Karu, mutta kaunis Mongolia.

Juna Mongolian Ulan Batoriin lähti aamun sarastaessa ja aikaisemmista Kiinan junista poiketen se oli lähes tyhjä. Samassa vaunussa oli minun ja Henkin lisäksi vain neljä muuta ihmistä ja samaan hyttiin kanssani päätyi Amerikkalainen lähemmäs nelikymppinen Ben, joka oli jättänyt New Yorkin ja dokumenttieditoijan hommat taakseen jo 2,5 vuotta takaperin. Avioeron jälkeisessä hämmennyksessä mies oli ostanut purjeveneen vailla minkäänlaista purjehduskokemusta ja päättänyt purjehtia Tyynenmeren yli Meksikosta Australiaan. Kaksi ensimmäistä yritystä päättyi teknisiin ongelmiin (toisella kerralla maston katketessa myrskyssä), mutta kolmas yritys kantoi 11 kuukauden aikana Polynesian kautta aina Australiaan asti. Pisin siivu avomerellä oli 25 vuorokautta putkeen. Kuuntelin silmät loistaen miehen tarinoita ja innostuin toden teolla purjehduksesta, haaveillen itse myös jonain päivänä purjehtivani Eteläisellä Tyynellämerellä. Moni ylitystä suunnitteleva purjevene hakee netin kautta apupoikia ruoka- ja polttoainekuluja jakamaan, joten haaveen toteuttaminen ei edes ole niin vaikeaa kuin voisi kuvitella.

Saapuessamme Kiinan ja Mongolian rajalle illalla, hyisestä kelistä huolimatta tunnelma oli hyvä raja-aseman loistaessa jossain jouluvalaistuksen tapaisessa ja valssin soidessa aseman ämyreistä. Rajalla meni useampi tunti, koska raideleveys muuttui ja kaikkiin junan vaunuihin oli vaihdettava akselit. Vaunut nostettiin massiivisilla tunkeilla ilmaan meidän seuratessa työtä vaunun ikkunoista ulos pälyillen. Nukkumaan päästiin vasta aamuyöllä rajaselvitysten jälkeen.

Silmien auetessa seuraavan kerran, junanvaunussa leijaili kauttaaltaan sakea pöly. Olimme ylittämässä Gobin autiomaata ja vanhan junan tiivisteet olivat nähneet parhaat päivänsä. Katsoin horisontissa nousevaa aurinkoa puskiessamme tappavan tasaista tahtia tyhjän maiseman läpi. Näkymä ikkunoiden ulkopuolella oli karu. Joka ilmansuunnassa ympärillä oli vain hiekkaa ja siellä täällä kylmän talven tappamien eläinten raatoja. Ajoittain saattoi nähdä pölypilven edellä kulkevan yksittäisen auton tai paimenpojan hevosineen.

En todellakaan odottanut ihmeitä Mongolian pääkaupungilta Ulan Batorilta, mutta se yllätti siitä huolimatta ankeudellaan. Infrastruktuuri oli jotain aivan karmeaa ja paikoitellen aukinaiset kaivonkannet kertoivat karua totuutta siitä, että edelleen Ulan Batorin viemäreissä asuu kodittomia lapsia pakoillen kylmää talvea lämpimämpien putkien läheisyyteen. UB oli ensimmäinen paikka koko matkani aikana, jossa en tuntenut oloani turvalliseksi, pahaa silmää tuli ja ihmiset huutelivat vihamieliseen sävyyn. Menin anomaan Venäjän viisumia suurlähetystöön, jossa odotin koko tunnin mittaisen hakuajan hakupaperit kourassa ihmisten ryysiessä molemmin puolin ohitseni. Kun olin lähellä luukkua, minulle sanottiin, että "Olemme sulkeneet tältä päivää, tule huomenna uudestaan." Semisti kypsytti. Koska olin jo ostanut junalippuni Moskovaan Transit-viisumin Venäjälle saadakseni, elin taas jännityksessä ehdinkö saada viisumini ajoissa.

En kuitenkaan tullut Mongoliaan Ulan Batorin vuoksi vaan nimenomaan päästäkseni näkemään, miltä näyttää maailman harvimmin asuttu valtio, jossa iso osa ihmisistä elää edelleen paimentolaisina karjan ehdoilla, vailla osoitetta. Lähdin viiden päivän kierrokselle Keski-Mongoliaan vanhalla 70-luvun venäläisellä UAZ-pakulla seuranani oppaan ja kuskin lisäksi Henk ja kolmihenkinen sveitsiläinen perhe Franziska, Tobias ja Janosch. 11 kuukautta matkalla ollut perhe oli hyvä esimerkki siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä kiertämään maailmaa. 6-vuotias Janosch puhui sujuvasti kolmea eri kieltä (saksa, ranska, englanti), osasi lähes kaikki maailman liput ja piirsi minulle ulkomuistista jopa Suomen kartan. Helposti unohtui, että hän oli vasta 6-vuotias, mutta purskahtaessaan itkuun korttipelin hävittyään, todellisuus iski vasten kasvoja.

Kävin mielenkiintoisen keskustelun Tobiaksen ja Henkin kanssa ihmishengen hinnasta. Opin, että Hollannissa ja Sveitsissä (ja todennäköisesti myös Suomessa) infrastuktuuri-suunnittelussa ihmishengelle on määrätty hinta ja esim. siltaa tai tasoristeystä suunnitellessa lasketaan tätä ihmishengen hintaa käyttäen, mikä on kannattavín ratkaisu pidemmän päälle - toisin sanoen, kuinka paljon enemmän rahaa rakentamiseen kannattaa käyttää suhteessa säästettyjen ihmishenkien määrään. Muistaakseni Sveitsissä yhden hengen hinta oli n. 2 miljoonaa frangia.

