovat edelleen nykypaivana ongelma, niinkuin on myos canetoad eli vapaasti kaannettyna ruokokonna. Tama isohko konna tuppaa pistelemaan poskiinsa kaikki itseaan pienemmat Australian alkuperaisasukkaat, mukaanlukien muut sammakot. Queenslandin osavaltiossa suosittua ajanvietetta on latkia canetoadeja golfmailoilla horisonttiin. Kuulin jopa huhun, etta saat osavaltiossa sakon jos et tapa canetoadia sellaisen nahdessasi. Summa Summarum: Olkaa karsivallisia Australiaan saapuessanne ja muistakaa, etta karanteenivirkailijat eivat viivyta matkantekoasi vain ollakseen ilkeita, vaan ihan perustellusta syysta.

Eksyin sivuraiteille. Minut siis paastettiin maahan Darwinin lentokentalla ja odotettuani kentalla pari tuntia, minulle kerrottiin, etta lentaisin viela samana paivana Brisbaneen ja sielta Sydneyyn, Olin jo lahtoportilla, kun tamankin lennon kerrottiin peruuntuneen. Morjes! Jetstar tarjosi minulle ilmaisen lounaan ja lykkasi toisen lentoyhtion riesaksi. Paasin lopulta Brisbanen kautta Sydneyyn, jossa lentokentalla oli vastassa tutut kasvot Vietnamin visiitiltani - israelilais/etela-afrikkalais/australialainen juutalaispoika Lior, jonka perheen luona Sydneyn laitakaupungilla saisin majailla ilmaiseksi muutaman paivan. Ehdittiin kampille juuri ennen muiden kemuilijoiden saapumista ja mina varottelin, etten ole valttamatta kovin iloista/energista juhlaseuraa unettoman yon ja lentokentalla banaani otsassa odottelun jalkeen, mutta suihkun jalkeen paatin tehda parhaani viedakseni suomikuvaa maailmalle.

Ja iltahan oli loppujen lopuksi valtava suksee! En muista milloin oisin viimeksi nauttinut illanvietosta niin paljon. Poltettiin Shishaa (eli vesipiippua, taysin laillista), juotiin olutta, kaytiin tavernassa toteamassa ettei ruokaa tarjoilla iltayhdeksan jalkeen, ajettiin makkariin, laulettiin autossa kovaan aaneen, soitettiin kitaraa ja laulettiin taas porukalla ja mentiin onnellisina nukkumaan aamuyon tunteina takit tyhjina. Hyva esimerkki siita, kuinka voimakkaasti ja nopeasti tunteet voivat vaihtua etenkin matkalla ollessa.

Seuraavana paivana krapulan kourissa kaytiin vahan silittelemassa kenguruja, koaloja ja muita elikoita. Piikikkaaseen nokkasiiliin en koskenut, mutta koomisen nakoinen elain vei siita huolimatta sydameni lyllertaessaan tohkeissaan. Illalla kaytiin katsomassa auringonlaskua Harbour Bridgen (oopperatalon ohella toinen Sydneyn tunnetuimmista maanmerkeista) alla ja olin kusta pissan sijasta hunajaa, kun ilmaisessa, siistissa, automatisoidussa ulkovessassa soi Burt Bacharatin "what the world needs now, is love...". Suomella on opittavaa. Kertaakaan en ole Australiassa tai Uudessa-Seelannissa tormannyt maksullisiin vessoihin ja ne ovat siita huolimatta siistimpia kuin esim. asemien maksulliset vessat Suomessa. On vaarin rahastaa ihmista hadan edessa!!! Illalla syodessamme grilliruokaa Liorin perheen kanssa heidan terassilla, viereisesta pusikosta ryomi esiin wallabi eli pieni kenguru. Olinko paratiisissa!?

Grilliruoasta aasinsiltaa pitkin karjaan. Australiassa myydaan Wagya-naudanlihaa, jota en ole itse maistanut, mutta sen sanotaan olevan herkullista, koska nautoja kasvatetaan "hellalla kadella" muunmuassa hieromalla niita.

Kavin Darling Harbourissa kaytosta poistetun sotalaivan seka sukellusveneen sisalla ja totesin, etta sukellusveneessa tyoskentely ei sovellu ahtaanpaikankammoisille tai muuten heikkohermoisille. Edes kapteenin hytti ei ollut kolmea neliometria suurempi. Kirjakaupasta tutkin Scandinavian Lonely Planettia, jossa Suomen sanottiin olevan paa-asiassa karhujen kansoittamaa eramaata. Lior vei minut Libanonilaiseen ravintolaan, jonka ruokalista muistuttaa kovasti Liorin kotimaan Israelin vastaavaa. En ollut aikaisemmin lahi-idan ruokia kokeillut ja yllatyin todella positiivisesti.

Palataan hetkeksi Australian elaimistoon. Mantereen kaikki alkuperaiset nisakkaat muutamaa lepakkolajia (jopa Sydneyn keskustan puistoissa liihottaa jatkuvasti metrisia hedelmalepakoita) ovat marsupiaaleja eli pussielaimia. Jos joku ei tieda mika on pussielain, niin selvennettakoon etta emot kantavat poikasiaan vatsapuolella olevan taskun sisalla naiden ensimmaisten elinviikkojen aikana. Kenguru eli englanniksi Kangaroo sai nimensa lansimaalaisten saapuessa maahan ja kysyessa aboriginaaleilta eli australian alkuperaisasukkailta mika tuo outo hyppiva elain on, johon aboriginaalit vastasivat "kangaroo" ("En ymmarra"). Myos muilla elaimilla Australiassa on tapana hyppia. Jopa rotat liikkuvat takajaloillaan pomppimalla.

Kavin ottamassa viimeisen rabies-rokotukseni Sydneyssa, jossa piikki maksoi n. 6 kertaa sen verran mita maksoin niista Thaimaassa. Oleskelin Liorin viisihenkisen perheen luona vajaan viikon verran, jonka jalkeen siirryin keskustaan Portugalissa tapaamani Slovakialaisen vaihto-opiskelijan kampille pariksi paivaksi. Lampotila tuona pilvisena paivana oli ensimmaista kertaa matkani aloittamisen jalkeen alle 20 asteen vuoristoja ja ylankoja lukuunottamatta. Kierreltiin slovakialaisten kanssa heurekan kaltainen tiedemuseo ja pyorahdin baareissa pariin kertaan vain todetakseni taas kerran, etta ei ole Tampereen Ruman voittanutta. Viimeisina paivina Sydneyssa kavin viela kiertamassa lahialueen uimarannat, mm. Bondi beachin, joka on yksi maailman tunnetuimmista uimarannoista - silikonia ja ruskettuneita surffareita.

Olisin saanut halvemmalla lennon Sydneysta Melbourneen, mutta halusin kulkea valin junalla nahdakseni edes vilaukselta, milta maaseutu niilla maailmankolkilla nayttaa. Tilat olivat massiivisen kokoisia suomalaisiin verrattuna ja maisemat miellyttivat, mutta alueella vajaa vuosi sitten riehuneiden metsapalojen jaljet olivat edelleen selvasti nahtavissa. Ajoittain lahes strutsin kokoiset emut juoksivat junan alta pois ja kakaduja (valkoinen papukaija, jolla keltainen toyhto paan paalla) olivat monet puut valkoisenaan.

Melbourne ja Sydney kilpailevat jatkuvasti Australian viihtyisimman kaupungin tittelista ja suurin osa paikallisista tuntuu olevan sita mielta, etta viitta kuuluu Melbournen harteille. Riippuu vahvasti siita kenelta kysytaan ja mista tykkaa, mutta minuun Melbourne ei vedonnut siina maarin missa kuvankaunis Sydney. En ehtinyt viettaa Melbournessa kuin kolme paivaa, enka paassyt tutustumaan siihen pintaa syvemmalta paikallisten kanssa niinkuin Sydneyyn. Hostellini oli hintaansa nahden aika shithole. Melbournen sanotaan olevan Australian kulttuuripaakaupunki ja se pitaa varmasti paikkansa. Monet museot ovat ilmaisia ja allekirjoittanutkin kavi mm. Australian liikkuvan kuvan museossa, jossa sai leikkia bullet timen kanssa (katso linkki: http://www.acmi.net.au/timeslice/Timeslice.htm?file=ts-20091112-36f59e4fb91bc8b38853c0b0038113ad.flv), jossa oli elokuvarekvisiittaa australialaisista elokuvista (Mad Max etc.), seka pukuja australialaisilta nayttelijoilta. Kavin myos erinomaisessa ilmaisessa nayttelyssa tutustumassa AC/DC:n perhekalleuksiin. Kulutin kenkiani Albert Parkin katuradalla, kavin katsomassa pingviinien maihinnousua St. Kildan rannalla ja pyorahdin viihteella ruotsalaisen kaverin ja hanen kavereidensa kanssa.

14.11 Koitti aika pakata taas laukut ja hypata koneeseen kohti toistaiseksi viimeista paamaaraani, Uutta-Seelantia. Olisin viihtynyt helposti Australiassa paljon pidempaan, mutta Uuden-Seelannin tyoviisumii vaatii, etta sinulla on maahan saapuessa tilillasi tietty maara valuuttaa, joten pakon edessa jatin Ozin ihmemaan taakseni. Palaan jonain paivana viela takaisin, joko working holidaylle tai ihan pelkalle holidaylle. Haluan kayda viela ainakin Queenslandissa, Great Barrier Reef:lla, seka matkustaa maan keskustan lapi Ayers Rockia sivuten ja nahda mita on Australian outback.

Kohta jo kuukausi takana Uudessa-Seelannissa, eika vielakaan tyopaikkaa. Matti huutelee jo kukkaron pohjalta, mutta mulla on edelleen vahva luotto, etta toita loytyy ennenkuin on liian myohaista ja ei ole rahaa ostaa edes paluulippua Suomeen :) Ciao!

P.S. Kuvia Australiasta osoitteessa:

http://www.facebook.com/album.php?aid=126630&id=580929824&l=b06514f6bd

Viimeiset (tanssi)askeleet Aasian kamaralla.

…ja niin koitti taas se paiva, kun Antti istui luisevan takapuolensa tietokonetuoliin ja alkoi hakata nappaimistoa. Viime kerrasta on todella kauan aikaa, myonnan ehka jopa vahan hapeillen. Syita siihen, etten ole nayttopaatteen edessa viihtynyt (tarpeeksi kauan yhdella istumalla kirjoittaakseni blogiin) viimeaikoina on useampiakin. 1. Thaimaassa ollessa minulla oli paa-asiassa sellainen olo, ettei ole mitaan sanottavaa. Kuinka montaa teista olisi kiinnostanut tietaa tarkempia yksityiskohtia siita mita olen tanaan syonyt tai kuinka monta kertaa paivassa jouduin juoksemaan vessassa ripulin kourissa? En nae sinne asti, mutta epailen etten nakisi montaa pystyssa olevaa katta. 2. Annoin teille myos aikaa lukea rauhassa edellisen romaanini Indonesiasta :P 3. Thaimaassa ja Singaporessa internet-aika oli kalliimpaa kuin muualla ja tiukalla budjetilla matkustaessa koitin saastaa siina missa pystyin. Lohdutukseksenne voin kuitenkin kertoa, etta nyt saavuttuani maaranpaahani Uuteen-Seelantiin minulla on varaa elaa vahan hovelimmin, koska voin etsia tyoviisumini turvin myos toita taalta ja koittaa saada pitkasta aikaa plus-merkkeja tiliotteeseeni! Perille saapumisen kunniaksi ostin itselleni myos netbookin eli minilapparin, joka mahtuu melkeen taskuun. Nyt voin siis kirjotella aina inspiraation iskiessa ja menna myos nettiin ilmaiseksi aina langattoman verkon loytaessani. Onnekseni omaan pienet sormet silla paksuilla nakkisormilla kirjoittamisesta ei tulisi talla nappaimistolla mitaan. (Kavisi niinkuin Matti Nasalle Kummelissa kaukosaatimen kanssa.) Mutta mennaan nyt viela toviksi Aasiaan takaisin.

Thaimaassa ollessa fiilikset jatkoivat haranpyllyn heittamista. Olen tunneihminen ja mielialani saattaa vaihtua yhden vuorokauden aikana useampaan otteeseen, joka korostuu etenkin reissatessa. Elan sellaisessa kauhun tasapainossa, etta hyvin pienet asiat voivat heiluttaa vaakaa puolelta toiselle. Tuhlattu pari euroa saa valilla pelihousujen repimisen partaalle, kun niinkin yksinkertainen asia kuin auringonpaiste voi korjata kaiken ja tuoda euforian takaisin pieneen mieleen. Ensimmaiset paivat Thaimaassa karsin edelleen lievasta kaipuusta takaisin kotiin. Pistin Bangkokin Khao San Roadilla vaatteeni uuteen uskoon. 4 kuukautta paalla olleista rievuista suurin osa jouti jo roskakoriin. Khao Sanilta loytyi muutenkin reissaajalle ihan kaikkea mahdollista erittain sopuisaan hintaan. Alue tunnetaankin backpackerien keskuudessa ehka paremmin kuin mikaan muu Kaakkois-Aasiassa.

Bangkokissa jouduin tekemaan visiitin sairaalassa, mutta en siita syysta etta mikaan olisi ollut pielessa. Uuden-Seelannin tyoviisumia varten jouduin todistamaan, etta en kanna tuberkuloosia oltuani korkean riskin maissa viimeisina vuosina enemman kuin sallitun ajan. Bumrungrad Internationalissa ottamani keuhkorontgen ei ollut hinnalla pilattu siita huolimatta, etta sairaala oli kuin viiden tahden hotelli. Palvelu oli erinomaista, kaikki oli todella siistia ja sairaalan sisalta loytyi mm. McDonald’s ja Starbucks. Vietyani rontgenin NZ immigrationiin, paatin perehtya paremmin kovasti kehutun sushin maailmaan. Useampi kaverini on sushia hehkuttanut, mutta itse olen sen suhteen viela kovin untuvikko. Loysin sushibuffetin, jossa n. 5 euron hintaan sai syoda niin paljon kuin vatsa vetaa. Eteen tuotiin soppakattila, johon sai poimia tauotta pyorivalta liukuhihnalta kaikkea mahdollista vihanneksista ja sienista simpukoihin ja erilaisiin lihoihin. Mulla ei ollut hajuakaan mitka ruoista oli tarkoitus syoda raakana ja mitka keittaa, joten heitin kiehuvaan pyttyyn kaiken vahankaan epailyttavan nakoisen. Arvata saattaa, etta reissu ei em. syysta ollut kulinaarinen elamys. Voin lahtea Suomessa mukaanne sushille, jos maksatte annokseni. Ei enaa arpapelia.
Kerrotaan nyt kuitenkin jotain vatsanvaanteistani ja siina sivussa aasialaisesta vessakulttuurista. Pakkini oli sekaisin lahestulkoon koko kuukaudenkestaneen Thaimaan visiittini ajan ja asiaa ei helpottanut se, etta suurin osa aasialaisista vessoista (lukuunottamatta turistikohteita ja parempia hotelleja) on ns. kyykkymallia. Vessapaperia ei ole ellet itse kanna mukana, joten berberi huuhdellaan yleensa vasemmalla kadella huljutellen. JOS jostain sattuu joskus loytamaan lansimaalaisen ponton, on siina usein likaiset kenganjaljet koristamassa pytynreunusta, aasialaiset kun ovat tottuneet paastamaan varpusparven ilmoille erilaisessa asennossa. Kuljin rautakiskoja pitkin etelaan Surat Thaniin matkallani kohti Koh Phangania. Samaisella rautatiella sattui muutamaa paivaa myohemmin ihmishenkia vaatinut junaturma. Taas menin karkuun onnettomuuksia pienella etumatkalla.

