Island hopping

Tarkotushan oli kirjotella pariinkin otteeseen Indonesiasta, mutta toisin kavi. Netti on suurimmassa osassa maata poyristyttavan kallis/hidas ja en oo pahemmin aikaa datailuun kayttanyt. Nyt tarinaa siis koko menneen kuukauden ajalta!

Maan pakokaasunkatkuiseen paakaupunkiin Jakartaan keskella yota saapuessa meinasi vahan suomipoikaa kypsyttaa. Jo lentokentalla hyokkas toistakymmenta taksikuskia hihaan kiinni, mutta onnistuttiin eraan skottipojan kanssa puhumaan meille kohtuuhintainen taksi keskustaan. Kusetuksen makua oli ilmassa ja perille paastya hinta olikin pompsahtanut alunperin sovitusta tuntuvasti. Vasyneena vaannettiin taksikuskin kanssa parista dollarista ja vietiin lopulta voitto. Rahanarvo on saanut viimesen kolmen kuukauden aikana ihan uudet mittasuhteet. Kuka jaksaa Suomessa vaantaa yhdesta eurosta monta minuuttia tai kavella pari kilometria saastaakseen sen samaisen euron? Epailen, etta aika harva. En minakaan olisi Suomessa jaksanut, mutta reissaajalle euro tai dollari on iso raha. Silla on paljon ostovoimaa naissa maailmankolkissa.

Loydettiin tyhja majapaikka vasta tunnin etsimisen jalkeen, joka keskella yota vasyneena tuntui ikuisuudelta. Onnellisena peiton alle paastya mielessa oli vain kauniit younet, mutta ei menny montaa minuuttia kun viereisen moskeijan amyreista alkoi kuulua kova-aanista alamoloa. "Ramadan!! Ei oo todellista!!" Etukateenhan ei ollut tiedossa, etta satutaan islaminuskoiseen maahan _pahimpaan_ mahdolliseen aikaan. Ramadanin aikaan riitasoinnut kaikuvat ilmoilla korvia vihloen aikalailla 24/7. Yolla yhden ja kolmen valilla taisi vallita hetken hiljaisuus.

Jakartassa en ollut aikeissa viipya yhtaan pidempaan, kuin oli tarpeen ja ostinkin jo ensimmaisena paivana junalipun Yogyakartaan, Keski-Jaavalle. Kavely miljoonakaupungin kaduilla oli edelleen vaikeaa Kinabalulle kipuamisen jaljilta. Seuraavana aamuna ennen auringonnousua viiletin taas rinkkoineni ilman kyparaa paikallisen skootterikuskin kyydissa rautatieasemalle, josta oli tarkotus lahtea bisnis-luokassa Yogyaan paremmille metsastysmaille. Jaavalla asuu Indonesian 250 miljoonasta ihmisesta n. 140 miljoonaa ja junasta ulos palyillessa ei juuri asutuksen lisaksi muuta nakynyt. Jakartaa ymparoivat laajat slummialueet, jossa ihmiset nukkuivat roska-kasojen valissa taivasalla muutaman metrin paassa ohi valuvasta junasta.

On vaikea keksia tapaa ansaita rahaa, jota joku ei olisi taallapain jo keksinyt. Junanvaunusta toiseen kiersi joka sortin yrittajaa muutaman lantin toivossa. Pari jannua kiersi kontaten riepu kadessa noin tunnin valein, pyyhkien suurimpia polyja lattian pinnasta, jonka jalkeen samainen vaunu kierrettiin hattu kourassa. Voitte leimata minut jaasydameksi, mutta minulla ei kaynyt mielessakaan maksaa siita, etta ollaan tekevinaan jotain hyodyllista. Hiljaisuudesta on turha haaveilla, silla junan oman metelin lisaksi kaikilla mahdollisilla instrumenteilla varustettuja muusikoita esiintyy perajalkeen. Heltisin antamaan pari tuhatta rupiaa tytolle, joka soitti kitaraa ja osasi OIKEASTI laulaa.