Takaisin Mongoliaan: Mieli oli samantien virkeämpi ja Mongolia näytti uudet kasvot päästessä hengittämään raikasta ilmaa Ulan Batorin ulkopuolelle. Asfaltoituja teitä Mongoliassa ei muutaman päätien lisäksi ole ja en tiedä voiko loppuja edes varsinaisiksi teiksi sanoa. Suurin osa Mongoliasta on kuivaa ja puutonta aroa tai aavikkoa ja autoilla ajetaan siellä missä pystytään. Jälkiä kulkee satunnaisesti ja "tiet" muuttuvat olosuhteiden mukaan. Ajaessamme Hustain kansallispuistoon, juutuimme mutaan kirjaimellisesti keskelle ei mitään.Missään suunnassa ei näkynyt teitä, asutusta tai muita ihmisiä. Meillä kuitenkin oli mukana ruokaa seitsemälle hengelle viideksi päiväksi, joten hengenhätää ei ollut. Tunnin punnertamisen jälkeen päästiin irti ja jonkin aikaa myöhemmin saavuimme aidattomalle Hustain kansallispuiston alueelle. Poimimme mukaan luonto-oppaan ja lähdimme etsimään villihevosia, joita maailmassa on jäljellä pari tuhatta yksilöä, kaikki yhtä lajia - Przewalskin villihevosia. Laji kuoli todennäköisesti luonnossa sukupuuttoon jo 60-luvulla, mutta vankeudessa olleiden yksilöiden avulla kanta saatiin elvytettyä uudestaan ja vuonna 1992 Hollannista tuotiin Mongoliaan 15 hevosta, jotka ovat sittemmin lisääntyneet ja onnistuneet astelemaan pois veitsen terältä. Parista tuhannesta hevosesta luonnonvaraisena on kuitenkin vain joitain satoja Mongoliassa ja suurin osa on eläintarhoissa ympäri maailmaa. Ja selvennetään, että vapaudessa elämään oppinut kesyhevonen ei ole sama asia kuin villihevonen. Villihevosilla on 66 kromosomia kesyhevosen 64:ään verrattuna, joten kyseessä on ihan eri eläin. Löysimme lopulta parikin laumaa ja pääsimme suhteellisen lähelle säikkyjä eläimiä. Lisäksi näimme valtavan kokoisia korppikotkia ja pienempiä marmotteja, jotka ovat Aasian vastine Amerikan preeriakoirille.

Politiikkaa: Vuonna 2008 Mongoliassa oli vaalit, jossa kaksi kilpailevaa puoluetta lupasivat molemmat jokaiselle kansalaiselle 1 500 000-2 500 000 tugrukkia (800-1300€) tullessaan valituksi. Latiakaan kansalaiset eivät vielä ole saaneet ja mellakat ovat syystäkin yleisiä. Ollessani Mongoliassa, meneillään oli nälkälakko.

Mitä kauemmaksi Ulan Batorista päästiin, sitä upeammaksi maisemat muuttuivat. Tunsin olevani Western-filmissä, kun missään ei näkynyt ristin sielua ja auton editse pyöri tuulessa pallomaisia pensaita. Fiilistä haettiin Hyvät, pahat ja rumat-elokuvan soundtrackilla. Saavuimme illaksi ensimmäiseen yöpaikkaamme, vuorien tuulelta suojaamaan laaksoon, jossa leiriä piti yksi nomadiperhe. Mongolialaiset paimentolaiset asuvat edelleen jurtissa (Ger), jotka ovat puolijoukkuetelttaa muistuttavia pyöreitä villahuovilla vuorattuja asumuksia. Naulaton (naulat ovat pahaksi jurtan energialle) puinen kehikko on helposti purettavissa ja perhe vaeltaa kesäisin karjan perässä sinne missä ruoho on vihreämpää. Ulkoa jurtat ovat mitäänsanomattoman värisiä ja on vaikea uskoa todeksi, kuinka kodikas asumus on sisältä. Seinät ovat värillisten ryijyjen peitossa, takaseinällä on alttari, miehen puolella ovesta vasemmalla on työkalut, hevosten satulat jne. ja vastapäätä naisen puolella on keittotarvikkeet ym. Keskellä kahden pylvään välissä on kamina, jota lämmitetään kuivatulla eläinten lannalla - järkevä ratkaisu ottaen huomioon, että suurimmassa osassa Mongoliaa ei juurikaan puita ole.

Mongolit ovat taikauskoisia ja jurtissa on hyvä muistaa joitain käyttäytymissääntöjä: Kaikki tulee ottaa vastaan oikealla kädellä, jurtan keskellä olevien pylväiden välistä ei saa kulkea, kaminassa ei saa polttaa roskaa, viheltely ei ole suotavaa ja lattialle ei ole soveliasta laskea henkilökohtaisia tavaroitaan. Jurttien ulkopuolella oli kymmeniä vuohia, lampaita, hevosia ja kameleita, joista perhe saa elantonsa. Kävelin viereiselle kukkulalle ja katsoin kun perheen pää, yli 70-vuotias hampaaton, auringon ahavoittama vanhus lähti hevosineen noutamaan karjaa yöksi leiriin auringon laskiessa. Edessä aukesi karuimpia ja samalla kauneimpia maisemia, joita olin eläissäni nähnyt ja silmäkulmani kostuivat yllättäen kaiken tämän näkemäni edessä. Onnenkyyneleitä. Tämä oli taas niitä hetkiä, kun muistin minkä vuoksi matkustamista rakastan. On mahtavaa huomata, että edelleen nykypäivänä jossain muualla maailmassa ihmiset elävät täysin erilaista elämää kuin me Suomessa. Tätä voisi kutsua jopa aikamatkailuksi, sillä suurimmassa osassa länsimaita näin ei ole eletty monen viimeisen sukupolven aikana. Pimeän tultua ihastelin vielä tähtikirkasta taivasta ja menin nukkumaan mielessäni ajatus, että palaan tänne vielä.