Koh Phanganilla lyottaydyin samassa resortissa olevien ruotsalaisten porukkaan ja lahdettiin yhdessa juhlimaan full moon partya. Odotin innolla bilettamista pitkasta aikaa, mutta taydenkuunbileet olivat aikamoinen pettymys. Isot kemut olivat kyseessa, siita ei mihkaan paase! Jopa hiljaisen kauden aikana Haad Rinin rannalla oli n. 10 000 ihmista ympari maailmaa amparit kourissa heilumassa auringonnousuun asti. Osa ei selvinnyt loppuun asti vaan hyytyi rantahiekkaan yhdenyon rakkauden kainaloon. Hukkasin kaverini vakijoukkoon jossain vaiheessa yota ja paadyin odottelemaan nousevaa aurinkoa vetta horppien. Katselin vieresta, kun ihmiset uivat rantavedessa, toisten virtsatessa parin metrin paassa vieressa. Aurinko nousi ja mina maksoin itseni kipeaksi taksikyydista takaisin resortille saaren toiselle puolelle. Paskat bileet! Liikaa ihmisia, liian vahan tuttuja ihmisia, liian vahan alkoholia veressa ja liian koneellista musiikkia minun makuun. Suurin osa varmasti viihtyi, en tuomitse! Joku tykkaa aidista, toinen tyttaresta. Phanganilla tapasin myos pariin otteeseen eri resortissa yopyneet kaverini Heinolasta, Mikon ja Tuomaksen. Kaytiin yhdessa kiertelemassa saarta skoottereiden kanssa ja voivoteltiin Tuomaksen vesikelloille palanutta selkaa. Tarjouduin myos viemaan skootterilla huonovointisen ruotsipojan sairaalaan tarkastettavaksi. Muistutin malarian riskista ja kehoitin kaymaan varmistamassa asian. Syyksi paljastui Kristofferin umpilisake, joka oli poksahtamassa ja pian miesta vietiin Koh Samuille leikattavaksi. Kristoffer kiitteli kovasti jalkeenpain ja sanoi, etta olisi todennakoisesti jaanyt resortin sankyyn odottamaan parempaa oloa ellen olisi painostanut lahtemaan mukaani klinikalle. Tuomas ja Mikko lahtivat kaymaan Malesiassa, ruotsalaiset lahtivat Kristofferin mukana Samuille ja mina siirryin viereiselle Koh Taon saarelle, joka tunnetaan sukeltajien mekkana.

Taokaan ei allekirjoittanutta erityisemmin savayttanyt. Pihtaillessani budjettini kanssa halusin menna sukeltamaan vain yhtena paivana ja valitsin siksi alueen parhaaksi luokitellun sukelluskohteen, Sail Rockin. Olihan se ihan hieno, mutta odotukseni olivat huomattavasti korkeammalla kaiken Taon hypettamisen vuoksi. (Tuntuu, etta Borneon Sipadanilla suorittamieni sukellusten jalkeen on vaikea enaa savahtaa ihan pienesta.) Taolla kay ennenkaikkea ihmisia suorittamassa sukelluskursseja, koska se tunnetaan maailman halvimpana paikkana sertifikaatin hankkimiseen. Saarelta loytyy mm. suomalaisten pitama Koh Tao Divers. Kavin kuitenkin itse sukeltamassa Good Time Adventuresin kanssa, joka on saaren ainoa dive center, joka ei opeta ollenkaan alkeiskursseja. Kolmen eri maalaisen seikkailijan (kaikki mm. Irakissa olleita ex-sotilaita) pyorittama pulju jarjestaa sukeltamisen lisaksi kiipeilya, kalliohyppyja jne. Matkalla sail rockille meinasi osalla porukastamme menna kusi sukkaan pienen veneen ajaessa taytta hookia metrisessa aallokossa. Oltiin kaikki jo markia ennenkuin paastiin perille ja hypattiin veteen. Sukelluksen kohokohdat olivat ns. chimney eli savupiippu ja suurin koskaan nakemamme mureena. Chimney oli pystysuora tunneli, jota pitkin voi sukeltaa. Sail Rock on vanha vedenalainen tulivuori ja chimney yksi sen purkausaukoista. Nakemamme mureena oli OIKEASTI iso. Mureenoita harvemmin nakee kokonaan, koska ne yleensa aina lymyavat kivien raoissa niin, etta vain paa nakyy, mutta paan koosta paatellen kokoa otuksella oli parisen metria. Kyseinen yksilo oli myos satoja sukelluksia tehneen divemasterimme suurin koskaan nakema.

Muuten aika Taolla meni vuokraskootterilla eri rantoja ja snorklauspaikkoja etsien. Kavin suomalaisen Inkan kanssa snorklaamassa Ao Leukissa, jossa vedessa parveili myos pienia, noin metrisia haita. Harmittomat hainpoikaset vetivat veteen paljon vakea maskien ja snorkkeleiden kanssa. Lahes joka ilta oli tarjolla erilaisia rantabileita, joihin olennaisena osana kuuluvat rannalla liekehtivia Poi:ta ja keppeja heiluttelevat paikalliset tatuoidut Ranta-Romeot. Taitavia kieltamatta olivat, mutta ajoittain meno naytti jokseenkin turhan vaaralliselta liekehtivien pallojen lentaessa yleison sekaan tai niiden pyoriessa tanssilattialla. Oisin varmasti eri mielta tastakin asiasta, jollen olisi ollut paikalla selvinpain.
Taollakin paasin leikkimaan pelastavaa enkelia! Samalla sukellusreissulla ollut israelilainen Boris seurasi tyttoystavansa kanssa minua ja Inkaa pienen matkan paassa perassa vuokramonkijalla tavattuamme heidat sattumalta edellisessa risteyksessa. Jyrkan alamaen jalkeen kuulin takaa epamaaraisia huutoja ja arvasin, etta kyseessa oli Boris ja hanen tyttoystavansa. Parkkeerasin skootterin tienposkeen ja juoksin katsomaan mita oli tapahtunut. Monkija oli suistunut tielta ja vierinyt jyrkkaa piennarta pitkin alas metsikkoon. Seka Boris, etta tytto olivat monkijan alla jumissa, Boris verissa pain ja tytto hysteerisena itkien. Onnistuin punnertamaan monkijan pois heidan paaltaan ja auttamaan heidat jaloilleen. Tytto sailyi lahes vammoitta (kyparan ansiosta, jota Taolla ei kayta oikeastaan kukaan!!!) mutta Boriksen polvi oli ottanut pahasti osumaa. Pysaytettiin seuraava ohimeneva auto ja saatiin lopulta hinattua monkijakin takaisin tielle. Rikkoutunut monkija tiensivuun, Boris ja tytto auton kyydissa klinikalle tarkastettavaksi. Taas oli onni matkassa kuullessani ulosajon, silla monkijaa tai sen kuskeja ei notkosta tielle nakynyt. He olisivat voineet olla tunteja jumissa ennenkuin heidat olisi joku toinen onnekas loytanyt. Kylvanko tuhoa ja onnettomuuksia ymparilleni? Jatkuvasti ymparilla sattuu ja tapahtuu, mutta tahan mennessa olen selvinnyt itse lahes taysin ongelmitta. Kopkop.

Kyllastyin Thaimaan lahden huonoihin keleihin ja paatin vaihtaa rannikkoa. Philippiineilla riehunut taifuuni vaikutti keleihin Thaimaassa asti ja nain aurinkoa harvoin Phanganilla tai Taolla ollessani. Suuntasin Krabiin, jossa piti olla sadekausi meneillaan, mutta heti perille saapuessa minua tervehti pilveton taivas! Krabilla ei ole ongelma tormata suomalaisiin tai suomalaisuuteen. Useiden ravintoloiden ruokalistat ovat “suomeksi” ja paikalliset myos huutelevat millon mitakin “suomeksi” ohikulkijoille (joista iso osa on suomalaisia).

Ensimmaisen paivan vietin hostellilla tapaamani ruotsalaisen Lisan, chilelaisen Juanin ja israelilaisen Jerezin kanssa alueen rantoja kiertaen, mutta illalla saatiin taas Malesiasta palanneet Mikko ja Tuomas seuraamme. Illalla otettiin olutta rannalla auringonlaskussa, soiteltiin kitaraa, lauleltiin ja oltiin iloisia yhdessa. Seuraavana paivana ollessani rannalla jouduin taas apinoiden vihan kohteeksi (varastivat siis minulta aikaisemmin Malesiassa puhelimen) yhden purressa minua. Rabieksen kanssa ei ole leikkiminen, siihen kun kuolee 99.99% todennakoisyydella. Tein siis ihan jarkiratkaisun mennessani ottamaan rokotuksen klinikalle, jonka laakari tiesi suomalaisten matkavakuutusten olevan maailman parhaimmistoa. Aiti oli huolissaan viimeisen 4 kuukauden aikana huonosti nukkuneesta ja syoneesta pojastaan ja lupasi tarjota rahallista tukea, jos lupauduin ottamaan viikon loman reissaamisesta Tuomaksen ja Mikon kanssa : ) Kaytannossa tama tarkoitti siis ruokavalion koostumista jostain muusta kuin riisista ja nuudeleista, seka yopymista hotelleissa. Valehtelisin jos vaittaisin, ettei tuntunut oudolta (mutta samalla myos mukavalta) vaihtelulta.

Mikon isoveli Ville saapui myos Suomesta lomailemaan seuraavana paivana ja liittyi seuraamme. Tehtiin yhden paivan venereissu Phi Phi-saarille, joiden vaitetaan olevan maisemien puolesta eraita maailman kauneimmista. Pienemmalla Phi Phi:lla sijaitsevalla Maya Beachilla kuvattiin mm. Leonardo Di Caprion tahdittama The Beach elokuva, joka valitettavasti teki rannasta valtavan turistirysan. Rannalla oli juuri ja juuri tilaa veneellemme ja koko rantahiekka oli taynna kamera kourassa samoilevia turisteja. Eika ranta itsessaan edes ollut kovin kummoinen. Tulevat Thaimaan lomailijat, pienena vinkkina: jattakaa ihan suosiolla kyseinen ranta valista! Pidettiin kuitenkin Phi Phi:n maisemista ja mahdollisuuksista muuten, joten siirryttiin seuraavana paivana tavaroinemme sinne.

Muutaman paivan “loma” Phi Phi:lla oli juuri sita mita kaipasin…tietamattani. Sain viettaa aikaa entuudestaan tuttujen ihmisten parissa, jattaa ohjelman suunnittelun vaihteeksi jonkun muun harteille ja vaihtaa vapaalle! Ensimmainen paiva Phi Phi:lla meni tosin sangyn pohjalla ja yo vessassa juostessa vatsataudin kourissa, mutta tein ihmeparantumisen seuraavana paivana. Luvassa oli paljon rantahiekan tamppaamista musiikin tahtiin bilettamisen merkeissa! Voi kuinka hyvalta tuntuikaan taas huomata mita juhliminen voi parhaimmillaan olla! Tahtitaivaan alla rantahiekassa paljain varpain hyppiminen voittaa nuhjuiset yokerhot 47-0, vaikka Tampereen Rumaa usein ikavoinkin! Black Eyed Peasin I gotta Feelingista on muodostunut minulle taman reissun kulminoiva veisu. Muu viihde Phi Phi:lla oli mm. humalaisten lankkareiden tappelujen katsomista - nyrkkeilykehassa hanskat kadessa tosin. Eras Phi Phi:n baareista jarjestaa Muay Thai-naytosmatseja ja lupaa jokaiselle kehaan astuvalle ilmaisen amparillisen viinaa. Huomattavasti mukavampi katsoa rehellista tuomarin kontrolloimaa vaantoa kehassa suojien kanssa kun verissapain vaantamista snagarin jonossa! Ottelijoiden promillemaarat oli luettavissa lyontien ja potkujen tarkkuudesta. Oltiin suurin osa oista Phi Phi:n asutuskeskuksessa, mutta mentiin yhdeksi yoksi hiljaiselle rannalle, jossa meidan lisaksi asusteli vain kourallinen ihmisia. Tuomaksen ja Mikon kanssa urheiltiin huolella koittaessamme paasta snorklaamaan valjemmille vesille merisiilien kansoittamista rantavesista laskuveden aikaan. Jokainen askel oli harkittava tarkkaan ja ajoittain vetta oli uidessa niin matalalti etta vatsa piti vetaa sisaan valttyakseen pistoilta. Lystia oli ja Mikkoa lukuunottamatta pistoilta valtyttiin! Kyllastyttyamme rantalenttikseen ja snorklailuun, suunnattiin takaisin muiden ihmisten pariin. Innostuttiin Tuomaksen kanssa vahan liikaa taas biletyksesta ja ostettiin yhdessa 10 litran ampari paikallista mikstuuraa normaalien n. 2 litran pyttyjen sijaan. Ilmeisesti oltiin nahtavyys, koska ihmiset vaativat paasta samoihin kuviin kanssamme :P “Now that’s what I call a bucket!” Viimeisena paivana Phi Phi:lla ostin jongloorauspallot ajan tappamiseksi ja leikin gibbonin kanssa niilla.

Seuraavaksi otettiin lautta Phukettiin, josta minun lennon oli tarkoitus lahteva seuraavana paivana takaisin Malesiaan. Jonkun vaarinkasityksen vuoksi maksamiamme hotellihuoneita ei ollut vapaana ja meidat onnettomat pistettiin vapaana olevaan sviitintapaiseen. 2 makuuhuonetta, 2 kylpyhuonetta, 3 telkkaria, baaritiski ja n. 100 neliota. Uskottavuuteni budjettimatkaajana oli viikon lomailun jalkeen helisemassa! Ei vaan…maksoimme kuitenkin kaikesta tasta vain n. 15 euroa/naama. Jatin toiset suomipojat nauttimaan hotellista ja lensin taas kerran Kuala Lumpuriin.

Malesian MotoGP oli Sepangin F1-radalla 25.10 ja lippujen ollessa n. 15 kertaa halvemmat kuin aikaisemmin talla kaudella Barcelonassa, en malttanut jattaa kisaa valista. Sain houkuteltua Essin mukaan ja todistimme yhdessa maaliviivalla palkintokoroketta vastapaata, kun Valentino Rossi juhli varmistunutta 9. maailmanmestaruuttaan. Kisassa ollessa jo melkein unohti, etta oli Aasiassa, mutta poislahtiessa se taas palasi mieleen. Suurin osa tuhansista ihmisista lahti samaan aikaan pois radalta ja ilmaan minkaanlaisia liikennejarjestelyja meininki oli aika kaoottista. Odotettiin pari tuntia pelkastaan sita, etta ensimmaiset bussit paasivat ruuhkan lapi alueelle, lahemmas toiset pari tuntia sita, etta mahduttiin johonkin bussiin. Samana iltana oli viela tarkoitus jatkaa Kuala Lumpurista lumuttiin. Tiedossa oli, etta nukkumaanmeno venyisi aamuyon tunneille. Vietin Lumutissa taas pari paivaa, nyt flunssan kourissa ja katsoin mainion elokuvan nimelta The Notebook. Tasta romanttisesta elokuvasta olen kuullut jopa useimpien “minahan en mitaa lassynlassyn-leffoja kato!”-poikien/miesten pitavan. Suosittelen siis lampimasti!

Jatin Malesian ja Essin taakseni yobussissa ja suuntasin Aasian lansimaalaisimpaan maahan eli Singaporeen pariksi paivaksi odottelemaan Australian lentoa. Rajalla olin taas kerran ripulissa. Olin lahella korottaa aantani passivirkailijalle hanen tutkiessa passiani mikroskoopilla siina vaiheessa, kun lusikallinen oli jo melkein housussa! Yolla en bussissa saanut silmaystakaan unta minulle loistavina kaupatuista unilaakkeista huolimatta ja saavuttuani perille Singaporeen aamuyolla, hostellit olivat kiinni. Tiesin Singaporen olevan yksi maailman turvallisimmista maista ja nukuin kadulla hostellin edustalla aamuyhdeksaan asti, jolloin ovet aukesivat. Parissa paivassa en ihmeita Singaporessa ehtinyt ja kaupungilla kavelyn lisaksi kavin oikeastaan vain elaintarhassa. En tykkaa yleensa nahda elaimia aitauksissa, mutta Singaporen elaintarhan sanotaan olevan yksi maailman parhaista. Mieleenpainuvimmat elikot olivat jattilaislento-oravat suhahdellessaan ihmisten paiden yli; valkoiset, sinisilmaiset tiikerit, slow loris ja mandrilli. Googlatkaa lisaa infoa. Saaliksi kavi katsoa samaa reittia jatkuvasti elamaan kyllastyneen nakoisena kulkevaa jaakarhua.