Yogyakartassa pysahtymiseen oli parikin syyta. Borobudurin muinainen buddhalaistemppeli, seka laheinen Gunung Bromon tulivuori. Ensimmaisen paivana suuntasin Borobudurille auringonnousun aikaan ja ymmarsin, miksi temppelia kovasti hehkutetaan. Voisin vaittaa sen kilpailevan komeudessa jopa Kambodzan Angkorin temppeleiden kanssa, vaikka naiden vertailu onkin vaikeaa. Kameran muistikortti vinkui auringon noustessa horisontissa siintavan Merapin tulivuoren takaa. Ja tulivuoriahan Indonesiassa on siis enemman kuin missaan muualla maailmassa. Jos en vaarin muista, pelkastaan aktiivisia tulivuoria on n. 130. Borobudurin jalkeen kavin samalla reissulla viela Prambananin temppeleilla, jotka nekin erehdyttavasti toivat mieleen Angkorin temppelit, mutta jaivat kisassa selkeasti karkisijoista. Puolustukseksi kerrottakoon kuitenkin, etta vuonna 2006 maanjaristys tuhosi ison osan temppelialueesta.

Indonesia on kovan onnen kansa. Valtava saarivaltio sijaitsee mannerlaattojen rajalla, jonka vuoksi tulivuorenpurkaukset, maanjaristykset ja tsunamit ovat arkipaivaa. Historiaa tunteville Krakataun purkaus on tuttu tarina. Vuonna 1883 tapahtunut purkaus kuultiin Australiassa asti, kymmenia tuhansia ihmisia jai 40 kilometrin paahan vyoryneen laavan alle ja 80 kilometrin korkeuteen asti noussut tuhkapilvi vaikutti maapallon ilmastoon useamman vuoden ajan. Jokainen meista muistaa vuoden 2004 tsunamin, joka surmasi pelkastaan Indonesiassa 168 000 ihmista. Kolme kuukautta myohemmin voimakas maanjaristys teki tuhoa ja 2006 maa jarisi taas surmaten 6800 ihmista. Lisataan tahan viela Indonesian liikennekuolemat ja ihmisten paihin tahtaavat kookospahkinat (turistien toiseksi yleisin kuolinsyy trooppisissa maissa liikennekuolemien jalkeen) ja voin olla onnellinen poistuessani tasta maasta elavien kirjoissa. Vitsailin itseasiassa Indonesian visiittini neljantena paivana kavereille, etta haluaisin kokea kerran elamassani maanjaristyksen. Noh, taalla on ollut kaksi tuhoisaa maanjaristysta viimeisen kuukauden aikana, mutta olen missannut molemmat! Poistuin Jaavalta paivaa ennen suomessakin uutisoitua 7.3 richterin jaristysta ja toisen jaristyksen sattuessa olin merilla. Oliko minulla siis onnea vai epaonnea?

Tapasin Borobudurissa espanjalaisen Javierin, josta sain matkaseuraa seuraavaksi pariksi viikoksi. Seuraavana paivana hyppasin bussiin kohti Gunung Bromoa ja edelleen Balia ja tutustuin taas uusiin matkaajiin. Meksikolainen Fernando oli kiertanyt Aasiaa 10 kuukauden verran ja oli kahden vaiheilla suunnatako kotiin vai jatkaako viela matkaa. Samassa minibussissa oli myos iso koori brittityttoja. Istuttiin Javierin kanssa etupenkissa ja kauhisteltiin laheltapititilanteita vastaantulevan liikenteen kanssa.

Bromo oli eittamatta komea, mutta vaenpaljous riisti ison osan tunnelmasta. Nakoalapaikalla oli auringonnousun aikaan parisensataa turistia. Ei kiva. Puuttomat mustanharmaat maisemat ja savuavat kraatterit toivat aamuruskossa mieleen Sormusten Herran Mordorin. Odottavan aika on pitka. Sen huomasin ikuisuudelta tuntuneella bussimatkalla Balia kohti. Taas paastiin perille vasta yon tunteina ja edessa oli tutuksi tullut yosijan metsastys. Kutasta oli viela vaikeampi loytaa yopaikkaa, kuin Jakartasta ja hinnat olivat huipussaan sesonkiaikaan. Lopulta kuitenkin loydettiin yosija ja seuraavana aamuna parempi, jossa viivyin tahan asti pisimman yhtajaksoisen ajan matkallani - 6 yota.