Aamupalan ja kotipolttoisen huikan jälkeen lähdimme ratsaille kameleilla. Vastaan tuli yksi perheen koirista vaaleat posket veren värjääminä. Se oli ollut syömässä maahan luhistuneella lehmänraadolla. Ei kaunista, mutta ahhh, niin aitoa ja luonnollista. Kevät on Mongoliassa ankaraa aikaa. Kylmä talvi tietää monelle nomadille suuria menetyksiä ja karja on silminnähden todella laihassa ja huonossa kunnossa. Kuten Suomessa, myös Mongoliassa edellinen talvi oli kylmin vuosikymmeniin ja tappiot olivat raskaat. Isäntämme oli menettänyt talven aikana kymmeniä eläimiä - käynyttä hevosen maitoa, airagia ei ollut normaalista poiketen tarjolla. Jätimme lähtiessä kiitokseksi perheelle pieniä lahjoja, kuten teetä ja karkkeja, joita heidän on kaukana kaupungeista vaikea saada käsiinsä.

Maisema muuttui toisen päivän aikana täysin. Ensimmäinen päivä oltiin ajeltu lähes kokonaan aavikkomaisissa maisemissa, mutta toisenä päivänä saavuimme muinaisen laavavirran muodostamaan valtavaan laaksoon, jonka perällä seuraavan leirimme oli määrä sijaita. Teitä ei ollut ja matkanteko oli hidasta teräviä laavakiviä väistellessä ja sulamisvesien muodostamia puroja ylitellessä. Pääsimme kuitenkin ennen pimeäntuloa perille toisen perheen luokse, jossa oli tarkoitus viettää kaksi seuraavaa yötä. Ensimmäisenä iltana kävimme katsomassa läheistä vesiputousta, joka oli paikallisille pyhä paikka. Vesiputouksen ympärille oli rakennettu kivistä ja sinisistä kangaspaloista oovoo:ita. Tällaisen rakennelman kohdatessa siihen on tarkoitus lisätä jotain ja kiertää sen ympäri myötäpäivään. Koska nomadien lapsilla ei juurikaan kaupoista saatavia leluja ole, mielikuvitus näyttelee tärkeää roolia. Lampaan nilkkaluilla on pelattu noppien tapaan erilaisia pelejä jo vuosisatoja ja meillekin opetettiin pari peliä. Heittäessä luut voivat jäädä neljään eri asentoon (lammas, vuohi, hevonen, kameli), johon pelit perustuvat. Ostin perheeltä muistoksi pussillisen luita. Peliseuraa otetaan vastaan!

Yön aikana oli tullut paljon lunta ja olin mielissäni, että sain sittenkin kokea talven, missatessani vuosisadan sellaisen Suomen kamaralla. Aamiaisen jälkeen lähdettiin porukalla hevosretkelle. Maisemat oli mahtavat, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, edellisyönä satanut lumi suli vauhdilla ja purot solisivat. Fiilis oli taas aivan mieletön! Illalla olin vuohenpoikasten ruokinnassa apuna pitäen sarvista paikallaan isompia elikoita. Iltaruoka oli tutun lihapainotteinen. Karujen olosuhteiden vuoksi minkään viljely on suurimmassa osassa Mongoliaa hankalaa, joten lihaa syödään suhteessa todella paljon. Iltaruoan jälkeen perheen isäntä tarjosi minulle nuuskapulloaan. Koska on epäkohteliasta kieltäytyä ja asenteeni on edelleen, että kaikkea pitää kokeilla, kiskaisin pulverin ennakkoluulottomasti sieraimiin ja aivastelin perään. Perheen naurulle ei ollut tulla loppua.

Nomadit tienaavat elantonsa myymällä syksyllä/alkutalvella lihaa, keväällä kashmiria (vuohenvillaa, n. 30€/kg) ja kesällä maitotuotteita. Mongoliassa paistaa aurinko lähemmäs 300 päivänä vuodessa ja ulkona työskentelevät miehet ovat väriltään huomattavasti tummempia naisiin verrattuna.

Seuraavana päivänä ajoimme Kharakhorumiin, joka oli Mongolian pääkaupunki muinaisen Mongolian imperiumin aikana. Vierailimme luostarissa, jossa muutaman viikon ikäinen yksinäinen koiranpentu haki lumisateessa lämpöä minun jaloistani. Otin pennun syliini, jossa se nukkui koko luostarivisiitin ajan. Tämä oli kuitenkin virhe, sillä pentu kiintyi minuun ja vinkui perään, kun jouduin jättämään sen taakseni. Olin niin huolissani koiranpennun selviämisestä yltyneessä lumisateessa yksin, että kävelin vielä luostariin illalla takaisin katsomaan, onko se kunnossa. Mukaan sitä en kuitenkaan voinut ottaa, joten etsin muita kulkukoiria ja koin parhaaksi jättää sen niiden keskuuteen. Unen saaminen kesti, pennun pyöriessä edelleen mielessä. Janosch oksenteli pitkin yötä ja hammastani särki niin paljon, että nukkumisesta ei tullut loppujen lopuksi mitään koko yönä.