Hyppasin illalla koneeseen hymyssa suin ja jatin taakseni Aasian mantereen 4,5 kuukauden jalkeen. Aasia tarjosi paljon unohtumattomia kokemuksia ja mieleen jai tuhat ja yksi muistoa, mutta ajatus uudesta mantereesta oli se mika teki minut onnelliseksi. Olin jo kyllastynyt Aasialaisen ruoan tuoksuun. Tahan mennessa minua oli luultu seka paikallisten, etta muiden reissaajien toimesta mm. israelilaiseksi, englantilaiseksi, amerikkalaiseksi, kanadalaiseksi, ruotsalaiseksi, norjalaiseksi, saksalaiseksi, brasilialaiseksi, hollantilaiseksi, australialaiseksi ja uusi-seelantilaiseksi, mutta ei KERTAAKAAN suomalaiseksi. Monille ihmisille olin ensimmainen heidan tapaamansa suomalainen.

PS. Tama teksti sisalsi 2293 sanaa, reilusti enemman kuin yksikaan kirjoittamani kouluessee. Piakkoin asiaa Australiasta, joka myos jai jo taakse. Nyt siis jo maaranpaassani Uudessa-Seelannissa tyonhaussa.
Seuraavassa taas linkkeja uusiin lisaamiini kuviin Malesiasta, Indonesiasta ja Thaimaasta.

Malesia: http://www.facebook.com/album.php?aid=115364&id=580929824&l=f65568a15a
Indonesia: http://www.facebook.com/album.php?aid=115462&id=580929824&l=22440279a2
Thaimaa: http://www.facebook.com/album.php?aid=96644&id=580929824&l=7d63953053

Jotain ihan muuta.

Puuduttavan paskanjauhannan ja ainaisten (erittain pitkien) matkakertomusten vastapainoksi nyt vahan erilaista paskanjauhantaa - tahanastinen matkani lukuina:

Viimeisten 4 kuukauden aikana olen:

- ollut ripulissa 2 kertaa
- kaynyt hieronnassa 4 kertaa (6 kertaa jos kalahieronnat lasketaan mukaan)
- kaynyt sukeltamassa 12 kertaa (huomenna 2 lisaa jos kelit sallii)
- ollut lentokoneessa 9 kertaa
- istunut bussissa x tuntia, pisimmillaan yhtajaksoisesti 24 tuntia
- laihtunut 6 kiloa (en tieda mista ne kilot on lahteny ku hirveesti ei ylimaarasta ollu lahtiessakaan. oon epailly matoja tai jotain muita loisia, mutta terveys on muuten ollu kunnossa joka ei viittais niihin)
- onnistunut missaamaan taparasti 2 maanjaristysta
- antanut apinan varastaa 1 matkapuhelimen
- joutunut asioimaan poliisin kanssa 1 kerran
- vuokrannut skootterin n. 15 paivana
- hajoillut hiusteni kanssa n. kerran paivassa eli pyoreesti sata kertaa
- kuunnellut ipodini 3098 kappaleesta aakkosjarjestyksessa 2457 kappaletta
- lukenut 6 kirjaa
- tullut kusetetuksi (nakokulmasta riippuen) muutamaan kertaan
- syonyt paistettua riisia tai nuudelikeittoa n. 100-150 kertaa
- kayttanyt rahaa keskimaarin n. 30 euroa/paiva (pitaen sisallaan kaiken)

Lisailen huomenissa viela lisaa asioita jos tassa yon aikana tulee jotain mieleen.

Island hopping

Tarkotushan oli kirjotella pariinkin otteeseen Indonesiasta, mutta toisin kavi. Netti on suurimmassa osassa maata poyristyttavan kallis/hidas ja en oo pahemmin aikaa datailuun kayttanyt. Nyt tarinaa siis koko menneen kuukauden ajalta!

Maan pakokaasunkatkuiseen paakaupunkiin Jakartaan keskella yota saapuessa meinasi vahan suomipoikaa kypsyttaa. Jo lentokentalla hyokkas toistakymmenta taksikuskia hihaan kiinni, mutta onnistuttiin eraan skottipojan kanssa puhumaan meille kohtuuhintainen taksi keskustaan. Kusetuksen makua oli ilmassa ja perille paastya hinta olikin pompsahtanut alunperin sovitusta tuntuvasti. Vasyneena vaannettiin taksikuskin kanssa parista dollarista ja vietiin lopulta voitto. Rahanarvo on saanut viimesen kolmen kuukauden aikana ihan uudet mittasuhteet. Kuka jaksaa Suomessa vaantaa yhdesta eurosta monta minuuttia tai kavella pari kilometria saastaakseen sen samaisen euron? Epailen, etta aika harva. En minakaan olisi Suomessa jaksanut, mutta reissaajalle euro tai dollari on iso raha. Silla on paljon ostovoimaa naissa maailmankolkissa.

Loydettiin tyhja majapaikka vasta tunnin etsimisen jalkeen, joka keskella yota vasyneena tuntui ikuisuudelta. Onnellisena peiton alle paastya mielessa oli vain kauniit younet, mutta ei menny montaa minuuttia kun viereisen moskeijan amyreista alkoi kuulua kova-aanista alamoloa. "Ramadan!! Ei oo todellista!!" Etukateenhan ei ollut tiedossa, etta satutaan islaminuskoiseen maahan _pahimpaan_ mahdolliseen aikaan. Ramadanin aikaan riitasoinnut kaikuvat ilmoilla korvia vihloen aikalailla 24/7. Yolla yhden ja kolmen valilla taisi vallita hetken hiljaisuus.

Jakartassa en ollut aikeissa viipya yhtaan pidempaan, kuin oli tarpeen ja ostinkin jo ensimmaisena paivana junalipun Yogyakartaan, Keski-Jaavalle. Kavely miljoonakaupungin kaduilla oli edelleen vaikeaa Kinabalulle kipuamisen jaljilta. Seuraavana aamuna ennen auringonnousua viiletin taas rinkkoineni ilman kyparaa paikallisen skootterikuskin kyydissa rautatieasemalle, josta oli tarkotus lahtea bisnis-luokassa Yogyaan paremmille metsastysmaille. Jaavalla asuu Indonesian 250 miljoonasta ihmisesta n. 140 miljoonaa ja junasta ulos palyillessa ei juuri asutuksen lisaksi muuta nakynyt. Jakartaa ymparoivat laajat slummialueet, jossa ihmiset nukkuivat roska-kasojen valissa taivasalla muutaman metrin paassa ohi valuvasta junasta.

On vaikea keksia tapaa ansaita rahaa, jota joku ei olisi taallapain jo keksinyt. Junanvaunusta toiseen kiersi joka sortin yrittajaa muutaman lantin toivossa. Pari jannua kiersi kontaten riepu kadessa noin tunnin valein, pyyhkien suurimpia polyja lattian pinnasta, jonka jalkeen samainen vaunu kierrettiin hattu kourassa. Voitte leimata minut jaasydameksi, mutta minulla ei kaynyt mielessakaan maksaa siita, etta ollaan tekevinaan jotain hyodyllista. Hiljaisuudesta on turha haaveilla, silla junan oman metelin lisaksi kaikilla mahdollisilla instrumenteilla varustettuja muusikoita esiintyy perajalkeen. Heltisin antamaan pari tuhatta rupiaa tytolle, joka soitti kitaraa ja osasi OIKEASTI laulaa.

Yogyakartassa pysahtymiseen oli parikin syyta. Borobudurin muinainen buddhalaistemppeli, seka laheinen Gunung Bromon tulivuori. Ensimmaisen paivana suuntasin Borobudurille auringonnousun aikaan ja ymmarsin, miksi temppelia kovasti hehkutetaan. Voisin vaittaa sen kilpailevan komeudessa jopa Kambodzan Angkorin temppeleiden kanssa, vaikka naiden vertailu onkin vaikeaa. Kameran muistikortti vinkui auringon noustessa horisontissa siintavan Merapin tulivuoren takaa. Ja tulivuoriahan Indonesiassa on siis enemman kuin missaan muualla maailmassa. Jos en vaarin muista, pelkastaan aktiivisia tulivuoria on n. 130. Borobudurin jalkeen kavin samalla reissulla viela Prambananin temppeleilla, jotka nekin erehdyttavasti toivat mieleen Angkorin temppelit, mutta jaivat kisassa selkeasti karkisijoista. Puolustukseksi kerrottakoon kuitenkin, etta vuonna 2006 maanjaristys tuhosi ison osan temppelialueesta.

Indonesia on kovan onnen kansa. Valtava saarivaltio sijaitsee mannerlaattojen rajalla, jonka vuoksi tulivuorenpurkaukset, maanjaristykset ja tsunamit ovat arkipaivaa. Historiaa tunteville Krakataun purkaus on tuttu tarina. Vuonna 1883 tapahtunut purkaus kuultiin Australiassa asti, kymmenia tuhansia ihmisia jai 40 kilometrin paahan vyoryneen laavan alle ja 80 kilometrin korkeuteen asti noussut tuhkapilvi vaikutti maapallon ilmastoon useamman vuoden ajan. Jokainen meista muistaa vuoden 2004 tsunamin, joka surmasi pelkastaan Indonesiassa 168 000 ihmista. Kolme kuukautta myohemmin voimakas maanjaristys teki tuhoa ja 2006 maa jarisi taas surmaten 6800 ihmista. Lisataan tahan viela Indonesian liikennekuolemat ja ihmisten paihin tahtaavat kookospahkinat (turistien toiseksi yleisin kuolinsyy trooppisissa maissa liikennekuolemien jalkeen) ja voin olla onnellinen poistuessani tasta maasta elavien kirjoissa. Vitsailin itseasiassa Indonesian visiittini neljantena paivana kavereille, etta haluaisin kokea kerran elamassani maanjaristyksen. Noh, taalla on ollut kaksi tuhoisaa maanjaristysta viimeisen kuukauden aikana, mutta olen missannut molemmat! Poistuin Jaavalta paivaa ennen suomessakin uutisoitua 7.3 richterin jaristysta ja toisen jaristyksen sattuessa olin merilla. Oliko minulla siis onnea vai epaonnea?

Tapasin Borobudurissa espanjalaisen Javierin, josta sain matkaseuraa seuraavaksi pariksi viikoksi. Seuraavana paivana hyppasin bussiin kohti Gunung Bromoa ja edelleen Balia ja tutustuin taas uusiin matkaajiin. Meksikolainen Fernando oli kiertanyt Aasiaa 10 kuukauden verran ja oli kahden vaiheilla suunnatako kotiin vai jatkaako viela matkaa. Samassa minibussissa oli myos iso koori brittityttoja. Istuttiin Javierin kanssa etupenkissa ja kauhisteltiin laheltapititilanteita vastaantulevan liikenteen kanssa.

Bromo oli eittamatta komea, mutta vaenpaljous riisti ison osan tunnelmasta. Nakoalapaikalla oli auringonnousun aikaan parisensataa turistia. Ei kiva. Puuttomat mustanharmaat maisemat ja savuavat kraatterit toivat aamuruskossa mieleen Sormusten Herran Mordorin. Odottavan aika on pitka. Sen huomasin ikuisuudelta tuntuneella bussimatkalla Balia kohti. Taas paastiin perille vasta yon tunteina ja edessa oli tutuksi tullut yosijan metsastys. Kutasta oli viela vaikeampi loytaa yopaikkaa, kuin Jakartasta ja hinnat olivat huipussaan sesonkiaikaan. Lopulta kuitenkin loydettiin yosija ja seuraavana aamuna parempi, jossa viivyin tahan asti pisimman yhtajaksoisen ajan matkallani - 6 yota.

Olin yrittanyt opetella surffausta ollessani tyoharjoittelussa Portugalissa, mutta ajan- ja opettajanpuutteen vuoksi aalloissa tuli lahinna hommattua mustelmia ja nieltya suolavetta. Palkattiin Javierin kanssa Kuta beachilta pari paikallista nuorta antamaan tunnin verran opetusta ja johan alkoi homma sujua! Paasin itseasiassa pystyyn laudalle heti ensimmaisella yrityksellani ja olin onnesta soikeana. "Onko se muka oikeasti nain helppoa!?" Ei ole. Veneen kokoisen longboardin kanssa on helppo pyydystaa aaltoja niiden murtumisen jalkeen ja vakaan laudan paalla voi vaikka kavella. Aalloilla ratsastaminen ennen niiden murtumista, pienemmalla laudalla onkin sitten asia ihan erikseen. Viikon verran pulikoitiin Javin ja lautojen kanssa vedessa ja paastiin ajoittain jopa ihan oikean surffaamisen makuun. Pieni epaonnensoturi tuo Javier tosin. Jo ensimmaisen parituntisen aikana mies onnistui katkaisemaan laudan kanssa etuhampaansa. Seuraavana paivana kaytiin naama edella pohjassa, tuloksena ruhjeita pitkin kasvoja. Muina paivina osumia ottivat rinta, polvi ja niska. Mina selvisin jatkuvaa aaltoja vastaan melomista seuranneilla hartijakivuilla. Surffaaminen on oikeasti uskomattoman raskas urheilulaji varsinkin pelisilmaa omaamattomalle aloittelijalle, joka haaskaa energiaa yrittaessaan pyydystaa huonoja aaltoja... vaaraan aikaan.

Indonesia on surffaajalle paratiisi ja taalta loytyy aaltoja joka lahtoon. Rantaviivaa Indonesialla on 55 000 kilometria, joten paikkoja loytyy mista aaltoja etsia. Eraana paivana kaytiin Javin kanssa maailmankuululla Uluwatun reefbreakilla. (Sand Break = hiekkapohjaan murtuva aalto (turvallisin alottelijoille), Reef Break=koralliriuttaan murtuva aalto, Point Break=Esim. niemenkarkeen murtuva aalto) Illalla oli leppoisa fiilis katsoessa olut kourassa kallionkielekkeelta alapuolella olevia myrskyn ratsastajia. Auringonlaskun varit ja surffareiden takana uivat delffiinit eivat onnistuneet pilaamaan tunnelmaa :P Samana iltana myohemmin soin viela valtavan Seafood Basketin, joka piti sisallaan kokonaisen Snapper-kalan ja taskuravun, kalmaria, katkarapuja, ranskalaisia ja salaatin. Hintaa koko setilla n. 3,5 euroa. Vastinetta rahalle!

Kutasta jatkettiin Ubudiin, joka on Balin ns. kulttuuripaakaupunki. Jatettiin kulttuuritarjonta kuitenkin sikseen ja pyyhkaistiin seuraavana paivana skootterien kanssa Balin kierrokselle. Luvassa oli lisaa tulivuoria ja moottoripyoramiehelle herkullisia mutkateita hyvan asfaltin kera. Poikettiin Hindu-temppelissa, jossa oli meneillaan jonkinsortin seremonia. Muusta Indonesiasta (Islam) poiketen Balin vaestosta on valtaosa hinduja. Koko saari on taynna pienia ja suurempia temppeleita ja jokaisen hinduasunnon edessa on aamuisin pieni tuokkonen, jossa on kukkia ja ruokaa, ilmeisesti lahjana jumalille. Ajettiin saaren lapi Pohjois-rannikolle Lovinaan, josta loytyi vulkaanisen mustan hiekan kuorruttamia uimarantoja. Ehdittiin vain pulahtaa vedessa, kun oli jo lahdettava takaisin kohti Ubudia. Ei oltu varauduttu siihen, etta vuorilla saattaa skootteripojalla tulla vilu ja saavuttiin hampaat kalisten takaisin Ubudiin.