Olin yrittanyt opetella surffausta ollessani tyoharjoittelussa Portugalissa, mutta ajan- ja opettajanpuutteen vuoksi aalloissa tuli lahinna hommattua mustelmia ja nieltya suolavetta. Palkattiin Javierin kanssa Kuta beachilta pari paikallista nuorta antamaan tunnin verran opetusta ja johan alkoi homma sujua! Paasin itseasiassa pystyyn laudalle heti ensimmaisella yrityksellani ja olin onnesta soikeana. "Onko se muka oikeasti nain helppoa!?" Ei ole. Veneen kokoisen longboardin kanssa on helppo pyydystaa aaltoja niiden murtumisen jalkeen ja vakaan laudan paalla voi vaikka kavella. Aalloilla ratsastaminen ennen niiden murtumista, pienemmalla laudalla onkin sitten asia ihan erikseen. Viikon verran pulikoitiin Javin ja lautojen kanssa vedessa ja paastiin ajoittain jopa ihan oikean surffaamisen makuun. Pieni epaonnensoturi tuo Javier tosin. Jo ensimmaisen parituntisen aikana mies onnistui katkaisemaan laudan kanssa etuhampaansa. Seuraavana paivana kaytiin naama edella pohjassa, tuloksena ruhjeita pitkin kasvoja. Muina paivina osumia ottivat rinta, polvi ja niska. Mina selvisin jatkuvaa aaltoja vastaan melomista seuranneilla hartijakivuilla. Surffaaminen on oikeasti uskomattoman raskas urheilulaji varsinkin pelisilmaa omaamattomalle aloittelijalle, joka haaskaa energiaa yrittaessaan pyydystaa huonoja aaltoja... vaaraan aikaan.

Indonesia on surffaajalle paratiisi ja taalta loytyy aaltoja joka lahtoon. Rantaviivaa Indonesialla on 55 000 kilometria, joten paikkoja loytyy mista aaltoja etsia. Eraana paivana kaytiin Javin kanssa maailmankuululla Uluwatun reefbreakilla. (Sand Break = hiekkapohjaan murtuva aalto (turvallisin alottelijoille), Reef Break=koralliriuttaan murtuva aalto, Point Break=Esim. niemenkarkeen murtuva aalto) Illalla oli leppoisa fiilis katsoessa olut kourassa kallionkielekkeelta alapuolella olevia myrskyn ratsastajia. Auringonlaskun varit ja surffareiden takana uivat delffiinit eivat onnistuneet pilaamaan tunnelmaa :P Samana iltana myohemmin soin viela valtavan Seafood Basketin, joka piti sisallaan kokonaisen Snapper-kalan ja taskuravun, kalmaria, katkarapuja, ranskalaisia ja salaatin. Hintaa koko setilla n. 3,5 euroa. Vastinetta rahalle!

Kutasta jatkettiin Ubudiin, joka on Balin ns. kulttuuripaakaupunki. Jatettiin kulttuuritarjonta kuitenkin sikseen ja pyyhkaistiin seuraavana paivana skootterien kanssa Balin kierrokselle. Luvassa oli lisaa tulivuoria ja moottoripyoramiehelle herkullisia mutkateita hyvan asfaltin kera. Poikettiin Hindu-temppelissa, jossa oli meneillaan jonkinsortin seremonia. Muusta Indonesiasta (Islam) poiketen Balin vaestosta on valtaosa hinduja. Koko saari on taynna pienia ja suurempia temppeleita ja jokaisen hinduasunnon edessa on aamuisin pieni tuokkonen, jossa on kukkia ja ruokaa, ilmeisesti lahjana jumalille. Ajettiin saaren lapi Pohjois-rannikolle Lovinaan, josta loytyi vulkaanisen mustan hiekan kuorruttamia uimarantoja. Ehdittiin vain pulahtaa vedessa, kun oli jo lahdettava takaisin kohti Ubudia. Ei oltu varauduttu siihen, etta vuorilla saattaa skootteripojalla tulla vilu ja saavuttiin hampaat kalisten takaisin Ubudiin.