Palasimme takaisin Ulan Batorin harmauteen, jossa ehdin vielä viettää kokonaisen päivän ennen matkan jatkumista Venäjän puolelle. Henk sairastui keuhkokuumeeseen ja lennätettiin Hong Kongiin. Kävin luonnontieteellisessä museossa, jossa oli paljon Mongoliasta löytyneitä dinosaurusten luurankoja täytettyjen, karvanlähdöstä kärsivien eläinten lisäksi. Vierailin myös International Intellectual-museossa, joka oli täynnä erilaisia, pääasiassa puusta tehtyjä ongelmanratkaisupelejä. Ostin museosta ajanvietettä tulevalle viisi päivää kestävälle junamatkalle. Junan lähtöä odotellessani juttelin vielä hostellilla 80-vuotiaan amerikkalaisen backpackerin kanssa, joka oli aikoinaan heilastellut myös suomalaisen tytön kanssa.

Junan lähtiessä Moskovaa kohti, mieli oli haikea. Mongolia oli vienyt sydämeni ja vannoin palaavani sinne vielä jonain päivänä kesäaikaan. Nykypäivänä harva tietää Mongoliasta juuri mitään, mutta se on aikoinaan 1200-luvulla Tšingis Khanin valloitusten ansiosta ollut maailman mahtavin imperiumi, joka kattoi lähes koko Aasian alueen. Vuosittain heinäkuussa Mongoliassa järjestetään Naadam-festivaalit, jotka ovat ikäänkuin paikalliset Olympialaiset. Lajeina ovat jousiammunta, paini ja ratsastus (ilman satulaa, jopa 30km matkoja). Haaveena olisi ostaa tai vuokrata hevonen pariksi viikoksi ja lähteä teltan ja retkikeittimen kanssa haahuilemaan ympäriinsä mahtavissa maisemissa. Mongolia on yksi harvoista maista, jossa tällainen olisi vielä täysin mahdollista. Vaikka mukaan palkkaisi oppaan, taloudellisesti reissu ei olisi raskas.

Kotia kohti - Hong Kong ja Kiina

Anteeksi saamattomuuteni, kärsin luomisen tuskasta. Palasin Suomeen jo vappuaattona, mutta nauttiessani olemisen siedettävästä keveydestä kotonani Heinolassa, en ole saanut aikaiseksi istua koneen ääreen kirjailemaan viimeisiksi jääneitä kokemuksiani matkaltani. Lupailin kuitenkin jo useammalle ihmiselle, että kauan ei tarvitse enää odottaa. Kirjotan parissa osassa loppumatkan kokemukset, koska jopa osiin jaettuna tekstit ovat jo tutuksi tulleeseen tyyliin piiiiiitkiä!

Hong Kong

Lennettyäni useamman stopin kautta (säästösyistä) Uudesta-Seelannista Hong Kongiin, aloitin hitaan "maanpäällisen" kotimatkani, jonka oli tarkoitus kulkea kiskoja pitkin Kiinan, Mongolian ja Venäjän kautta aina Suomeen asti. Hiljaisen NZ:n jälkeen voisin väittää taas kokeneeni jonkinasteisen kulttuurishokin Hong Kongiin saapuessani. Aasian väenpaljous oli muutamassa kuukaudessa ehtinyt unohtua, mutta Hong Kongia pahempaan pesäkkeeseen en ollut vielä missään törmännyt. Pahimpiin ruuhka-aikoihin jopa kävellen oli hankaluuksia päästä eteenpäin ilman kyynärpäiden heilutusta. Alunperin en ollut edes suunnitellut pysähdystä Hong Kongissa, mutta koska Kiinan viisumin anominen oli sitä kautta huomattavasti helpompaa kuin Uudesta-Seelannista käsin ja koska sinne myös lensi halvemmalla kuin Kiinan kaupunkeihin, se oli kaikinpuolin järkevää. Marssin jo ensimmäisenä päivänä anomaan viisumia ja huomasin, etten ole asialla yksin. Jono jatkui rakennuksen ulkopuolelle n. 50 metrin verran, mutta veti kuitenkin yllättävän nopeasti. Viisumin käsittelyä oli odoteltava lähemmäs viikon verran, josta pankkitilini ei ollut mielissään. Odotin jo innolla halvempaan Kiinaan pääsemistä.

Pahin shokki oli ilmansaasteet. Sinistä taivasta en nähny viikon aikana kertaakaan ja jopa Kowloonista Hong Kong Islandille (max. 2km) katsoessa tuntui useana päivänä siltä, kuin olisi katsonut maisemaa harmaa huntu silmillään. Majotuin Kowloonin halvimpaan ja pahamaineisimpaan (jonka kuulin jälkeenpäin) hostellikompleksiin Chungking Mansions:iin, jota en suosittele kenellekään. Neljän hengen dormit olivat niin pieniä, että huoneessa oli hankala liikkua samaan aikaan toisen ihmisen kanssa ja bedbugsit aiheuttivat taas kirjavuutta iholla.