Matka jatkui seuraavana aamuna Padangbaihin, josta mina paatin lahtea sukeltamaan ja Javi halusi jatkaa matkaa lautalla Lombokin saarelle. Eipa tullut mieleen, etta kylan ainoa ottomaatti voisi olla epakunnossa. Vuokrattiin siis skootteri kahdeksi tunniksi, etta paastiin naapurikaupunkiin hakemaan tukku rupioita. Yon vietin ilman peittoa (jota taalla ei ole aina tapana tarjota), kun pyyhekin oli pesussa. Sukeltamaan paasin kuitenkin seuraavana paivana lahes taysissa voimissa. Sukelluskohteena Toisessa maailmansodassa 1942 Japanilaisten torpedoima USS Liberty Tulambenin kylan edustalla. Mittaa hylylla n. 130 metria ja nahtavaa riitti! Odotin paljon jo ruosteen syomalta hylylta, mutta varejakin loytyi korallien ja kalojen muodossa tuntuvasti! Loysin ihan uuden ulottuvuuden taas sukeltamisesta, uidessa vanhojen oviaukkojen lapi miettien, mika kyseinen huone mahtoi aikanaan olla. Oli jannittavaa odottaa mita seinan toiselta puolelta tuli vastaan.

Bali jai taakse ja suuntasin viereiselle Lombokin saarelle, joka jo nyt houkuttelee paljon turisteja mutta saa niita kasapain lisaa kansainvalisen lentokentan auetessa saarelle ensi vuonna. Olin kuullut saarella sijaitsen Gunung Rinjani-tulivuoren olevan aktiivisimmillaan ja laavaakin oli odotettavissa. Pakkohan sinne oli paasta. Kilpailutin monta eri matkatoimistoa Senggigissa ja sain varattua itselleni kahden paivan vaelluksen kraatterin reunalle. Yolla tuli ilmi, miksi loytamani halvin mahdollinen majapaikka oli niin halpa. Se oli moskeijan kyljessa. Balilla olin jo ehtinyt unohtaa Ramadanin. Aamulla ylos ennen aurinkoa ja paikallisen miehen kyyditsemana Senaruun, Rinjanin juurelle. Opin, etta yhden ja kahden euron kolikot pitavat sisallaan pienen maaran kultaa. En ollut uskoa aluksi, mutta tottahan tuo on. Kuski pyysi meilta kolikoita, etta hanen seppana tyoskenteleva veljensa voisi sulattaa kolikoiden kullasta vaimolleen sormuksen. Kolikoilla olisi itsessaan enemman arvoa, mutta vain seteleita voi vaihtaa paikalliseksi rahaksi, joten nimellisarvosta viis.

Rinjanin juurella 650 metrissa oli polttavan kuuma. Paamaarana oli 2600 metrissa sijaitseva kraatterin reuna ja se kuulosti paljon matalammalta kuin 4100 metrin Mount Kinabalu, joten jatin lampimimmat vaatteeni matkasta. Virrrrrhe. Osasin odottaa Rinjanilta paljon, koska moni tapaamani matkaaja oli kertonut sen olleen Indonesian visiittinsa kohokohta, mutta odotukseni kalpenivat todellisuuden rinnalla. Rinjani pyyhki Kinabalulla lattiaa ja virtsasi viela nauraen paalle. Paivittain kraatterin reunalle kiipeaa n. 30 ihmista ja mina saavuin paikalle toisena englantilaisen kilpamelojan jalkeen, joka oli harkasessa kunnossa! Oma reaktio kraatterin reunalla: "What the hell? That is surreal!" Yksitellen vasyneena saapuvien ihmisten reaktiot olivat kaikki vastaavia: "Holy shit!", "Oh my God!" Neljan kilometrin levyisen kraatterin pohjalla oli turkoosinsininen puolikuun muotoinen jarvi, ja toinen pienempi tulivuori joka puhisi kovaan aaneen ja puski savua sisuksistaan. Naky oli "luonnottoman" kaunis. Viritimme telttamme kraatterin reunalle ja odottelimme pimean tuloa apinoiden pyoriessa ymparillamme. Tunnelma yolla oli viela upeampi. Pienemman tulivuoren reunaa pitkin valuva laava hohti pimeassa punaisena ja maa tarisi ajoittain allamme lentokoneilta kuulostavan suhinan tahtiin. Ylla oli kirkas tahtitaivas ja alapuolella oli kuunvalossa hohtava pilviverho.

Vaikka kiipeaminen imi mehut viimeista pisaraa myoten, younet jaivat taas lyhyiksi kuhmuisella telttapatjalla, tulivuoren suhistessa aanekkaasti. Aamulla oli taas oli tiedossa polvet sarkeva kahden kilometrin kipuaminen alamakeen. Mielessa siinti kuitenkin jo seuraavana paivana alkava viiden paivan risteily, jossa olisi aikaa lepuuttaa kipeita niveliaan.

Varasin siis 5 paivan ja 4 yon risteilyn saaristossa, matkan paakohteena Komodon luonnonpuiston saaret ja vain siella asustavat Komodonvaraanit, maailman suurimmat liskot. Siirryimme ensin bussilla Lombokin toiselle puolelle. Juttelin pitkaan vieressa istuneen tyton kanssa niita naita ja kun lopulta esittelimme itsemme, kavi ilmi etta olimme molemmat Suomesta. Kumpikaan ei osannut paatella sita toisen aksentista tai ulkonaosta. Vaihdoimme suomenkieleen, joka tuntui oudolta pitkan tauon jalkeen. Huomasin puhuvani kapulakielta ja kayttavani lauseita, joita en ikina Suomessa ollessani kayttaisi. Hyppasimme meidan 20 metriseen laivaamme, joka tulisi pitamaan 40 ihmista sisallaan seuraavan viiden paivan ajan. Seilasimme laheiselle saarelle, jossa oli luvassa snorklausta ja illaviettoa matkaseuralaisiin tutustuen. Mina loin hynttyyt yhteen sakslaisen tyttoduon, Danielan ja Sandran kanssa, joiden seurassa paa-asiassa oleskelin seuraavat paivat. Ensimmaisena yona kavi selvaksi, etta levollisista oista olisi turha haaveilla. 15 matkustajaa, mina mukaanlukien, nukkuisimme seuraavat yot telttapatjoilla laivan ruokasalin lattialla laivan seilatessa lapi tyrskyjen kellon ympari.

Matkalla kohti Komodoa pysahdyttiin ajoittain eri saarille snorklaamaan ja kolmannen paivan aamuna saavuimme Komodon saarelle. Vuorossa oli parin tunnin kavely saarella, varaaneja kameroilla metsastaen. Kaveltyamme vaivaiset viitisen minuuttia, tormasimme ensimmaiseen varaaniin, jolla oli mittaa pitkalti paalle 2 metria. Suurimmillaan Komodonvaraanit voivat kasvaa kolmemetrisiksi, ja ne ovat ihmisillekin vaarallisia. Varaanien tiedetaan tappaneen ainakin 3 ihmista, joista yksi oli sveitsilainen valokuvaaja ja 2 paikallisia saaren asukkaita. Varaanit eivat ole myrkyllisia, mutta niilla on teravat hampaat, ne voivat painaa 100 kiloa ja niiden syljessa on 60 eri bakteeria, jotka tappavat saaliselaimet muutaman paivan kuluessa puremasta. Naimme kavelylla vain pari varaania, mutta loysimme 3 lisaa norkoilemassa ranger postin ravintolan ymparilta. Ruoan tuoksu houkuttelee varaanit rakennusten laheisyyteen, jossa ne makaavat kaikessa rauhassa ihmisista valittamatta. Kuukautisten aikaan naisten ei ole suositeltavaa muuten menna saarille, silla varaanit haistavat veren useamman kilometrin paasta :) Pitakaahan mielessa. Komodon kierroksen jalkeen mentiin (liian) lyhyeksi ajaksi saarella sijaitsevalle Red beachin rannalle, joka oli paras ranta, missa olen elaessa kaynyt. Vitivalkoista hiekkaa, kirkkaan turkoosia vetta ja mahtava vedenalainen elama koralliriuttoineen. Yo vietettiin Floreksen saaren edustalla Labuan Bajossa, jossa nukuttiin Danielan ja Sandran kanssa laivan kannella tahtitaivaan alla laivan ollessa paikoillaan yon ajan.

Osa ihmisista poistui laivasta Floreksessa ja tilalle tuli muutamat uudet kasvot. Neljannen paivan aamuna mentiin kayskentelemaan Rincan saarelle, jossa on varaaneja viela Komodoa enemman. Siella nahtiinkin toistakymmenta varaania komean jylhissa maisemissa. Viimeisena paivana kaytiin hyppimassa vesiputoukseen ja purjehdittiin takaisin Lombokin saarelle, jossa bussimme juuttui Ramadanin paattymista seuraneeseen paraatiin tunnin ajaksi. Vakaa sanky Senggigissa tuntui 5 paivan merilla seilaamisen jalkeen suloisen pehmelta.

Iso osa risteilyn porukasta jatkoi Lombokin edustalla sijaitseville Gili-saarille, jotka houkuttelevat Balilla vierailevia turisteja snorklaamaan lampimiin vesiin. Minullakin oli vihdoin aikaa levata muutama paiva ilman minkaanlaisia suunnitelmia. Olin kaavaillut viettavani paivani pelkastaan rannalla aurinkoa palvoen ja snorklaten. Snorklaaminen Gileilla oli kieltamatta hienoa. Kambodzasta ostamani maski ja snorkkeli maksoi itsensa takaisin helposti ja nyt minun ei tarvinut maksaa pennin latia uidessani kilpikonnia kuhisevissa vesissa.

Usko Lonely Planetiin on horjunut jo useampaan otteeseen matkan aikana ja alkuun luottaessani siihen sokeasti, suhtaudun nykyaan kaikkeen siina mainittuun varauksella. Se tarjoaa toki hyodyllisia vinkkeja, mutta myos paljon virheellista ja vanhentunutta tietoa. Pahimmin pielessa ovat hinnat. Gilien piti olla halvat, mutta maksoin itseni kipeaksi pelkastaan nukkumalla ja syomalla. Muuhun ei ollut varaa. Muiden syodessa hyvissa ravintoloissa mina jatkoin samalla paistettu riisi/nuudelilinjalla, johon olen kolmen kuukauden aikana tottunut. Ensimmaiset pari kuukautta olivat helppoja rahankayton suhteen. Lahes kaikki matkaseurani oli muita reppureissaajia samanlaisen budjetin kanssa. Balilla ja Gileilla suurin osa ulkomaalaisista, mukaanlukien matkaseurani, oli lomailemassa ja se nakyi rahankaytossa. Ei ollut kiva juoda paikallista vodkaa sen vuoksi, etta vain siihen oli varaa, kun muut litkivat olutta tai mehukkaita cocktaileja.

Viimeisin kuukausi oli tahanastisista raskain. Koti-ikava tai jokin sen tapainen huolestunut olo hiipi puseroon useampaan otteeseen. Tunsin olevani yksin vaikka ymparilla oli paljon ihmisia koko ajan. Syy siihen oli edellamainittu kontrasti turistin ja matkaajan valilla. Tilanne olisi ollut toinen, jos matkaseurani olisi ollut liikkeella samanlaisella budjetilla kanssani. Kaikesta huolimatta olen kuitenkin iloinen, etta nain mita Indonesialla on tarjottavana. Tanaan koin taas onnistumisen hetkia surffilaudan paalla ja olo parani heti. Indonesia tarjosi uskomattoman paljon nahtavaa, vaikka katoin vain murto-osan tasta valtavasta saarivaltiosta. Sumatra, Sulawesi, Papua ja monta muuta saarta jai kokonaan nakematta. Halu palata tanne takaisin jonain paivana on kova, mutta talla hetkella olen iloinen lahtiessani muutaman tunnin paasta AirAsian siivilla kohti halvempaa Thaimaata. On outoa menna maahan, josta olen kuullut paljon ja jonka suurin osa ihmisista tuntee Kaakkois-Aasiasta parhaiten. Odotukset ovat korkeat. Moni aloittaa Kaakkois-Aasian matkansa sielta, mutta mina opin tuntemaan sen viimeisena taman alueen maista.

Lentoni lahtee pian ja sain juuri yllatyksekseni kuulla, etta Essi tulee viettamaan yonsa samalla lentokentalla Kuala Lumpurissa tana yona, matkallaan takaisin Lumutiin. Pieni on maailma. Ei tarvitse nukkua lentokentan kovilla penkeilla yksin. Thaimaassa odottaa full-moon party ja pari suomalaista kaveria...lepo tulisi tarpeeseen. Hei.

Palanen Malesiaa

Sommoro! Vaikka en oo hetkeen taalla kaynykaan kirjailemassa, en ole suinkaan unohtanut blogini olemassaoloa. Uskotteko, jos sanon etta on oikeesti pitany niin kiiretta, etta en oo ehtiny reiluun pariin viikkoon ajan kanssa kirjotella? Uskokaa poies. Viimeks taisin paivitella Thaimaasta ja tassa valissa ehdin kayda Malesian niemimaalla pyorimassa muutaman paivan ajan, Borneolla vajaat pari viikkoa ja nyt vietan kolmatta paivaa Indonesiassa. Takki ollu viimepaivat aika tyhja. Miksi? Antakaas, kun seta kertoo...

En muista kerroinko edellisessa viimesista paivista Chiang Maissa, mutta meilla oli ihan lystia. Kaytiin kattomassa Muay Thai:ta (Thainyrkkeilya), joka on Thaimaassa todella iso juttu. Onneaan kokeilemassa olleet lansimaalaiset otti huolella pataan paikallisilta. Kevennyksena matsien valissa kehaan lyotiin kolme ukkoa silmat sidottuina, hanskat kadessa. Tuomarikin otti osumaa ajoittain. Ronan ja Birgit jai Chiang Maihin suorittamaan kokkauskurssia (joka mullekin ois ollu ihan hyodyllinen, koska kolmen mun hallitseman ruokalajin valikoimaan kyllastyy aika nopeasti) ja mina lensin Kuala Lumpuriin Malesiaan.

Jo lentokentalta KL:iin ajellessa kavi ilmi, etta vaikka Malesia on lahella muita kaakkois-Aasian maita maantieteellisesti, on se muuten kaukana niista. Kaksipyoraisten maara liikenteessa on huomattavan paljon pienempi, kuin edellisissa vierailemissani maissa ja infrastruktuuri on taysin erilaista. Kaupungit nayttavat lansimaalaisilta lahioineen ja Kuala Lumpur pilvenpiirtajineen muistutti erehdyttavasti sita mielikuvaa, joka minulla on Amerikasta. Ja saaliksi kavi, kun katsoi maisemia. Lahestulkoon koko Malesian niemimaan metsat, joitain kansallispuistoja lukuunottamatta on hakattu matalaksi oljypalmuviljelmien alta. Oljy-yhtio Petronas muodostaa kasittaakseni noin 60% maan bruttokansantuotteesta. Bensan litrahinta on jossain 30 sentin hujakoilla.

Vietin KL:n Chinatownissa vain yhden yon ja lahdin seuraavana aamuna Essin luo Lumutiin. Oli mukava nahda tutut kasvot pitkasta aikaa. Lumut tuntui Malesian vastineelta Heinolalle ja tekemisen puute iski jo kolmessa paivassa. Essin kaydessa toissa, sain viimein ajan kanssa kayda kuviani lapi ja ladata niita nettiin nahtaville/turvaan. Essin saksalainen vaihtarikaveri Lydia Hong Kongin ajoilta oli samaan aikaan myos kylailemassa. Tytot halus viikonlopun viettoon KL:iin ja mina suuntasin mukaan odottelemaan sunnuntaina lahtevaa lentoani Borneolle.