Matka jatkui seuraavana aamuna Padangbaihin, josta mina paatin lahtea sukeltamaan ja Javi halusi jatkaa matkaa lautalla Lombokin saarelle. Eipa tullut mieleen, etta kylan ainoa ottomaatti voisi olla epakunnossa. Vuokrattiin siis skootteri kahdeksi tunniksi, etta paastiin naapurikaupunkiin hakemaan tukku rupioita. Yon vietin ilman peittoa (jota taalla ei ole aina tapana tarjota), kun pyyhekin oli pesussa. Sukeltamaan paasin kuitenkin seuraavana paivana lahes taysissa voimissa. Sukelluskohteena Toisessa maailmansodassa 1942 Japanilaisten torpedoima USS Liberty Tulambenin kylan edustalla. Mittaa hylylla n. 130 metria ja nahtavaa riitti! Odotin paljon jo ruosteen syomalta hylylta, mutta varejakin loytyi korallien ja kalojen muodossa tuntuvasti! Loysin ihan uuden ulottuvuuden taas sukeltamisesta, uidessa vanhojen oviaukkojen lapi miettien, mika kyseinen huone mahtoi aikanaan olla. Oli jannittavaa odottaa mita seinan toiselta puolelta tuli vastaan.

Bali jai taakse ja suuntasin viereiselle Lombokin saarelle, joka jo nyt houkuttelee paljon turisteja mutta saa niita kasapain lisaa kansainvalisen lentokentan auetessa saarelle ensi vuonna. Olin kuullut saarella sijaitsen Gunung Rinjani-tulivuoren olevan aktiivisimmillaan ja laavaakin oli odotettavissa. Pakkohan sinne oli paasta. Kilpailutin monta eri matkatoimistoa Senggigissa ja sain varattua itselleni kahden paivan vaelluksen kraatterin reunalle. Yolla tuli ilmi, miksi loytamani halvin mahdollinen majapaikka oli niin halpa. Se oli moskeijan kyljessa. Balilla olin jo ehtinyt unohtaa Ramadanin. Aamulla ylos ennen aurinkoa ja paikallisen miehen kyyditsemana Senaruun, Rinjanin juurelle. Opin, etta yhden ja kahden euron kolikot pitavat sisallaan pienen maaran kultaa. En ollut uskoa aluksi, mutta tottahan tuo on. Kuski pyysi meilta kolikoita, etta hanen seppana tyoskenteleva veljensa voisi sulattaa kolikoiden kullasta vaimolleen sormuksen. Kolikoilla olisi itsessaan enemman arvoa, mutta vain seteleita voi vaihtaa paikalliseksi rahaksi, joten nimellisarvosta viis.

Rinjanin juurella 650 metrissa oli polttavan kuuma. Paamaarana oli 2600 metrissa sijaitseva kraatterin reuna ja se kuulosti paljon matalammalta kuin 4100 metrin Mount Kinabalu, joten jatin lampimimmat vaatteeni matkasta. Virrrrrhe. Osasin odottaa Rinjanilta paljon, koska moni tapaamani matkaaja oli kertonut sen olleen Indonesian visiittinsa kohokohta, mutta odotukseni kalpenivat todellisuuden rinnalla. Rinjani pyyhki Kinabalulla lattiaa ja virtsasi viela nauraen paalle. Paivittain kraatterin reunalle kiipeaa n. 30 ihmista ja mina saavuin paikalle toisena englantilaisen kilpamelojan jalkeen, joka oli harkasessa kunnossa! Oma reaktio kraatterin reunalla: "What the hell? That is surreal!" Yksitellen vasyneena saapuvien ihmisten reaktiot olivat kaikki vastaavia: "Holy shit!", "Oh my God!" Neljan kilometrin levyisen kraatterin pohjalla oli turkoosinsininen puolikuun muotoinen jarvi, ja toinen pienempi tulivuori joka puhisi kovaan aaneen ja puski savua sisuksistaan. Naky oli "luonnottoman" kaunis. Viritimme telttamme kraatterin reunalle ja odottelimme pimean tuloa apinoiden pyoriessa ymparillamme. Tunnelma yolla oli viela upeampi. Pienemman tulivuoren reunaa pitkin valuva laava hohti pimeassa punaisena ja maa tarisi ajoittain allamme lentokoneilta kuulostavan suhinan tahtiin. Ylla oli kirkas tahtitaivas ja alapuolella oli kuunvalossa hohtava pilviverho.