Hong Kong Islandilla järjestetään joka ilta kahdeksalta valo- ja ääninäytös, jossa kaupungin pilvenpiirtäjät useamman kilometrin matkalla välkehtivät musiikin tahtiin. Shown mittakaavaa on vaikea tajuta, ennenkuin kävelee itse katutasolla pilvenpiirtäjien viidakossa. Järjestin itselleni paikallista seuraa yhteisen suomalaisen tutun kautta vierailulle massiiviselle usean sadan tonnin painoiselle bronssiselle buddha-patsaalle, josta olisi auennut upeat maisemat jos näkyvyyttä olisi ollut nimeksikään. Kiersimme kahden HK:laisen ja yhden korealaisen tytön, sekä yhden brittipojan kanssa kalastajakylän, joka oli muistutus siitä millainen Hong Kongin nykyinen urbaani viidakko oli alkujaan ollut. Haave oli nähdä vaaleanpunaisia delfiinejä ja haaveeksi se myös jäi. Niitä kuitenkin on oikeasti olemassa, kyseessä ei ole urbaanin viidakon urbaani legenda. Opin muuten avaruusmuseossa, että vuosikymmeniä sitten aurinkokuntamme kaukaisimpia planeettoja tutkivien Voyager-luotainten mukaan laitettiin mm. tervehdyksiä kymmenillä eri kielillä, tietoa telluksestamme ja klassista musiikkiia. Kaikki nämä sen vuoksi, että jos/kun luotaimet joskus tuhansien tai miljoonien vuosien päästä päätyvät toisten sivilisaatioiden käsiin, he voivat lopettaa arvailun onko (oliko?) elämää heidän planeettansa ulkopuolella,

Ennen siirtymistä Kiinan puolelle kävin vielä katsomassa laukkakilpailuja, jotka ovat Hong Kongissa seuratuin urheilulaji. Niinkuin jo aikaisemmissa teksteissä on käynyt ilmi, aasialaiset ovat innokkaita vedonlyöjiä ja arvata saattaa millainen kuhina laukkaratojen luukuilla käy. Säästelin kuitenkin omia vähäisiä pelimerkkejäni ja tyydyin vain katsomaan myöhäisillan kilpailuja muutaman lähdön verran. En ole vielä New Yorkissa käynyt, mutta voisin kuvitella Hong Kongin olevan sielultaan idän vastine Isolle Omenalle. Shoppailijalle tai bilehileelle kyseinen metropoli on varmasti paratiisi, mutta kaltaiselleni luontoihmiselle kaupunki oli liian iso, kiireinen ja saasteinen - kaikesta huolimatta näkemisen arvoinen.

Kiina

Hong Kongista alkoi tosiaan hidas matkani raiteilla, joka tulisi lopulta päättymään Helsinkiin. Kiinan viisumin saatuani ylitin rajan Shenzheniin, jossa vain hyppäsin Shanghaihin vievään junaan. Shanghaissa oli luvassa tuttuja ihmisiä ja ilmainen majoitus. Vietnamissa viime vuoden puolella tapaamani Uruguaylainen pariskunta Alvaro ja Silvana ovat asuneet Shanghaissa nyt parisen vuotta. Hypättyäni helteisessä Hong Kongissa junaan shortseissa ja t-paidassa, sain Shanghaihin saavuttuani vielä normaalia enemmän hölmistyneitä katseita, kun junan saapuessa asemalle ulkona oli +4°C lämmintä. Kiinassa kun siis länsimaalaisten on muutenkin vaikea välttyä tuijotukselta. Silvana oli asemalla vastassa ja saattoi minut heidän 34. kerroksessa sijaitsevaan huoneistoonsa. Väenpaljoudesta kertoo jotain se, että heidän "taloyhtiössään" asuu n. 100 000 ihmistä. Suomalaisiin tupla- tai triplaikkunoihin tottuneelle huoneistossa oli aivan jäätävän kylmä, koska ulkonakin kevät teki vasta tuloaan.

Vietettyäni elämää tienpäällä usean kuukauden ajan nauttien matkalaisen ajanvietteistä, Alvaron Playstation 3 osui oikeaan saumaan. Yöunet jäivät lyhyiksi pelatessamme F1-simulaattorilla pikkutunneille asti useampana päivänä. Shanghain F1-kisa oli oven takana ja kisaliput omaava Alvaro odotti tapahtumaa kuin pikkupoika lauantaipussin autokarkkeja. Kävimme ajamassa formularadan naapurissa Kartingia, jossa suomalainen metsien mies näytti latinolle miten sitä rattia käännetään! Taksikuskimme ei englantia osannut, mutta Alvaron kertoessa, että olen Suomesta, sain vastaukseksi "Kimi, Kimi!". Shanghain metroissa pyörii TV-mainoksia ja uutisia ja olin vetästä katkarapukeksit väärään kurkkuun kun ruudussa heilui Suomenliput, punapäinen presidenttimme ja naisten suosiossa oleva pääministerimme. Ilmeisesti Presidentinlinnassa oli sillä hetkellä Kiinan edustus valtionvierailulla.

Rekisteröityessämme poliisiasemalle saapuessani kaupunkiin törmäsimme kielimuuriin, vaikka mukana oli Kiinaa sujuvasti puhuva Silvana. Poliisivirkailijan tutkiessa passiani omassa kädessään, hän kysyi mistä maasta olen kotosin. Valtaosa kiinalaisista ei osaa sanaakaan englantia tai ymmärrä roomalaisia aakkosia. Vaikka lahjonta on kiellettyä Kiinassa siinä missä muuallakin, sitä varten on olemassa ihan omanlaisensa punaiset kirjekuoret.