Paastiin parin miljonaarin citymaasturin kyydissa ilmaseksi (Essin tyopaikan johtoporras) ja itella paskasissa reissaajan vermeissa viikon parransangen kera oli vahan sellanen olo, etta mun paikka ei oo siina autossa. Varsinkaan sen jalkeen kun kerroin, etta edellisena vuonna heiluin Afrikassa virtsakannujen kanssa lopputyoni parissa. Myos KL:ssa sain iskun vasten kasvojani, kun vaatteissani oli turha haaveilla baariin menemisesta. Niin paljon mua ei kuitenkaan Kuala Lumpurin yoelama innostanut, etta oisin raapaissut budjetistani siivun siistimman paallepantavan vuoksi. Pitakoot baarinsa perkele! Sitapaitsi ne baarit mihin Essi ja Lydia suihki, oli hinnoiltaan Seduloitakin kalliimpia. Thanks, but no thanks.

Kaytiin porukalla kalahieronnassa, joka on ehka ilosinta touhua jonka tiedan. Hintaan euro/10min pienet hampaattomat kalat syovat parvena kuollutta nahkaa jalkateristasi. Ja voitte arvailla, etta kutittaako!?! Aivan simona. Yhtaan vakavaa naamaa ei niilla penkeilla nay. Kavin kiertelemassa seuraavana paivana Little Indiassa, isossa lintutarhassa ja suuntasin vahan ennen auringonlaskua Petronas Towerseille kamerani kanssa. Illan pimennyttya vierailin maailman 4. korkeimmassa radiomastossa, josta aukes ihan mukavat nakyvat oisen metropolin suuntaan.

Sunnuntai-aamuna kukonlaulun aikaan rymistelin rinkkoineni hostellihuoneessa, etta krapulaiset tytot herais varmasti hyvastelemaan. Happamat naamat sangyn pohjalla toivottelivat hyvaa matkaa. Lensin Sabahin laanin paakaupunkiin Kota Kinabaluun (Borneolle) ja metsastin pari tuntia hostellia, josta loytyi kaapeli-tv ja urheilukanavat. Illalla oli kuitenki luvassa MotoGP:n Tsekin osakilpailu ja Kallion debyytti Ducatin tehdastiimissa - sarjassamme pakko nahda :) No hommahan kusi Kallion osalta toiseks viimesella kierroksella kaatumiseen ja mina painuin pehkuihin.

Aamulla pyyhkasin Sandakanin kaupunkiin, jossa oli aikoinaan maailman suurin konsentraatio miljonaareja. Nykypaivana kaupunkia katsoessa sita on vaikea uskoa. Sandakanin visiitti oli puhtaasti siita syysta, etta sain buukattua sielta itelleni reissun Sungai Kinabatangan-joelle, joka kuhisee elamaa. Iltapaivan jokiajelulla oltiin mielestamme ihan onnekkaita. Nahtiin kuitenki nena-apinoiden (proboscis monkey, googlatkaa, on meinaan aika koomisen nakonen elain. Nayttaa lahinna vitsilta tai pilapiirrokselta) ja 2 muun apinalajin lisaks mm. villisika, villeja lehmia, monitoriliskoja, sarvinokkia (hornbill) ja sokerina pohjalla villi orankiperhe! Isa, aiti ja parin vuoden ikainen pikkuveijari. Orankien perimasta n. 96,5% on samaa ihmisen kanssa ja se nakyi ulkonaosta ja kaytoksesta. Uhanalaisia orankeja elaa vapaana luonnossa nykypaivana enaa Borneolla ja Sumatralla. Sain puhuttua itseni italialaisen pakettimatkaporukan seuraan yoristeilylle, jolla nahtiin krokotiileja, paljon eri lintuja, nukkuvia apinoita ja kolmemetrinen python-kaarme. Seuraavana paivana oli edessa puuduttavaa minibussista toiseen hyppaamista, kun koitin itsekseni paasta Sempornaan, jossa oli luvassa sukeltamista.

Joku ehka joskus kuullut Sipadanin saaresta Borneon kyljessa? Jos joku sukeltaja jossain pain maailmaa tekee Top 10-listan paikoista, jossa haluaisi sukeltaa ennen kuolemaansa, Sipadan loytyy lahes poikkeuksetta talta listalta. Itse herra isoherra, herra Jacques Cousteau sanoi kaytyaan Sipadanilla ensimmaista kertaa, ettei ole 45 vuoteen nahnyt yhta rikasta vedenalaista elamaa. Olin todella onnekas, kun sain saapuessani Borneolle buukattua itselleni sukellukset Sipadanille alle viikon varotusajalla, jonot kun normaalisti saattavat olla muutamia viikkoja. Sipadan on kasittaakseni ainoita paikkoja maailmassa, jossa sukeltajia sallitaan saarelle paivassa vain rajallinen maara. Halukkaita on paljon siitakin huolimatta, etta vuonna 2000 Sipadanin saarelta kaapattiin sukeltajia ja oppaita Filippiineille Jolon saarelle (Risto Vahanen & Seppo Franti tulivat tunnetuiksi). Sipadan ei myoskaan sovi alottelijoille voimakkaiden virtausten vuoksi ja halusinkin lisaa varmuutta sukeltamiseeni ennen sinne menoa. Suoritin PADI:n Advanced Open Water-diver kurssin naapurisaarilla, sain kokemusta virtauksissa sukeltamisesta ja luvat menna 30 metrin syvyyteen aikaisemman 18 metrin sijasta. Jo kurssisukellukset viereisilla saarilla tekivat selvaksi, etta Sipadanilta on lupa odottaa paljon, tarjoten nekin paljon pienta varikasta vedenalaista elamaa. Ensimmaisen yon vietin muuten dormihuoneessa paikassa nimelta Dragon Inn, jota en suosittele pahimmille vihamiehillekaan. Heratessani ensimmaista kertaa Sempornassa koko selkani oli punaisten laiskien peitossa ja kutisi niin etta oksat pois! Saatanan lutikat! Selvennataan, etta tarkoituskin oli kirjoittaa lutikka eika lutka. Lutikat (bedbugs) on siis huoneiden seinissa asuvia pienia otokoita, jotka oisin vaeltavat ruokailemaan sinulla. Tassa vaiheessa vihaamieni luontokappaleiden listalla piikkipaikalla.

Heti ensimmainen sukellus Sipadanilla (minua huomattavasti kokeneemmassa porukassa) vei muiden vanavedessa 35 metriin (hups), jossa nakyvyys oli jotain ihan uskomatonta. Alla 70 metrin syvyydessa oleva tasanne ja siella lepailevat hait nakyivat aariviivojaan myoten kirkkaina. Nakyvyys oli siis todennakoisesti lahempana 50 metria, kun se aikaisemmilla sukelluksillani on ollut yleensa jotain 8-15m. Hain nakeminen luonnossa ensimmaista kertaa sapsahdyttaa. Ja ensimmainen sukelluspaikkamme suorastaan kuhisi niita. White-tip ja Grey-reefsharkeja nahtiin kymmenia ja joukossa muutama Black-tip reefshark. Kokoa niilla oli keskimaarin ehka 1,5 metrin verran, mutta nahtiin muutama yli parimetrinen yksilo. Divemasterimme kilkutti metallitikulla happipulloonsa haiden tullessa liian lahelle (alle 5 metrin paahan meista). Olin myos kuullut, etta Sipadanilla on paljon kilpikonnia ja huhuissa oli todellakin peraa. Jo ensimmaisella sukelluksella nahtiin kymmenia hawksbilleja ja green turtleja. Suurimmat olivat mitaltaan lahes 1,5 metrisia ja eivat valittaneet sukeltajista laisinkaan uiden kosketusetaisyydella.

Toinen sukellus vei barracuda pointiin, joka on todennakoisesti tunnetuin Sipadanin dive siteista. Nimi juontaa juurensa siita, etta siella majailee usein n. 10 000 barracudan parvi. Paikalla on todella voimakas virtaus ja annoimme itsemme vain liukua virtauksen mukana 600 metrin syvyyteen syoksyvaa lahes pystysuoraa seinamaa sivuttaissuunnassa mukaillen, kunnes tormasimme etsimaamme. Divemasterimme viittoi meidat ottamaan kiinni seinamasta ja jaimme siihen roikkumaan virtauksen heiluteltaviksi. Barracudia alkoi ilmestya pimeydesta ja katselimme huulet pyoreina nakya. Siina vaiheessa kun kadet alkoivat vasya ja rystyset olla valkosena seinassa roikkumisesta, suuntasimme parven alle. Monituhatpainen barracudaparvi pimensi kirkkaalta taivaalta paistavan auringon ja Heinolan miehella oli siina vaiheessa AIKA pieni olo.

Viimeisella sukelluksella pyorittiin vahan matalemmissa syvyyksissa virtojen vietavana ja keskityttiin enemman korallien katseluun. Nahtiin kuitenkin vahan syvemmalla leopardihai, joka heratettiin tahtomattamme uniltaan. Kaikilla sukelluksilla oli paljon em. haita ja kilpikonnia, joita nakee kyllastymiseen asti Sipadanilla. Rauskut ja valashai on sitte toivomuslistalla seuraavana ;)

Sempornan jalkeen kavin Sepilokin orankikeskuksessa (Sepilok Orangutan Rehabilitation Center), joka on kansainvalisestikin tunnettu. Keskus oli itseasiassa aika pettymys, koska olin nahnyt orankeja jo luonnossa ennen sita, ja vaenpaljouden keskelta ruokailevia orankeja tuijottaessa tunsi olevansa elaintarhassa. Opin kuitenkin, etta sana Orangutan (engl.) tulee Malesian kielen sanoista orang-utan, jotka tarkoittaa suoraan kaannettyna man of the jungle eli viidakon mies. Oranki-nimella ei siis ole mitaan tekemista oranssin varityksen kanssa.

Toinen syy (Sipadanin lisaksi) Borneon reissuun oli Mount Kinabalulle kiipeaminen. 4095m korkea Mount Kinabalu hallitsee Pohjois-Borneon maisemaa, ymparoivan maaston ollessa huomattavasti matalampaa. Vuorta ymparoiva kansallispuisto oli Malesian ensimmainen ja vuoren merkitys on niin suuri Sabahlaisille, etta laanin paakaupungin nimi muutettiin Kota Kinabaluksi muutama vuosikymmen sitten. Vuosittain kansallispuistossa kay reilut 400 000 ihmista, joista n. 20% yrittaa valloittaa vuoren huippua. Jos kavi Sipadan-luvan kanssa tuuri, niin viela parempaa onnea oli Kinabalun kanssa. Sinnekaan en varannut majoitusta etukateen ja Borneolle saapuessani sain jarjestettya itselleni sahkopostitse (pakollisen) yopaikan vuoren rinteelle. Tahan aikaan vuodesta varaukset joutuu yleensa tehda parikin kuukautta etukateen.

Sain jarkattya itseni Amerikkalais-Englantilaisen pariskunnan seurueeseen ja saastin kuluissa jakaessamme oppaan. Ensimmaisena paivana vaellettiin 1866 metrista yotauolle 3272 metriin. Tiesin, etta kuntoni ei tulisi olemaan ongelma, mutta olin huolissani vuoristotaudista (altitude sickness), koska en ollut koskaan aikaisemmin ollut niin korkealla ja se voi iskea yllattaen keneen tahansa sohvaperunasta triathloonariin. Pienta paansarkya oli havaittavissa illalla nukkumaan mennessa (n. 19.00 aikaan :). Uni ei meinannut tulla, yolla oli kello herattamassa 1.45 ja aamupalaa ayskaroitiin naamariin kahden jalkeen.

Kolmen hujakoilla lahdettiin otsalampuin ja lampimin vaattein varustettuina yrittamaan huipulle paasya. Alkumatkasta vauhti oli mielestani liiankin rauhallista, koska menijoita oli paljon ja joissain paikoissa oli edettava jonoissa koysia pitkin itseaan rinnetta ylos vetaen. Lahestyessani neljaa tonnia tunsin olevani hyvissa voimissa ja kiristin tahtia, jattaen taakseni seurueeni ja ohitellen muita puuskuttajia. Huipun haamottaessa kirkkaan tahtitaivaan alla vauhti yltyi innostuksesta johtuen lahes juoksuksi ja ehdin huipulle n. puoli kuuden aikaan aamulla ja loin kateni "Low's Peak 4095,2m A.S.L."-kylttiin. Huipulla oli ennen minua jo kourallinen autuaan onnellisen nakoisia ihmisia talvisiin vaatteisiin vuorautuneina. Alempana rinteella nakyi otsalamppujen muodostama hiljaa lahestyva pitka helminauha. Horisontissa alkoi kajastaa pikkuhiljaa ja kamerat rapsyivat ahkeraan. Aurinko nousi horisontin ylle kuuden jalkeen ja nakya huipulta oli vaikea uskoa todeksi. Borneon rantaviivaa nakyi monessa suunnassa kymmenien kilometrien paassa ja muut vuoret nayttivat pienilta kummuilta sumun ja alapuolellamme olevien pilvien seassa. Siina yksin kylmassa mietin, etta taa on taas niita hetkia, jotka olis kivaa jakaa sen jonkun tarkean kanssa. Palaan jonain paivana Borneon katolle katsomaan auringonnousua tulevan vaimoni kanssa, lupaan. Talla kertaa seuranani oli vain hyva ystavani musiikki.

Jos ylospain kipuaminen oli allekirjoittaneelle helppoa kuin heinanteko, samaa ei voi sanoa alaspain tulemisesta. Tulin huipulta alas asti n. 5 tunnissa ja polvet huusi apua jo puolessa matkassa. Oikea polveni on vihoitellut jo aikasemmin vaeltaessa, mutta Kinabalulta alas kapuaminen kay jokaikisen kiipeajan niveliin. Oppaamme oli kiivennyt vuorelle n. 700 kertaa elamansa aikana ja sen huomasi greipin kokoisista polvista ja reittani paksummista pohkeista. Han ottaa myos joka vuosi osaa Kinabalulla jarjestettavaan Climbathoniin, joka on maailman rankin vuoristojuoksukilpailu. Oppaamme on juossut alhaalta ylos ja takaisin n. 3 tunnissa, mutta kaikkien aikojen ennatys kuuluu Meksikolaiselle juoksijalle joka on alittanut 2,5 tuntia. Tama tuntui kasittamattomalta (ja masentavalta), ottaen huomioon etta Maukka Perusjatkalta reissuun menee se 2 paivaa. Anyways, Kinabalun kiipeaminen oli mahtava kokemus ja neljan eri ekosysteemin lapi noustessa naki paljon erilaista luontoa ja maisemaa. Samaan aikaan minun kanssakin oli kiipeamassa kaikenikaisia valilta 12-65, joten voin suositella reissua lampimasti kaikille lukijoilleni.

Viimeisen paivan Borneolla vietin Kota Kinabalun edustalla sijaitsevalla Mamutikin saarella snorklaillen ja kipeita pohkeita hellien. Snorklailin pari tuntia ja koko sen ajan pieni muutaman sentin mittainen keltamustaraidallinen kala seurasi minua ja pyori paani ymparilla. Snorklasin yksin saaren autiolla takapuolella ja piilotin reppuni mielestani hyvin rantakivikkoon, mutta palatessa repulleni siella oli kayty. Repun pienemman taskun vetoketju oli auki ja isompaa oli yritetty avata tuloksetta sen ollessa lukossa. Pienemmasta taskusta oli kadonnut ainoastaan puhelin ja pitkakyntinen oli jaljista paatellen joku ei-niin-viaton luontokappale, eli suurella todennakosyydella apina. Pitakoon nyt hauskaa sitten puhelimeni kanssa, mita ikina silla tekeekaan. Puhelimitse minua on nyt siis turha yrittaa tavoittaa. Mita ma silla taalla muutenkaan tekisin, turha elektroninen kahle.

Nyt oon hikoillu muutaman paivan Indonesiassa, jossa on tarkoitus viipya kuukauden verran. Nyt on lopultakin vahan valjempi aikataulu ja tarkoitus ottaa rennosti. Luvassa todennakosesti surffausta, snorklausta, riippumatossa notkumista, isoja liskoja, aurinkoa ja muutama tulivuori. Katotaan seuraavalla kerralla, onko suunnitelmissa (tai suunnitelmattomuudessa) pysytty.

Tähänastinen matkani kuvina.