Vaikka kiipeaminen imi mehut viimeista pisaraa myoten, younet jaivat taas lyhyiksi kuhmuisella telttapatjalla, tulivuoren suhistessa aanekkaasti. Aamulla oli taas oli tiedossa polvet sarkeva kahden kilometrin kipuaminen alamakeen. Mielessa siinti kuitenkin jo seuraavana paivana alkava viiden paivan risteily, jossa olisi aikaa lepuuttaa kipeita niveliaan.

Varasin siis 5 paivan ja 4 yon risteilyn saaristossa, matkan paakohteena Komodon luonnonpuiston saaret ja vain siella asustavat Komodonvaraanit, maailman suurimmat liskot. Siirryimme ensin bussilla Lombokin toiselle puolelle. Juttelin pitkaan vieressa istuneen tyton kanssa niita naita ja kun lopulta esittelimme itsemme, kavi ilmi etta olimme molemmat Suomesta. Kumpikaan ei osannut paatella sita toisen aksentista tai ulkonaosta. Vaihdoimme suomenkieleen, joka tuntui oudolta pitkan tauon jalkeen. Huomasin puhuvani kapulakielta ja kayttavani lauseita, joita en ikina Suomessa ollessani kayttaisi. Hyppasimme meidan 20 metriseen laivaamme, joka tulisi pitamaan 40 ihmista sisallaan seuraavan viiden paivan ajan. Seilasimme laheiselle saarelle, jossa oli luvassa snorklausta ja illaviettoa matkaseuralaisiin tutustuen. Mina loin hynttyyt yhteen sakslaisen tyttoduon, Danielan ja Sandran kanssa, joiden seurassa paa-asiassa oleskelin seuraavat paivat. Ensimmaisena yona kavi selvaksi, etta levollisista oista olisi turha haaveilla. 15 matkustajaa, mina mukaanlukien, nukkuisimme seuraavat yot telttapatjoilla laivan ruokasalin lattialla laivan seilatessa lapi tyrskyjen kellon ympari.

Matkalla kohti Komodoa pysahdyttiin ajoittain eri saarille snorklaamaan ja kolmannen paivan aamuna saavuimme Komodon saarelle. Vuorossa oli parin tunnin kavely saarella, varaaneja kameroilla metsastaen. Kaveltyamme vaivaiset viitisen minuuttia, tormasimme ensimmaiseen varaaniin, jolla oli mittaa pitkalti paalle 2 metria. Suurimmillaan Komodonvaraanit voivat kasvaa kolmemetrisiksi, ja ne ovat ihmisillekin vaarallisia. Varaanien tiedetaan tappaneen ainakin 3 ihmista, joista yksi oli sveitsilainen valokuvaaja ja 2 paikallisia saaren asukkaita. Varaanit eivat ole myrkyllisia, mutta niilla on teravat hampaat, ne voivat painaa 100 kiloa ja niiden syljessa on 60 eri bakteeria, jotka tappavat saaliselaimet muutaman paivan kuluessa puremasta. Naimme kavelylla vain pari varaania, mutta loysimme 3 lisaa norkoilemassa ranger postin ravintolan ymparilta. Ruoan tuoksu houkuttelee varaanit rakennusten laheisyyteen, jossa ne makaavat kaikessa rauhassa ihmisista valittamatta. Kuukautisten aikaan naisten ei ole suositeltavaa muuten menna saarille, silla varaanit haistavat veren useamman kilometrin paasta :) Pitakaahan mielessa. Komodon kierroksen jalkeen mentiin (liian) lyhyeksi ajaksi saarella sijaitsevalle Red beachin rannalle, joka oli paras ranta, missa olen elaessa kaynyt. Vitivalkoista hiekkaa, kirkkaan turkoosia vetta ja mahtava vedenalainen elama koralliriuttoineen. Yo vietettiin Floreksen saaren edustalla Labuan Bajossa, jossa nukuttiin Danielan ja Sandran kanssa laivan kannella tahtitaivaan alla laivan ollessa paikoillaan yon ajan.