Shanghain maailmannäyttely (Expo) oli parin kuukauden päässä ja koko kaupunkia pistettiin uuteen uskoon vierailevaa maailmaa varten. Budjetin huhuttiin olevan suurempi kuin Pekingin Olympialaisissa 2008, jossa ei myöskään liiemmin pihtailtu. Shanghai on Kiinan rikkain kaupunki ja se näkyi myös katukuvassa, etenkin uudella kaupallisen keskuksen alueella Pudongissa, joka nousi pystyyn muutamassa vuodessa. En ollut perehtynyt Shanghain nähtävyyksiin etukäteen ja ostin lipun yli 400-metriseen Jin Mao-torniin, jonka huipulle saavuttuani huomasin kuitenkin pettyneenä, että vieressä tönötti vielä korkeampi pullonkorkinavaajan mallinen rakennus. 492-metrinen Shanghai World Financial Center ei ole maailman korkein rakennelma, mutta 474 metrin korkeudessa oleva näköalatasanne on maailman korkein. Rakennuksessa on 91 hissiä ja minut ylös kuljettanut oli sisältä jotenkin Appleä-henkinen. Vähän kuin suuri Ipod olisi sisäänsä nielaissut. 474 metrissä pääsee kaiken kukkuraksi seisomaan lasisella lattialla, allaan PALJON tyhjää. Rakennusprojektien suuruudesta kertoo se, että korkeuksista bongasin viereisellä työmaalla samanaikaisesti 39 betonirekkaa, nähden vain n. puolet koko työmaan alueesta. Viereen oli kuulemma nousemassa taas korkeampi rakennus, mutta Dubaissa sijaitsevan Burj Khalifan 828 metriin tuskin päästään. Joku roti tohon touhuun!

Shanghaista mukaan tarttui bambusaksofoni, jollaiseen en ole vielä muualla maailmassa törmännyt. Nokkahuilun näköisen halvan tekeleen ääni on maallikon korvaan ihan kuin saksofonissa. Olen kotona koittanut pari kertaa tarttua soittimeen, mutta koiramme vihatessa sen ääntä, haukkumisen yli ei juurikaan kuule omaa "soittoaan". Kun oli aika jättää Shanghai taakse, tein sen tyylillä. Juoksin minkä jaloistani pääsin rinkan ja reppuni kanssa rautatieaseman (joissa Kiinassa väkeä on ruuhkaksi asti jopa ulkopuolella) poikki läpivalaisuja lukuunottamatta, ryskytin jo suljettuja laiturin ovia ja kiipeilin aitojen ylitse ehtiäkseni junaan hiestä märkänä n. minuutin ennen sen lähtöä. Kaikki tämä siksi, että istuin Alvaron toimistolla lisäämässä kuviani Facebookkiin odotettua kauemmin, muualla kun se ei ollut internetin sensuurin vuoksi mahdollista.

Saavuttuani Xi'an:iin, hostellin henkilökunta ei halunnut millään uskoa, että en ole Thomas Hollannista. Minun piti näyttää passia todistaakseni, että olen Antti Suomesta. Alun kommelluksista huolimatta hostellini Xi'an:issa oli kuitenkin mahtavaa vastinetta rahalle. Xi'an ei ollut matkan varrella Shanghaista Pekingiin, mutta on kulttuurihistoriallisesti kenties Kiinan tärkein kaupunki. Xi'an perustettiin 202 eaa. ja se oli Kiinan pääkaupunki 13 eri dynastian ajan ja sieltä löytyy mm. maailmanlaajuisesti tunnettu kahdeksantuhannen aidonkokoisen sotilaan ja hevosen Terrakotta-armeija. Alue löytyi sattumalta kaivon paikkaa etsiessä vuonna 1974, mutta kaivaukset ovat edelleen kesken. Xi'an on monen miljoonan asukkaan kaupunki, mutta keskustan ympäri kiertävää vajaan 14 kilometrin mittaista vuosisatoja vanhaa muuria kävelemällä tai pyöräilemällä saa hyvän käsityksen kaupungin muinaisesta luonteesta.

Hostelliltani olisi ollut tarjolla päiväreissu uhanalaisten eläinten suojelukeskukseen, mutta muutaman euron säästääkseni ja ehkä myös seikkailu taka-ajatuksena päätin päästä perille itse. Sain hostellilta vain kiinaksi kirjoitetun paperilapun, jossa luki pikkukaupungin nimi, jossa keskus sijaitsi. Jouduin ongelmiin jo ruuhkaisella bussiasemalla lähtöpäässä, jossa minulle myytiin väärä lippu. Ilman yhteistä kieltä onnistuin kuitenkin saamaan viimein oikean lipun ja pääsin matkaan. Täyteen ahdettu bussi oli lopulta perillä vasta iltapäivällä ruuhkien vuoksi ja olin jo asennoitunut siihen, että viettäisin yöni kaupungissa josta tuskin löytyisi yhtään englantia ymmärtävää ihmistä. Yksin liikkeellä oleminen alkoi tuntua tässä vaiheessa virheeltä, sillä aikatauluissa ei ollut liiemmin pelivaraa ostettuani jo lipun seuraavalle päivälle Pekingin junaan. Luotin kuitenkin siihen, että asiat lopulta järjestyisivät. Löysin keskuksen Pandan kuvaa ihmisille näyttämällä. Eläinten olot keskuksessa oli niin ankeat, että pahaa teki. En kuitenkaan voinut välttyä hymyltä, kun pääsin näkemään Pandoja lähietäisyydeltä. Nämä karhut omaavat joitain jopa ihmismäisiä piirteitä syöden istualtaan käsiään käyttäen ja pitäen poikasia sylissään. Erotuin joukosta ainoana länsimaalaisena ja keskuksessa perheineen vierailulla ollut kiinalaisnainen tuli yllätyksekseni testaamaan kielitaitoaan kanssani. Kiertelin äidin, 10-vuotiaan pojan ja isoisän kanssa aikani keskuksessa, kunnes perhe oli lähdössä pois. Perhe oli myös Xi'an:sta ja kysyin heiltä neuvoa päästäkseni takaisin 80 kilometrin päähän. Heidän autollaan oli odottamassa isä ja isoäiti ja auto oli täynnä, mutta he tarjosivat kyytiä, jos vain neljäs paikka takapenkillä kelpaisi minulle. Olin niin helpottunut kyydin järjestymisestä, että olisin voinut matkustaa jopa auton katolla.