Ilkeesti oon Essin tietokonetta hyväksikäyttänyt täällä Lumutissa ja saanut lopulta ajettua kuvia nettiin. Ne (aikaansa jäljessä olevat), jotka eivät ole Facebookissa, voivat katsoa niitä seuraavien linkkien avulla:

Barcelona: http://www.facebook.com/album.php?aid=91451&id=580929824&l=ce76a2a861

Kambodza: http://www.facebook.com/album.php?aid=91460&id=580929824&l=139825b43f

Vietnam: http://www.facebook.com/album.php?aid=96415&id=580929824&l=d3388d7a03

Laos: http://www.facebook.com/album.php?aid=96631&id=580929824&l=c43ca96db5

Thaimaa: http://www.facebook.com/album.php?aid=96644&id=580929824&l=7d63953053

Elamaa arjen ylapuolella.

Elossa.

Palasin Bokeon viidakoista jo muutama paiva sitten ja nyt aattelin jakaa kanssanne mita tein, nain, koin ja mista paapiirteissaan oli kyse. The Gibbon Experience, siita oli kyse. Luang Prabangissa tapaamamme pari reissaajaa hehkuttivat seikkailua yhtena elamansa hienoimmista ja nayttivat videopatkia kokemastaan. Olin samantien myyty ja varasin oman seikkailuni. Kolme paivaa viidakon ytimessa, sademetsan eri kerroksissa, kaukana sivistyksesta, puunlatvoissa yopyen.

Laoslaisten harjoittama perinteinen slash and burn-maanviljely tuhoaa ikivanhoja sademetsia ja on uhka monille niissa asuville elainlajeille. Ranskalaismies paatti muutama vuosi sitten valita toisenlaisen tavan suojella luontoa ja alueella elavia uhanalaisia mustagibboneita (hannaton apina, joka elaa lahes koko elamansa puissa roikkuen). Bokeon sademetsaan ja sen massiivisten puiden latvoihin kyhattiin puumajoja. Niita yhdistamaan luotiin vaijeriverkosto, puun latvasta toiseen ja harjanteelta toiselle harjanteelle yli rotkojen ja jokien. Paikallisen heimon nuoret miehet koulutettiin oppaiksi, tienaamaan elantonsa muulla tavalla kuin viljelemalla maata, hakkaamalla sademetsaa matalaksi tai kauppaamalla uhanalaisia elaimia. Paivittain metsaan paastetaan vain 8 seikkailumielista reissaajaa ja massaturismi pysyy aisoissa. Mainoksia Gibbon Experiencesta ei nay missaan ja Lonely Planetissa on tietoa hankkeesta vain parin rivin verran eli paa-asiassa tieto kulkee suusta suuhun. Korkeahkot osallistumismaksut kaytetaan projektin yllapitamiseen ja luonnonsuojeluun. Mita meidan kolme viidakossa viettamaamme paivaa pitivat sisallaan? Siita seuraavassa.

Elokuun 5. paivan aamuna pakkasimme paivareppuumme parit vaihtovaatteet, sadeviitat, taskulamput, hyonteismyrkkya, sytkarin ja hyppasimme kahdeksan hengen porukassa maasturin kyytiin. Porukassa oli Ronan (Irlanti), Sanna ja Sjoerd (Hollanti), Chris, Alison ja Saro (Englanti), Birgit (Saksa) ja mina. Ajeltiin puolentoista tunnin verran asfalttitieta, kunnes saavuttiin majatalolle joen varressa. Ylitettiin vuolaana virtaava joki maasturilla ja vaihdettiin toisella puolella astetta jareampaan maasturiin, jonka katolle heitettiin parit kaasupullot ja muonasakit. Tunnelma ahtaassa maasturissa oli tiivis ja hyvin nopeasti kavi ilmi, etta olemme menossa jonnekin kauas, minne ei autot normaalisti mene. Vaikka kolmeen paivaan ei ollut satanut kertaakaan, "tie" oli karmeassa kunnossa. Jopa jarean nelivetomme lattia raapi maata ja olimme jaada kiinni mutapasseihin useampaan otteeseen. Tytot kirkuivat, kun avoimesta ikkunasta eksyi auton sisaan pienen linnun kokoinen kovaan aaneen sirittava hyonteinen. Siita paastiin kuitenkin eroon ja noin tunnin roykytyksen jalkeen saavuimme kylaan, josta matkaa oli jatkettava jalan. Alle sadan ihmisen kylan miespuoliset asukkaat toimivat oppaina hankkeessa ja kantavat kortensa kekoon suojellakseen kotiseutuaan. Kylassa oli edelliset 3 paivaa metsassa viettanyt porukka, jotka hehkutti kolmea sateetonta paivaa ja seikkailua naamat hohtaen. Heitettiin muonat ja kaasupullot kolmen hevosen selkaan ja lahdimme patikoimaan.

Matkaa ehdittiin taittaa alle sata metria, kun jouduimme riisumaan kengat ja sukat ylittaessamme taas yhden joen. Matkassa mukana oli puolen vuoden ikainen apinanpoikanen, joka oli loydetty myynnissa kadulta ja se oli tarkoitus vapauttaa luontoon. Kannoin apinaa alkuun sylissani niinkuin lemmikkia yleensa kannetaan - alta tukien, mutta huomasin pian, etta apina roikkui paidassani kuin emonsa karvoissa. Sain siis kulkea kadet vapaana apinan nukkuessa vatsallani. Noin tunnin kavelyn jalkeen paastiin sademetsan siimeksessa sijaitsevalle keittiolle, jossa ruokamme valmistettiin ja jossa oppaat yleensa nukkuvat. Luovutin apinan sen "omistajalle" ja huomasin etta se oli virtsannut reidelleni. Vedettiin valjaat ylle ja saatiin lyhyt oppitunti vaijereilla liikkumisesta, jota seuraavat 3 paivaa tulisivat pitamaan rajattomasti sisallaan. Ensimmainen liuku oli vain lyhyt rykaisy ensimmaiseen puumajaan, jossa 6 meista nukkuisivat ensimmaisen yon. Maja oli ison puun latvassa n. 30 metria maanpinnan ylapuolella. Se oli varustettu kolmella "makuuhuoneella" (kolme 2 hengen patjaa hyttyverkon alla), "kylpyhuoneella" (posliininen kyykkypytty ja suihku puuritilan ylla) ja "keittiolla" (lavuaari, astioita ja kaasukeitin). Ei sahkoa. Hankkeen puumajat on muuten ainoita paikkoja Laosissa missa kraanavesi on juomakelpoista (sadevetta). Kello oli jo yli puolen paivan ja jokainen meista halusi paasta liukumaan pidemmille vaijereille, joten jatettiin vaan reput majaan ja lahdettiin leijailemaan eteenpain. Ainoa sisaan- ja uloskaynti puumajaan oli vaijeria pitkin liukumalla ja vuorotellen hypattiin puunoksalta alas vaijerin varaan.

Ja voi etta, lystia oli. Keli oli ensimmaisena paivana hieno ja vietettiin koko iltapaiva vaijereilla liukuen ja niita yhdistavilla poluilla kavellen. Pisin vaijeri on 380 metria pitka ja n. 150 metria maanpinnan ylapuolella. Uskotteko, etta on aika hieno fiilis pyyhaltaa 70 kilometria tunnissa sademetsan latvuston ylapuolella ja katella samalla vieressa aukeavan laakson ja horisontin suuntaan? Uskokaa vaan, en huijaa. Lisaan tanne myohemmin vaijerilla liukuessa kuvaamani videopatkan, kunhan saan sen koneelle. Ennen pimeantuloa zipattiin (vaijerilla liukuminen = zip-lining) takaisin puumajaamme, jossa oli illallinen odottamassa. Riisin ja vihannesten joukossa oli n. 2 lihanpalaa per larvi, mutta ruoka maistui koko paivan ulkona rehkineena taivaalliselta. Bongattiin viereisissa puissa koiran kokosia oravia(oikeesti Maija!), jotka muistuttivat enemman apinoita. Pimean saavuttua kuunneltiin viidakon aania (ml. Gibboneiden laulu), latkittiin korttia kynttilanvalossa ja jarjestettiin matelukilpailuja jokapuolella pyorineilla toukilla. Suihkussa ja kyykkyvessassa kaytyani katsoin, kun erilaiset eritteet tippuivat 30 metrin ilmalennon jalkeen puun juurelle. Hirveen mielenkiintosta :D Mutta oli hienoin nakoalavessa minka tiedan. Illalla yhdeksan aikaan alkoi tulla vetta nukkumaan mentaessa. Onneksi ei viela siina vaiheessa tiedetty, kuinka pitkaan sade jatkuisi...

Parhaat mahdollisuudet (kaikesta huolimatta hyvin pienet) nahda Gibboneita on aamulla heti auringonnousun jalkeen, joten noustiin kaikki ylos ennen kuutta. Sade oli jatkunut koko yon ja sumua oli jokapuolella, mutta osa meista lahti siita huolimatta zippailemaan. Normaalisti heratessa ensimmaisena tulee mieleen aamupala, mutta me lyotiin vaan valjaat niskaan ja hypattiin kaiteelta alas. Naytin kuulemma Batmanilta mustassa lepattavassa sadeviitassani kadotessani vaijerin varassa sumuun. Zippailtiin lounaaseen saakka ja koitettiin loytaa Gibboneita laulun suunnasta, mutta nakeminen jai haaveeksi. Zippailu sumussa oli ihan erilainen kokemus, kun edellisena paivana hyvan nakyvyyden vallitessa. Nakyvyys oli ajoittain vain kymmenisen metria ja tuntuikin aika kuumottavalta syoksya sumuun tietamatta mita vaijerin toisessa paassa odottaa. Ajoittain sumu kuitenkin rakoili ja oli AIVAN USKOMATTOMAN hienoa nahda vihreiden puunlatvojen valkehtivan jalkojen alla ja ymparoivien kukkuloiden kurkkivan sumuverhon takaa. Sumu ja vesisade loi koko touhuun ihan oman tunnelmansa. Sade jatkui koko paivan ja iltapaivan tunteina saavuttiin seuraavaan yopaikkaamme, Treehouse 5:een. Maja oli viela korkeammalla kuin ensimmainen, tarjosi paremmat nakymat ja majoitti kaikki 8 henkea saman katon alle. Sateen vuoksi maasturi ei ollut paassyt edellisena paivana ajamaamme tieta pitkin kylaan ja uusia muontarpeita ei tullut. Luvassa siis vain riisia ja kaalia. Syotiin iltaruoka ja osa jai lepailemaan, mutta mina ja pari muuta kaytiin etsimassa kaikkein pisimmat ja korkeimmat vaijerit joita sitten sahattiin edestakasin melkeen pimeantuloon saakka. Illalla vaihdettiin kuivaa ylle, latkittiin korttia, makailtiin riippumatoissa, siemailtiin kuumaa kaakaota, kauhisteltiin kammenenkokoisia hamahakkeja ja toivottiin yhdessa etta vesisade lakkaisi yon aikana...

...mutta eihan se lakannut. Se jatkui itseasiassa 40 tuntia putkeen. Onneksi keli oli kuitenkin sen verran lammin, etta lapimarkanakaan ei palellut jos pysyi liikkeessa. Kaikki metsassa sijaitsevat polut olivat yhta mutavellia ja iilimatoja oli liikkeella miljoonia. Jatkuvasti sai tarkkailla kenkia ja sukkia, etta ehtisi saada ne irti ennen paasya iholle. Sytkari oltiin otettu mukaan siis osittain iilimatojen tappamista varten, niita kun on valilla hankala saada iholta irti pelkastaan nyppaamalla. Mina olin varrellisine vaelluskenkineni ja -sukkineni onnekas, mutta osa meidan porukasta oli vellissa liikkeella tennareilla. Sademetsassa sade kuuluu asiaan ja on osanaan luomassa tunnelmaa, mutta kylla vahempikin olisi riittanyt. Tiesimme jo odottaa, etta viimeisena paivana on kaveltava paatien varteen, koska edelleenkaan autolla ei ollut kelin vuoksi kylaan asiaa. Aamulla lahdettiin pikkuhiljaa valumaan kylaa ja edelleen paatieta kohti. Saro sai heti alkuun yhdessa ylamaessa rasitusastmakohtauksen minun nahden ja otin vastuulleni katsoa hanen peraan. Tiesin, etta vajaan 20 kilometrin ja 6 tunnin kavely mudassa ja vesisateessa tulisi olemaan aikamoinen haaste lievasti ylipainoiselle ja astmaiselle Sarolle, mutta onneksi meilla oli koko paiva aikaa.

Keittiolle paastyamme kokoonnuimme syomaan aamupalan ja saimme riisin kyytipojaksi banaanit ja bamburuokoa. On muuten uskomattoman monipuolinen puulaji tuo bambu, siita kun voi tehda melkein mita tahansa (onkivapoja, talon seinia, vesikouruja, lauttoja, soittimia, lastoja jne.) sen lisaksi, etta sita voi syoda ja se viela maistuu hyvalta. Bambuja oli Bokeossa paljon ja ajoittain tuntui etta olisi joutunut jattilaismaisen tikunnostopelin (en tieda sen pelin nimea, missa on kasa ohuita tikkuja ja niita pitaa nostaa yksitellen liikuttamatta muita) keskelle, bambujen sojottaessa joka suuntaan. Keittiolta saatiin matkaevaaksi isoon puunlehteen kaaritty nyytti... pelkkaa kuivaa RIISIA! Kylassa kokoonnuttiin viela viimeisen kerran, kunnes lahdettiin kavelemaan paatieta kohti ja letka venyi 14 kilometrin mittaisella mutatiella pitkaksi. Mutaa oli ajoittain melkeen polviin asti ja alamaissa kaytiin kaikki vuorollamme turvallaan.

Tulin joukon hannilla Saron kanssa ja tyonsin ylamaissa sita eteenpain loin uskoa, etta paastaan perille. Oli kohtuukoomista katsoa seuraavan 8 hengen porukan ilmeita, kun ne tuli vastaan n. 2,5 tunnin kavelyn jalkeen. Oltiin yltapaalta mudassa, hiessa, nuutuneen nakosia ja otettiin oppaiden tarjoamat hedelmat vastaan niinku ei oltais nahty ruokaa moneen paivaan. Porukka odotti varmasti innolla tulevaa :D 4,5 tuntia kylasta lahtomme jalkeen saavuttiin lopulta joenvarteen joka oltiin ekana paivana ylitetty autolla. 40 tuntia kestaneen vesisateen vuoksi vedenpinta oli noussut huomattavasti ja virta oli kovempi. Yli oli kahlattava vyotaroa myoten vedessa. Heti joen toisella puolella odotti kuitenkin majatalo ja paatie ja urakka oli ohi. Kaikkien jalat naytti kalpean 80-vuotiaan mummon jaloilta. Saatiin muuten majatalolla lounas...riisia ja kaalia. Jouduttiin viela odottamaan autoa pari tuntia ja paastiin illalla takain Huay Xaihin. Oli tarkoitus ylittaa raja Thaimaahan viela samana paivana, mutta ei ehditty takaisin ajoissa. Otettiin lampimat suihkut ja kokoonnuttiin yhdessan juomaan olutta ja syomaan jotain muuta kuin riisia. Oli ehka elamani ikimuistoisimmat kolme paivaa.

P.S Alkaa sekottako Laosin The Gibbon Experiencea Thaimaan Chiang Maissa olevaan koyhaan vastineeseen nimelta The Flight of The Gibbon, joka on kokemuksena raa'asti karsittu yksipaivainen malli edellamainitusta alkuperaisesta. Lisaa tietoa Gibbon Experiencesta osoitteessa http://www.gibbonx.org/. Hyva videopatka touhusta loytyy osoitteesta http://www.youtube.com/watch?v=u1yGsNdQ-TQ. Kannattaa kurkata.