Osa ihmisista poistui laivasta Floreksessa ja tilalle tuli muutamat uudet kasvot. Neljannen paivan aamuna mentiin kayskentelemaan Rincan saarelle, jossa on varaaneja viela Komodoa enemman. Siella nahtiinkin toistakymmenta varaania komean jylhissa maisemissa. Viimeisena paivana kaytiin hyppimassa vesiputoukseen ja purjehdittiin takaisin Lombokin saarelle, jossa bussimme juuttui Ramadanin paattymista seuraneeseen paraatiin tunnin ajaksi. Vakaa sanky Senggigissa tuntui 5 paivan merilla seilaamisen jalkeen suloisen pehmelta.

Iso osa risteilyn porukasta jatkoi Lombokin edustalla sijaitseville Gili-saarille, jotka houkuttelevat Balilla vierailevia turisteja snorklaamaan lampimiin vesiin. Minullakin oli vihdoin aikaa levata muutama paiva ilman minkaanlaisia suunnitelmia. Olin kaavaillut viettavani paivani pelkastaan rannalla aurinkoa palvoen ja snorklaten. Snorklaaminen Gileilla oli kieltamatta hienoa. Kambodzasta ostamani maski ja snorkkeli maksoi itsensa takaisin helposti ja nyt minun ei tarvinut maksaa pennin latia uidessani kilpikonnia kuhisevissa vesissa.

Usko Lonely Planetiin on horjunut jo useampaan otteeseen matkan aikana ja alkuun luottaessani siihen sokeasti, suhtaudun nykyaan kaikkeen siina mainittuun varauksella. Se tarjoaa toki hyodyllisia vinkkeja, mutta myos paljon virheellista ja vanhentunutta tietoa. Pahimmin pielessa ovat hinnat. Gilien piti olla halvat, mutta maksoin itseni kipeaksi pelkastaan nukkumalla ja syomalla. Muuhun ei ollut varaa. Muiden syodessa hyvissa ravintoloissa mina jatkoin samalla paistettu riisi/nuudelilinjalla, johon olen kolmen kuukauden aikana tottunut. Ensimmaiset pari kuukautta olivat helppoja rahankayton suhteen. Lahes kaikki matkaseurani oli muita reppureissaajia samanlaisen budjetin kanssa. Balilla ja Gileilla suurin osa ulkomaalaisista, mukaanlukien matkaseurani, oli lomailemassa ja se nakyi rahankaytossa. Ei ollut kiva juoda paikallista vodkaa sen vuoksi, etta vain siihen oli varaa, kun muut litkivat olutta tai mehukkaita cocktaileja.

Viimeisin kuukausi oli tahanastisista raskain. Koti-ikava tai jokin sen tapainen huolestunut olo hiipi puseroon useampaan otteeseen. Tunsin olevani yksin vaikka ymparilla oli paljon ihmisia koko ajan. Syy siihen oli edellamainittu kontrasti turistin ja matkaajan valilla. Tilanne olisi ollut toinen, jos matkaseurani olisi ollut liikkeella samanlaisella budjetilla kanssani. Kaikesta huolimatta olen kuitenkin iloinen, etta nain mita Indonesialla on tarjottavana. Tanaan koin taas onnistumisen hetkia surffilaudan paalla ja olo parani heti. Indonesia tarjosi uskomattoman paljon nahtavaa, vaikka katoin vain murto-osan tasta valtavasta saarivaltiosta. Sumatra, Sulawesi, Papua ja monta muuta saarta jai kokonaan nakematta. Halu palata tanne takaisin jonain paivana on kova, mutta talla hetkella olen iloinen lahtiessani muutaman tunnin paasta AirAsian siivilla kohti halvempaa Thaimaata. On outoa menna maahan, josta olen kuullut paljon ja jonka suurin osa ihmisista tuntee Kaakkois-Aasiasta parhaiten. Odotukset ovat korkeat. Moni aloittaa Kaakkois-Aasian matkansa sielta, mutta mina opin tuntemaan sen viimeisena taman alueen maista.

Lentoni lahtee pian ja sain juuri yllatyksekseni kuulla, etta Essi tulee viettamaan yonsa samalla lentokentalla Kuala Lumpurissa tana yona, matkallaan takaisin Lumutiin. Pieni on maailma. Ei tarvitse nukkua lentokentan kovilla penkeilla yksin. Thaimaassa odottaa full-moon party ja pari suomalaista kaveria...lepo tulisi tarpeeseen. Hei.