He eivät tienneet Suomesta juuri mitään ja minä kerroin mitä osasin. Perille päästyämme he kutsuivat minut kotiinsa, jossa asui koko perhe isovanhempia myöten. Hyvin toimeentulevan perheen koti oli sisustukseltaan yllättävän länsimaalainen. Pelasin pingistä perheen pojan kanssa ja kuten arvata saattoi, sain huolella pataani ja poika kyllästyi nopeasti. Jätimme isovanhemmat kotiin ja lähdimme katsomaan Big Wild Goose-Pagodalle illalla alkavaa suihkulähdenäytöstä, joka oli taas mittasuhteiltaan jotain aivan käsittämätöntä. Näytöksen jälkeen perhe vei minut vielä syömään ja vaati, että saa tarjota aterian, koska olen heidän vieraansa. Hämmästelimme maidemme eroja ja opin, että toisen lapsen saaminen maksaa paikkakunnasta riippuen perheelle sievoisen summan. Xi'an:ssa toisen lapsen pitämisestä joutuu valtiolle maksamaan n. 9000 euroa. Jotain on tehtävä jo nyt räjähdysmäisen väestönkasvun hillitsemiseksi. Perhe ajoi minut lopulta hostellin ovelle asti ja kiitteli minua sanoin: "This is very happy day for us." Olin tietysti kiitollinen kaikesta siitä mitä perhe vuokseni teki, mutta myös heille tämä oli ikimuistoinen mahdollisuus tutustua länsimaalaiseen ihmiseen, joita Kiinassa näkee vain marginaalisia määriä. Menin nukkumaan onnesta soikeana, enkä ollut uskoa kuinka hieno päivästä loppujen lopuksi muodostui alun vaikeuksien jälkeen.

Sain Pekingin yöjunaan vain istumapaikan ja sorruin ennakkoluuloihin olettaessani, että kukaan kiinalaisen näköisistä ihmisistä junassa ei osaisi englantia. Vastapäätäni istuvat nuoret kuitenkin puhuivat yllätyksekseni keskenään englantia ja selvisi, että he ovat singaporelaisia opiskelijoita. Tiesin, ettei istumapaikalla nukkumisesta tulisi mitään ja otin kaiken irti tilaisuudesta puhua englantia, maassa missä se on harvinaista herkkua.

Pekingin suhteen oli lupa odottaa paljon ja aikaakin minulle siunaantui, sillä juna Mongoliaan lähtisi vasta viikon päästä. Mongolian suurlähetystössä viisumia hakiessani törmäsin suomenruotsalaiseen pariskuntaan ja hollantilaiseen Henkiin, joista jälkimmäisen kanssa tulin taittaneeksi matkaa pidemmänkin aikaa Mongolian puolella. Vierailin Pekingin Olympiapuistossa, jonka Vesikuutio oli remotin vuoksi kiinni, mutta Linnunpesään pääsin sisälle. Molemmat ovat tajunnanräjäyttäviä arkkitehtuurisia mestariteoksia! Stadionin kentällä oli vielä talven jäljiltä lunta ja isoilla screeneilla pyöri äänien kera parhaat palat ehkä kaikkien aikojen hienoimmista (ja ainakin kalleimmista) Olympialaisista. Mm. avajais- ja päätösseremonia, Usain Boltin satasen juoksu (~70 metriä juosten, kengännauhat auki maailmanennätys rikkoen) ja Phelpsin 8 kultamitalia saivat edelleen karvat nousemaan pystyyn. Tajusin taas kuinka hienoja asioita urheilu ja olympiahenki ovat, saattaen koko maailman yhteen. (Hain fiilistä myöhemmin illalla hostellilla katsoen mm. Jukka Keskisalon Euroopanmestaruusjuoksun Mertarannan selostamana, joka on yksi hienoimpia tuntemiani urheiluhetkiä. Katsokaa Youtube:sta, jos ette ole nähneet!). Mahtavan arkkitehtuurin lisäksi kisapuisto oli alueena upea. Nähtävää riitti koko päiväksi, ihmisiä riitti ja pimeän tultua koko raitti täyttyi rullaluistelijoista, karaoke-laulajista, tanssijoista jne. Tunnelma oli ns. kohdallaan.