Nyt oon ollu pari paivaa Chiang Maissa Pohjois-Thaimaassa. Toissailtana kaytiin muutamilla oluilla ja oltiin pyortya kun baarista takastullessa vastaan tuli vauvanorsu. Ostettiin puolella eurolla bamburuokoja ja ruokittiin pienta. Eilen kaytiin Birgitin, Ronanin, Sannan ja Sjoerdin kanssa ratsastamassa isommilla norsuilla ja mie istuin selanpaalla olevan penkin sijasta norsun niskan paalla ilman penkkia. Ratsastajan paikalla siis. Norsun massiiviset korvat hakkasivat polveni vereslihalle, mutta lystia oli. Tarjoilin norsulle sen paan paalle ojentamaan karsaan sokeriruo'on patkia ja ajoittain norsu puhalsi samaisella karsallaan minun suuntaan ja sain paalleni hiekkaa ja rakaa. Samalla reissulla kaytiin viela uimassa vesiputouksilla, syotiin pomeloja suoraan puusta, harjoteltiin ritsalla ampumista ja kaytiin laskemassa koskea kumiveneella.

Huomenna lennan Kuala Lumpuriin Malesiaan ja edelleen Essin luo Lumutiin pariks paivaksi, ennenkuin jatkan Borneolle yrittamaan Mount Kinabalun (4100m) valloitusta ja sukeltamista yhdella maailman parhaaksi luokitelluista sukelluspaikoista, Sipadanilla (jostan Vahanen ja Franti aikoinaan kaapattiin Jolon saarelle).

Elan ja voin hyvin.

(Sallittua) Vain Laosissa.

Ahoi. Eipa se sooloilu kauaa jatkunut. Tapasin jo Hanoi-Vientiane bussissa kaks Sveitsilaista tyttoa joiden kanssa taitoin matkaa reilun viikon verran. Mutta yksinolon aikakin koittaa viela!

Hanoista lahtiessa minua heiteltiin paikasta toiseen ruuhka-aikaan skootterin selassa rinkan ja repun kanssa ilman kyparaa. Vahan meinas puntti tutista. Bussia odoteltiin porukassa ihan H. Moilasena, kunnes paastiin lopulta lahtemaan vessapaperikuorman kanssa kohti kumpuilevaa Laosia. Rajalla tuli aika pian selvaksi, mita tuleman pitaa. Viisumeita oli vaantamassa yksi mies kynttilanvalossa. Kaverille tuli kiire, kun 3 bussillista falangeja pyyhkasi rajalle samaan aikaan. Kolmen tunnin odottelun jalkeen paastiin jatkamaan matkaa, ja tuntui ihan kivalta jattaa Vietnam taakse. Taas kavi jostain syysta niin, etta juuri viimesena paivana Vietnamin ruma puoli paatti nostaa paataan ja maasta jai lopulta karvas maku suuhun. (Sama kuin Tansaniasta lahtiessa viime vuonna). Syyna tahan oli Vietnamilaisen bussimme henkilokunta, joista kukaan ei puhunut sanaakaan englantia ja mokomat kayttaytyivat ihan sikamaisesti matkustajia kohtaan. Loppukaneettina Vietnamin suhteen sanottakoon, etta allekirjoittaneen mielesta Pohjois-Vietnam tarjosi enemman tekemista ja nahtavaa, mutta ihmiset etelassa olivat ystavallisempia lansimaalaisia kohtaan. Historialla on todennakoisesti tekemista asian kanssa.

Perille Vientianeen paastiin kuitenkin jotakuinkin ajallaan. Tuntui kasittamattomalta, etta maan paakaupunki voi olla pikkukaupungin oloinen. Asukkaita kaupungissa on vain reilut 200 000 ja se nakyi katukuvassa ruuhkaisen Vietnamin jalkeen. Mita ensimmainen paiva maassa piti sisallaan? Saunomista (kyyyylla!), hieronnan (pois ne likaiset ajatukset siella, oli ihan normihieronta!) ja meditointia. Jep, loysin siis Vientianesta metsan siimeksessa sijaitsevan temppelin, josta loytyi Herbal Sauna ja samanmoisia hierontoja. Saunassa ei ihan Suomen lampoihin paasty ja istuinkin siella yhteensa varmasti toista tuntia, tunnin kestaneen hieronnan paalle. Samassa temppelissa on myos viikoittain julkinen meditaatioistunto paikallisten munkkien kanssa ja minun sattuessa paikalle kreivin aikaan, paatin ottaa osaa. Meditointia jo Suomessa joogan yhteydessa kokeilleena tiesin suunnilleen mita odottaa. Meditointi vaan ei tuppaa meikalaiselta onnistumaan, ei sitten millaan! Ajatukset harhailivat koko ajan ihan muualla, kuin siina yhdessa asiassa mihin piti keskittya. Mielessa kavi kaikki vanhoista tyttoystavista tuleviin seikkailuihin. Mut jeps, ihan lystia oli ja paivan paatteeksi oli kaikin puolin aika rento olo.

Ei viivytty Vientianessa kuin yksi kokonainen paiva ja jatkettiin Franziskan ja Katjan kanssa Vang Viengiin, jolta oli lupa odottaa paljon humalaisten brittinuorten lisaksi. Loydettiin kamppa uskomattoman hyvalta paikalta viela uskomattomampaan hintaan. Joki-/vuorinakoalalla varustettu 3 hengen huone maksoi hengelta reilut 2 dollaria/yo. Seuraavana aamuna listittiin seinalla kiipeileva nyrkin kokoinen hamahakki, mutta kaikki olivat edelleen samaa mielta kampan hinta/laatusuhteesta. Jo ensimmaisena iltana kavi selvaksi, etta Vang Vieng on turistirysa verrattuna muuten hiljaiseen Laosiin. Miksi nuoret ympari maailmaa siis paatyvat tahan pieneen kylapahaseen keskelle ei mitaan? One word: TUBING. Mutta mita ihmetta on tubing? Osalla teista varmasti on jo kokemusta tai jonkinlainen mielikuva siita, mutta seuraavassa rehellinen kuvaus mita se OIKEASTI on:

Termi tubing tulee sanasta tube, joka tarkoittaa tassa yhteydessa traktorin sisakumia. Vang Viengin lapi virtaa Nam Song-niminen joki, johon joka paiva heittaytyy satoja nuoria tubejen selkaan virran vietavaksi. Tuktukit vievat tuubaajat n. 3 kilometrin paahan ylavirtaan, josta jokainen OMAA TAHTIAAN kulkeutuu virran mukana takaisin Vang Viengiin. Vuodenajasta riippuen matka kestaa puolesta tunnista pariin tuntiin ilman pysahdyksia. Mutta miksi ihmiset pysahtelevat matkalla? Syysta, etta kolmen kilometrin matkalla on joen rantapenkereilla 24 baaria, joista lahes jokaisessa on erilaisia keinuja, liukumakia ja hyppytelineita viereiseen virtaan. Keinujen ja liukumakien lisaksi loytyy koydenvetoa, jalkapalloa, lentopalloa, -palloa - kaikki mudassa rymyten. Ja kaiken kruunaa kuningas alkoholi! Useat baareista tarjoavat ilmaisia shotteja ja myyvat cocktail-ampareita ja olutta pilkkahintaan. Tasta johtuen suurin osa tuubaajista onkin jo aika tuubassa ensimmaisen muutaman baarin jalkeen, jonka seurauksena meno nayttaa sivustakatsojan silmin "jokseenkin" vaaralliselta. Kerrottakoon tassa vaiheessa, etta allekirjoittanut paasi ehka n. kahdeksanteen baariin asti, kunnes pimea hiipi niskaan, humala oli ottamassa yliotteen ja jarki sanoi, etta otetaan tuktuk takaisin kaupunkiin. Iso osa vaesta kuitenkin saapuu kaupunkiin renkainensa virran tuomana vasta myohaan illalla. Osa virran baareista myy ruohoa tiskin takaa ja kaupungin ravintoloistakin loytyy yleensa myos Happy menu, josta voit tilata pizzasi tai shakesi ruohon, sienien tai opiumin(!) kera. Grillivartaat kaupungissa maksavat 3o snt/kpl ja 640 ml:n olutpullosta maksat noin 90 snt. Mita tama kaikki siis tarkoittaa? Vang Vieng on paratiisi bilettajalle, mutta jos bilettaminen ei kiinnosta, kaupungilla ei ole luolien lisaksi paljon tarjottavaa ja kannissa orveltavien brittinuorten vieresta katselemiseen kyllastyy nopeasti. Itse kuitenkin nautin tubing-paivastani todella paljon, enka muista milloin minulla on viimeksi ollut niin hauskaa. Haluaisin kokea kaiken viela uudestaan joskus paremmalla ajalla ystavieni kanssa. Lahes jokaisen sisainen lapsi heraa henkiin 10 metrin korkeudessa keinussa keikkuessa ennen syoksymista virtaan. Tavattiin myos Walesilainen poitsu nimelta Patrick Jennings, joka oli valehtelematta hauskin salli kenet oon ikina tavannu. Rohkasin kovasti, etta olis aineksia koomikon uralle. Katotaan kuullaako miehesta viela jonain paivana.

Kuulostaako tubing vaaralliselta? Sita se myos on. Joka vuosi nuoria hukkuu voimakkaaseen virtaan humalapaissaan. Onko tubing hauskaa? HELL YEAH! Turvallista? HELL NO! (joka varmasti osaltaan tekee siita niin syntisen hauskaa). Tubingia itse kokeilleena en osaa kuvitella paikkaa muualla maailmassa, missa kyseinen hauskanpito olisi sallittua. Voi olla, etta tulevaisuudessa Laosin kehittyessa ja saadessa rahansa muualta, tamakin lysti kielletaan. Menkaa siis viela kun ehditte, mutta OLKAA VAROVAISIA!

Kerrottakoon viela, etta vaikka Vang Viengista on helppoa loytaa huumeita, ne ovat siella yhta kiellettyja kuin muuaalla Laosissa ja kiinni jaamisesta seurauksena on tapauksesta riippuen kuolemantuomio, linnatuomio tai helvetin iso sakko. Naapurimme 60-vuotias hippi karahti marisatka kourassa siviilipukuiselle poliisille (joita liikkuu Vang Viengissa paljon) ja maksoi 5 miljoonaa KIP:ia (n. 600 dollaria) valttaakseen linnatuomion. Niinjoo, ja Laoslaisissa vankiloissa ei sitten tarjoilla ruokaa, eli olette omaisienne tarjoaman ruuan varassa (hankalahkoa). Pitakaa nama faktat siis mielessa ennenkuin teette mitaan typeraa rakkaat lapsukaiset.

Tuubattiin yhdessa Franziskan, Katjan ja kolmen keskivertoa kypsemman brittilaisen kanssa, mutta koska ei ehditty edeta virrassa kuin ehka 500 metria, paatettiin seuraavana paivana tyttojen kanssa lahtea omalle tubing-reissulle. Vuokrattiin meidan guesthousesta lasten uimarengas ja lilluttiin sen kanssa kolmistaan alajuoksuun eraalle luolalle. Jalkeenpain ajateltuna ois voinu jattaa valista, silla jalat hakkasivat kivista pohjaa koko ajan kilometrin matkalla. Vang Viengin ymparistossa on paljon luolia, mutta se mihin me suuntasimme ei ollut turistien kartoissa. Majatalomme seikkailuhenkinen aussi-isanta antoi sisapiirin vinkit ja otsalamput ja lahdimme matkaan. Taman luolan normiluolasta erotti se, etta sinne piti uida sisaan. Ulkopuolella oli kirkkaansinista vetta ja kallion seinassa n. metrin levyinen ja puolen metrin korkuinen aukko. Siita suihkittiin otsalamppujen kanssa vastavirtaan ja fiilis luolan sisalla oli kaukana tasta maailmasta. Uitiin niin syvalle, etta paivanvaloa ei nakynyt enaa missaan, kunnes alkoi tulla vilu ja paatimme lahtea takaisin ulos. Jalkeenpain mietittiin, etta olis ohraleipa meidat ottanut jos otsalamput ois lakannu toimimasta luolan syovereissa. Niita oli mukana onneks kuitenki kaks. Huh. Tietoinen riski :P Viluisina ja markina lahettiin kavelemaan takas kaupungiin, jonne oli siina kuosissa ihan liian pitkan tuntuinen matka. Liftattiin ja paastiin pickupin lavalla melkeen majatalon eteen asti. Illalla notkuttiin riippumatoissa rantabaarissa, fiilisteltiin paria viimepaivaa ja siemailtiin taivaallisen hyvia Baileys-pirteloita.

Seuraavana paivana muuttui aani kellossa ja hauskanpito vaihtui "historiantunteihin". Otettiin paikallinen bussi Phonsavaniin, josta loytyy kuuluisa Plain of Jars - jarkalemaisten kiviruukkujen tasanko, joiden alkuperasta kenellakaan ei ole varmaa tietoa. 10h bussimatka paikallisella ei ollut herkkua. Vaihdelaatikko oli sokona ja joka kerta ennen isompaa ylamakea oli pysahdyttava ja laitettava pienempaa silmaan. Ihmisille jaettiin lahtiessa oksennuspusseja, silla matkustamiseen tottumattomattomilla Laoslaisilla on vaikeuksia pitaa nuudelit sisalla mutkaisilla ja roykkyisilla vuoristoteilla. Phonsavanista loydettiin tahan asti halvin majatalo jossa oon punkannut. Hintaa bungalowlla n. euron verran per yo. Buukattiin seuraavalle paivalle kierros Plain of Jarsin kolmeen eri kohteeseen ja kaynti parilla sotahistoriaan liittyvalla paikalla. Hmm....sotahistoria....Laos? Eikos se sota kayty Vietnamissa?

Pieni infopaketti: Vuosina 1964-1973 USA kavi ns. "Secret War:ia" Geneven sopimuksen vastaisesti, salaa muulta maailmalta ja jopa yhdysvaltain kongressilta puolueettoman Laosin maaperalla, estaakseen Pohjois-Vietnamin armeijan kulun Laosin kautta. 580 344 lennolla pudotettiin kaksi miljoonaa tonnia rypalepommeja (pienia metallihauleja rajahtaessaan sinkoavia pommeja) Eika siina kaikki, arviolta n. 30% pudotetuista rypalepommeista ei lauennut pudotettaessa ja makaa talla hetkella Laosin maaperassa odottamassa etta joku huono-onninen kolhasee niita vahingossa. Seuraus: yli 12 000 kuollutta siviilia sodan loppumisen jalkeen ja satoja uusia uhreja vuosittain. Rajahtamattomia pommeja (Unexploded Ordnance = UXO) loytyy edelleen koulujen pihoilta ja riisipelloilta. Tennispallon kokoiset metallipallot nayttavat pienten lasten silmissa leluilta. Koillis- ja Ita-Laos on edelleen pahoin "saastunut" ja tienposkessa kusella kaydessakin on syyta katsoa mihin astuu. Eri organisaatiot poistavat pommeja vahitellen maaperasta metallinpaljastimilla, mutta nykytahdilla Laosin turvalliseksi saamiseen menee vahintaan sata vuotta. Kaikesta tasta huolimatta Laosin ihmiset jaksavat hymyilla ja olla ystavallisia Amerikkalaisille.

Kierroksella oltiin Franziskan, Katjan ja parin muun tyton kanssa. Ensin kierrettiin tosiaan Plain of Jarsin kolme eri kohdetta, joista loytyi satoja erikokoisia (>600 kg) kiviruukkuja. Niiden arvioidaan olevan n. 2000 vuotta vanhoja, mutta varmaa tietoa niiden alkuperasta tai kayttotarkoituksesta ei ole. Amerikkalaiset muuten pommittivat niitakin em. sodan aikana. Ihania nuo amerikkalaiset eiko? Plain of Jarsin jalkeen kaytiin katsomassa peltoa, joka oli taynna pommikraattereita ja siita jatkettiin heimokylaan, joka tunnetaan nimella Bomb Village. Nimi siita syysta, etta kylalaiset ovat tehneet maastosta loytyneista pomminpalasista ja -kuorista kaikkea mahdollista tuhkakupeista ja kukkaruukuista aina talon perustuksiin saakka. Kierros kokonaisuudessaan oli mielenkiintoinen, mutta saimme olla rauhassa silla suurin osa ulkomaalaisista ei kay etaisessa Phonsavanissa laisinkaan.

Edessa oli taas pitka bussimatka Laosin kauneimpaan kaupunkiin, Luang Prabangiin, joka on UNESCON maailmanperintokohde Mekongin kupeessa. Matkalla hammastysta heratti bussiin noussut mies Kalashnikovin kanssa. Ei mitaan tietoa, oliko normaaleihin vaatteisiin pukeutunut mies jonkinsortin vartija vai mika. Kiinnitin myos huomita siihen, etta jopa maaseudulla sijaitsevien monien olkikattoisten puuhokkeleiden pihasta loytyy satelliittiantennit. Televisiolla on tassa maassa suuri jalansija.

Luang Prabangista on vaikea kertoa mitaan, se pitaa kokea. Kaupunki on tunnelmaltaan tahan asti Kaakkois-Aasiassa kokemistani miellyttavin. Maisemat ymparistossa ovat kauniita, arkkitehtuuri viehattavaa ja tunnelma ylipaataan mukava. Kaytiin syomassa/kokemassa tyttojen kanssa paikallinen Barbecue, joka oli kokemuksena mahtava. Poydan keskella sijaitsevaan reikaan laitettiin amparillinen hiilia ja paalle viritettiin keskelta koholla oleva astia, jossa asiakkaat saivat itse keittaa keittonsa vihanneksineen ja paistaa vesipuhvelin jne. lihaa. Parhaimpia aterioita, joita olen elaessani syonyt. Jos paadytte jonain paivana Luang Prabangiin, painakaa nimi LaoLao Garden mieleenne.

Eraana aamuna herattiin ennen kuutta katsomaan, kun oranssikaapuiset munkit kavelevat kaupungin katuja, asukkaiden lahjoittaessa heille ruokaa. Tehtiin myos yhden paivan reissu laheisille Kuang Si:n vesiputouksille, jossa sai pulikoida turkoosinsinisessa vedessa perhosten ymparoimana. Kiipesin flipflopit jalassa putouksen huipulle, sain elamani ensimmaisen iilimadon ja tapasin alastomana kylpevan ranskalaismiehen. Kaiken kukkuraksi kamerani alkoi taas toimia 1,5 kuukauden oikuttelun jalkeen! Viimeisena yhteisena paivana sveitsilaisten tyttojen kanssa kaytiin keilaamassa. Heista tuli minulle viikossa kuin pikkusiskot, joita minulla ei koskaan ollut. Sveitsin tytot lahti etelaa kohti ja mina kipusin Birgitin (saksa) kanssa kaupungin keskella sijaitsevalle Phu Si:n kukkulalle katsomaan auringonlaskua. Kukkulan huippu oli taynna turisteja kameroineen. Aurinkoa en ole montaa kertaa Laosin visiitin aikana nahnyt, joten meilla oli onnea matkassa. Eilisen vietin ilman suurempaa ohjelmaa ja haahuilin toimivan kamerani kanssa pitkin Luang Prabangin katuja. Tein tuttavuutta 11-vuotiaan tupakoivan ja tatuoidun paikallisen pojan kanssa ilman yhteista kielta ja illalla hyppasimme Birgitin kansa bussiin kohti Huay Xaita ja Thaimaan rajaa.

Tie oli ehka jarkyttavin ikina, unet jai haaveeksi, bussin pohja raapi valilla kivia, matkalla oli jatkuvasti maanvyoryn jalkia, keskinopeus oli ehka 30km/h ja koettiin myos lopulta se bussirikko, joka jokaisen Laosissa matkaavan taytyy kokea. Taalla on siis saanto eika poikkeus, etta kumi puhkeaa tai bussi rikkoutuu matkalla. Meidan uudelta nayttavasta bussista paukahti ilmajousitus keskella yota ja sita korjailtiin taskulamppujen kanssa pari tuntia.

Nyt Huay Xaissa Thaimaan rajalla, mutta enpas ylitakaan rajaa viela. Enka myoskaan kerro viela mita on luvassa seuraavan kolmen paivan ajan, mutta valotan etta kalliiksi tulee ja olen kuuluvuusalueen ulkopuolella Bokeon luonnonsuojelualueella.

Kerron kokemastani enemman palatessani sielta (toivottavasti) ehjin nahoin :)

Voivoivoi kun tulee pitkia teksteja! Mulla on vaikeuksia pitaa lupauksestani kiinni, mutta koittakaa jaksaa lueskella :) Tschau.

Soolona taas.

Terve taasen! Viimekirjailuista ei oo viela vierahtanyt viikkoakaan, mutta aikaa tappaakseni (8 tuntia bussin odottelua) seka syysta, etta on otollinen sauma muuten, ajan taas uutta mustaa valkoiselle. Paikka: Hanoi, Aika: 09.44am. Nukuinko viime yona? En.

Muutama paiva sitten loppunut Halong Bayn reissu heratti ristiriitaisia fiiliksia. Oli meinaan ensimmainen useamman paivan jarjestetty retki, mika on talla reissulla buukattu. Normaalisti valtan oppaan perassa jonossa kulkemista, mutta pitkan arpomisen jalkeen tultiin siihen tulokseen, etta selvitaan helpommalla ja ennenkaikkea halvemmalla jos haukataan palanen perusturistin kakusta. Kolmen paivan reissusta iso osa oli nimenomaan sita pelattya porukassa palloilua, mutta silti reissusta jai jalkeenpain positiiviset fiilarit. Miksi niin? Syysta, etta tavattiin reissulla ihan mielettoman hyvia tyyppeja, jonka kanssa yhteinen taival jatkui viela Halong Bayn jalkeenkin. Kerroin jo edellisessa mita maita meidan monikansallisessa porukassa oli edustettuna, mutta pari taisi jaada mainitsematta ja kertaus on opintojen aiti. Eli n. 10 hengen porukkamme koostui seuraavista kansalaisuuksista: Englanti, Espanja, Irlanti, Suomi, Ranska, Uusi-Seelanti, Kolumbia, Uruguay ja sokerina pohjalla Australialais/Israelilais/Etela-Afrikkalainen Lior, joka piti hallussaan kolmen maan passia. Vietettiin viimenen yhteinen Halong Bay-iltamme porukalla paikallisessa ja pidettiin lystia. Seuraavana paivana porukka levisi pitkin Vietnamia kuin Jokisen evaat, mutta jatkettiin edelleen samaa matkaa Danielin kanssa ja saatiin Uruguaylainen pariskunta Alvaro&Silvana peesiimme. Ranskalaisen Lucin kanssa matkattiin yhdessa reilut pari viikkoa ja vaikka kovasti koitettiin Danin kanssa puhua miesta Facebookkiin yhteydenpidon helpottamiseksi, ei itsepainen ranskis vielakaan luopunut periaatteistaan. Saahan periaatteita olla, mutta pitaishan sen nyt ymmartaa, etta Facebook on aevan mahtava! :D

Illalla jonkun ihme avainsekoilun jalkeen huoneeseemme ei loytynyt vara-avainta noin 40 avaimen joukosta ja hotellin vaki paatti pistaa koko oven pareiks. Edellisella pikaisella Hanoin visiitilla ei pahemmin kulttuuritarjontaan perehdytty, joten paatettiin kayttaa vahaisia dollarejamme vaihteeksi johonkin erilaiseen. Kierrettiin Temple of Literature ja taidemuseo ja ostettiin illaksi liput parilla dollarilla Waterpuppet-esitykseen (vesimarionettinuket tjsp.), jotka on suosittuja nailla leveyksilla. Esitys oli itseasiassa uskomattoman hyva! Keppien paissa olevat nuket liikkuivat veden pinnalla useiden eri teemojen kohtauksissa. Tan hymy oli herkassa, kun kalamiehet yritti saalistaa huonolla menestyksella isoa vonkaletta. Jos joskus Hanoihin paadytte, niin suosittelen kylla epakulttuuri-ihmisillekin lampimasti.

Seuraavana aamuna hypattiin junaan kohti Pohjois-Vietnamia ja pienta Sapan vuoristokylaa, joka sijaitsee vain kivenheiton paassa jattilaisesta nimelta Kiina. Puuduttavan 10h matkan jalkeen saavuttiin Lao Caihin, josta oli viela jatkettava 38km Sapaan. Tultiin perille vasta viiden aikaan illalla eika busseja enaa mennyt, joten alkoi taas tuttu vaantaminen ja tinkaaminen hinnoista minibussien kanssa. Saatiin lopulta hinta tippumaan taas puoleen ja maksettiin tod.nak edelleen suuria summia paikallisiin verrattuna. Koko 38km oli ylamakea ja maisemat matkalla tarjosivat esimakua tulevasta. Pieni vuoristotie kiemurteli porrasmaisten riisiterassien valissa ja ihmisten ulkonako alkoi muuttua lahestyessamme pilvipeitetta. Saatiin hostelli hienolla vuoristonakoalalla sopuhintaan ja nautittiin katukeittion grillivartaista, jotka maistui nannalta ainaisten nuudelien ja riisin jalkeen.

Ranskalaisten vuonna 1922 perustama Sapa on suosiostaan huolimatta mukavan pieni ja hiljainen kaukaisen sijaintinsa ansiosta. 1,5 kilometrissa ilmasto on taysin erilainen kuin muualla Vietnamissa ja allekirjoittanut olikin iloinen huomatessaan, etta ei ole kantanut turhaan mukanaan lampimia vaatteita muutenkin tayteen ahdetussa rinkassaan. Yli kuukauden hikoilun jalkeen n.20 asteen lampotilat kelpasivat ja uni maistui. (Tahan aikaan vuodesta suurimmassa osassa Kaakkois-Aasiaa siis paivittain n. 35 astetta ja ilmankosteus jossain 70-90% hujakoilla.) Ensimmainen taysi paiva keskityttiin ihan vaan kylan kiertelyyn, joka tosin on muutamassa tunnissa koluttu lapi. Ikavaa oli huomata, kuinka turismi on kovaa vauhtia raiskaamassa tatakin kylaa. Sapaa ymparoivassa vuoristossa elaa useita etnisia vahemmistoja edustavia heimoja, mutta rahan perassa monet heimolaisetkin ovat siirtyneet myymaan turistirihkamaa paremman elannon toivossa. Illalla kiivettiin auringonlaskun aikaan kylan kyljessa sijaitsevan Ham Rongin kukkulan paalle, mutta nopeasti vaihtuvan kelin takia auringon(laskun) nakeminen jai haaveeksi. Jaatiin sumun sisalle ja hiivittiin otsalampun kanssa takaisin alas ja nukkumaan.

Sapa on erityisen suosittu trekkaajien eli vaeltajien keskuudessa ja mekin paatettiin perehtya tarjontaan. Muutamista yksipaivaisen trekin vaihtoehdoista valittiin pisin 18km:n siivu, jonka oli tarkotus kulkea parin heimokylan lapi. Meille myos luvattiin, etta talla vahemman suositulla retkella ei tule vastaan kaupustelijoita. Lahdettiin liikkeelle pienella 6+1 hengen porukalla (Mina, Dan, Alvaro, Silvana, 2 sveitsilaista vanhempaa naista ja oppaana toimiva nainen paikallisesta heimosta). Heti alkuun kivuttiin ainoastaan ylamakeen, mutta ylhaalla lepasi seka keho, etta mieli. Sen verran avautui komeat maisemat edessa. Polun varrella tuli vastaan tutun nakoisia puskia, jotka paljastuivat hamppuviljelmiksi. Paikalliset heimot tekevat kaikki vaatteensa hampusta ja saavat siita syysta kasvattaa sita laillisesti. Paikoitellen pusikkoa oli niin paljon, etta jopa sateen raikastama ilma tuoksui tuoreelle kannabikselle. Kenenkaan paikallisen en nahnyt sita polttavan, mutta ihmettelen suuresti jos sita kaytetaan pelkastaan kankaisiin. Ohitimme harvassa olevia asuintaloja ja naimme mm. paikallisen sepan korvakoruja nikkaroimassa. Lounaalle evasleipia syomaan tultiin eraan Hmong-heimolaisen taloon, jonne sisaan astuessa tuntui kuin olisi mennyt ajassa taaksepain muutaman vuosikymmenen. Tarjosin ruoan jalkeen talon vanhalle isannalle karkkia juuri avatusta pussistani, mutta mies vei koko pussin kadestani hymy huulillaan. "Heiiii!! Ei sen nain pitanyt menna!" Kehtaa siina nyt sitten alkaa pyytelemaan lahjaksi luultua pussia takaisin. Ite ehdin syoda yhden karkin. Hmph. Siella ne nyttenkin kylan ihmiset mussuttavat hedelmatoffeitani... Ostin talon emannalta viela hampusta tehdyn ja kasveilla siniseksi varjatyn nauhan ojentamaan villia hiuspehkoani. Pahan paivan tullen sen voi vaikka tuikata tuleen :D ei vaan, kuhan juksaan. Lounaan jalkeen lahdettiin kipuamaan alas vuorelta ja pilvisyyskin alkoi rakoilla. Vastaan tuli vesipuhveleita, pienia paimenpoikia ja viela pienempia lapsia ilman housuja(?). Kaveltiin kirkkaanvihreiden riisiviljelmien keskella vuorien valissa kohti alhaalla olevaa laaksoa (Allaoleva kuva). Matkalla alaspain oli valehtelematta ehka hienoimpia maisemia, joita oon tahanastisessa elamassani paassyt nakemaan. Menee vahintaan top 3:seen. Perille laaksoon paastyamme hypattiin onnellisen autuaina autoon joka kyyti meidat takaisin Sapaan. Nukkumaan levean hymyn saattelemana.

Viimeisena paivana vuorilla vuokrattiin skootterit ja paastiin huokaamaan yhdessa tuumin, etta tehtiin ihan oikea reittivalinta edellisen paivan trekilla. Ajeltiin skootterilla niihin kyliin joihin muut trekit olisivat suuntautuneet ja vastaan tuli englanninkielisilla menuilla varustettuja ravintoiloita ja monta kourallista turisteja. Edellisen paivan trekilla ei nahty ketaan muita lankkareita. Kilkuteltiin taas sellasia kinttupolkuja skoottereilla, etta oksat pois. Valilla mentiin jalat ojossa purojen yli Hondan hirnuessa iloisesti allamme. Paastiin ylamakeen Sapaan viela samoilla bensoilla ja odoteltiin hostellilla minibussin saapumista, joka heitti meidat takaisin Lao Caihin. Maksettiin sikahinta nukkumapaikoista 9h junamatkalla ja paatin, etta en matkusta enaa kertaakaan yoaikaan, ellei ole pakko. Meikalaisen unenlahjoilla ei meinaan tienpaalla/kiskoilla nukkumisesta tuu yhtaan mitaan vaikka sankykin olisi viimeisen paalle (jota se ei tosin nyt ollut). Ulkoilman ollessa yollakin 25-30 asteen valillla, hytisimme kabiinissamme varmaan 15 asteen lammossa. Ilmastoinnin loytyessa se hoheltaa aina taysilla. Ja oon todellakin oppinut arvostamaan Valtion Rautateita, jotka on takalaisiin verrattuna tasaisia kuin tanssilattia.

Eli siis joo, viimeyo meni matkatessa ja ostin itelleni asken bussilipun Laosin paakaupunkiin Vientianeen talle iltaa, koska sallittu oleskeluni Vietnamissa tulee paatokseen huomenna. Jatkan taas matkaani soolona ainakin toistaiseksi. Dan lahtee Hong Kongiin ja Silvana&Alvaro takaisin Kiinaan, jossa tyoskentelevat. Opin pariskunnalta paljon Espanjaa ja opetin heille hyodyllisia suomalaisia sanoja kuten kilpikoira. Mutta nyt siis edessa ah-niin-ihana 24h bussin penkissa viimeoisen riipasun paalle. Ipodi ladattu, vauvan pyllypuuteri ostettu ja lukemista repussa. Lupaan itelleni, etta jos paasen perille Vientianeen, levytan koko paivan hostellihuoneessani. Mukava vaihtaa jo maata ja valuuttaa.

Terveisin,

Puutuva Takapuoli (Int.)