Suurin osa vierailee Kiinanmuurilla Badalingissa, jossa muuri on täysin restauroitu ja porukkaa ruuhkaksi asti ympäri vuoden. Menimme hostellilta parin kaverin kanssa vaeltamaan muuria pitkin 18 kilometrin matkan Jinshalingista Simataihin nähdäksemme autenttisemman osan muurista. Lähtö- ja loppupäätä oli myös siellä restauroitu, mutta suurin osa siivusta oli alkuperäisessä tilassaan. Vuodenaika oli vielä turistien suhteen hiljainen ja ajoittain olimme ainoat ihmiset näköpiirissä vuorien päällä mutkittelevalla muurilla. Vaellus oli kalliimpi kuin vierailu muurin lähemmillä osuuksilla, mutta ehdottomasti kokemisen arvoinen! Vaikka olimme yli 100 kilometrin päässä Pekingistä, ilmansaasteet haittasivat näkyvyyttä, mutta maisemat olivat siitä huolimatta mahtavat! Muurilla on kokonaisuudessaan mittaa lähes 9000 kilometriä, sen rakentamiseen osallistui miljoonia ihmisiä, joista myös moni tuli tiensä päähän sitä rakentaessaan. Pitkään on luultu, että Kiinanmuuri on ainoa ihmisen tekemä rakennelma joka näkyy avaruudesta, mutta maailman ensimmäinen kiinalainen taikonautti Yang Liwei kolhaisi koko miljardipäisen kansan ylpeyttä vuonna 2003 avaruudesta palattuaan. Ensimmäinen asia, joka toimittajat kysyivät oli: "Onko totta, että Kiinanmuuri näkyy avaruudesta?" Tähän Liwei vastasi ehkä hieman hätäisesti: "Ei."

"One small mistake for Yang Liwei, but a giant disappointment for the chinese."

Pekingin pakkonähtävyyksiin kuuluu myös Taivaallisen rauhan aukio, joka on ollut vuosien saatossa ajoittain kaikkea muuta kuin rauhaisa (Tiananmenin verilöyly 1989) ja Kielletty kaupunki. Alue on valtavan kokoinen ja siellä saa helposti kulutettua kokonaisen päivän. Tiananmenin aukiolta löytyy myös Maon mausoleumi, mutta se oli kiinni ollessani paikalla. Jokapäiväistä lipunlaskuseremoniaa seurasin aukiolla kuitenkin eturivistä ja isolle osalle kiinalaisista turisteista olin seremoniaa suurempi nähtävyys. Missään en ole nähnyt yhtä paljon valvontakameroita kun aukiolla. Kävin kertaalleen Henkin ja kerran Chileläisen porukan kanssa tutustumassa kaupungin yöelämään, joka ei kuitenkaan vienyt sydäntäni. Maistoin skorpioneja ja käärmettä ja vierailin akrobaattinäytöksessä toteamassa, että kyllä kiinalaiset osaa, ainakin voimistelun. Joku ei kuitenkaan mennyt putkeen kun teatteri pamahti pimeäksi kipinöiden saattelemana kesken näytöksen. Tilan täytti savu ja oppaani juoksutti minut kädestä pitäen ulos ensimmäisten joukossa, ihmisten sinkoillessa tulipalouhkan vuoksi mihin sattuu. Hetken asiaa ihmeteltyämme palasimme kuitenkin saliin ja näytös jatkui. Surmanajoa olen nähnyt Suomessakin muistaakseni jopa niin, että pari pyörää on häkissä samanaikaisesti, mutta näytöksessä niitä oli ahtaassa häkissä parhaillaan viisi. Pojat kuitenkin osasivat hommansa ja surmilta vältyttiin.

Kävin vielä lopuksi pistämässä alusvaatekertani uusiksi Silk Marketilla, jonne tuodaan busseittain turisteja tinkimään hinnoista ja josta löytyy piraattitavaraa joka lähtöön matkamuistojen lisäksi. Myyjät ovat oppineet turisteilta kieliä ympäri maailmaa ja törmäsin siellä jopa suomeen. Tinkasin itselleni äidinkielelläni kasan Björn Borgin boksereita ja lämpimän aluskerraston Mongolian ja Siperian hyisiä oloja varten.

Kiina teki ison vaikutuksen ja palaisin sinne mielelläni takaisin jonain päivänä. Kiinalaiset vaikuttavat aluksi tylyiltä ja epäkohteliailta, johtuen ihan kulttuurieroista. Syljeskely ja piereskely on täysin normaalia kaikenikäisille paikasta riippumatta ja pienillä lapsilla on housuissaan takaluukku asioiden hoitamista varten hädän yllättäessä, jopa keskellä kaupunkia. Saatuaan kuitenkin kunnon kontaktin kiinalaisiin, he ovat todella ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Näin vain suuria kaupunkeja, mutta kova hinku olisi mennä maaseudulle luonnon helmaan ja nähdä miten valtaosa kiinalaisista edelleen elää, suurkaupunkien ulkopuolella.

Niinkuin kerroin aikaisemmin, ilmaisunvapautta Kiinassa rajoitetaan aikalailla, mutta se on pientä verrattuna siihen miten hommat toimii Pohjois-Koreassa, jonne hollantilainen kaverini lähti viikon mittaiselle "lomalle". Maahan on siis mahdollista mennä, mutta siellä käy vuosittain vain 1800-2000 länsimaalaista turistia. Oppaan kanssa on kuljettava periaatteessa käsi kädessä koko ajan, maahan ei saa viedä kirjoja, lehtiä tai videokameroita, puhelimet kerätään lentokentälle saapuessa ja luovutetaan maasta lähtiessä. Internettiä ei ole julkisessa käytössä, mutta paremmissa hotelleissa majoittuessa sinulla on lupa kirjoittaa yksi sähköpostiviesti, mutta vastausta et saa lukea. Pohjois-Korealaisilla, jotka haluavat asua kaupungeissa on käytössään vain yksi valtion kontrolloima TV-kanava ja joka huoneessa makuuhuonetta lukuunottamatta on radio, jota ei voi sulkea. Että tällä tavalla! Bastianilla oli luvassaan hieman erilainen lomamatka.