Karu, mutta kaunis Mongolia.

Juna Mongolian Ulan Batoriin lähti aamun sarastaessa ja aikaisemmista Kiinan junista poiketen se oli lähes tyhjä. Samassa vaunussa oli minun ja Henkin lisäksi vain neljä muuta ihmistä ja samaan hyttiin kanssani päätyi Amerikkalainen lähemmäs nelikymppinen Ben, joka oli jättänyt New Yorkin ja dokumenttieditoijan hommat taakseen jo 2,5 vuotta takaperin. Avioeron jälkeisessä hämmennyksessä mies oli ostanut purjeveneen vailla minkäänlaista purjehduskokemusta ja päättänyt purjehtia Tyynenmeren yli Meksikosta Australiaan. Kaksi ensimmäistä yritystä päättyi teknisiin ongelmiin (toisella kerralla maston katketessa myrskyssä), mutta kolmas yritys kantoi 11 kuukauden aikana Polynesian kautta aina Australiaan asti. Pisin siivu avomerellä oli 25 vuorokautta putkeen. Kuuntelin silmät loistaen miehen tarinoita ja innostuin toden teolla purjehduksesta, haaveillen itse myös jonain päivänä purjehtivani Eteläisellä Tyynellämerellä. Moni ylitystä suunnitteleva purjevene hakee netin kautta apupoikia ruoka- ja polttoainekuluja jakamaan, joten haaveen toteuttaminen ei edes ole niin vaikeaa kuin voisi kuvitella.

Saapuessamme Kiinan ja Mongolian rajalle illalla, hyisestä kelistä huolimatta tunnelma oli hyvä raja-aseman loistaessa jossain jouluvalaistuksen tapaisessa ja valssin soidessa aseman ämyreistä. Rajalla meni useampi tunti, koska raideleveys muuttui ja kaikkiin junan vaunuihin oli vaihdettava akselit. Vaunut nostettiin massiivisilla tunkeilla ilmaan meidän seuratessa työtä vaunun ikkunoista ulos pälyillen. Nukkumaan päästiin vasta aamuyöllä rajaselvitysten jälkeen.

Silmien auetessa seuraavan kerran, junanvaunussa leijaili kauttaaltaan sakea pöly. Olimme ylittämässä Gobin autiomaata ja vanhan junan tiivisteet olivat nähneet parhaat päivänsä. Katsoin horisontissa nousevaa aurinkoa puskiessamme tappavan tasaista tahtia tyhjän maiseman läpi. Näkymä ikkunoiden ulkopuolella oli karu. Joka ilmansuunnassa ympärillä oli vain hiekkaa ja siellä täällä kylmän talven tappamien eläinten raatoja. Ajoittain saattoi nähdä pölypilven edellä kulkevan yksittäisen auton tai paimenpojan hevosineen.

En todellakaan odottanut ihmeitä Mongolian pääkaupungilta Ulan Batorilta, mutta se yllätti siitä huolimatta ankeudellaan. Infrastruktuuri oli jotain aivan karmeaa ja paikoitellen aukinaiset kaivonkannet kertoivat karua totuutta siitä, että edelleen Ulan Batorin viemäreissä asuu kodittomia lapsia pakoillen kylmää talvea lämpimämpien putkien läheisyyteen. UB oli ensimmäinen paikka koko matkani aikana, jossa en tuntenut oloani turvalliseksi, pahaa silmää tuli ja ihmiset huutelivat vihamieliseen sävyyn. Menin anomaan Venäjän viisumia suurlähetystöön, jossa odotin koko tunnin mittaisen hakuajan hakupaperit kourassa ihmisten ryysiessä molemmin puolin ohitseni. Kun olin lähellä luukkua, minulle sanottiin, että "Olemme sulkeneet tältä päivää, tule huomenna uudestaan." Semisti kypsytti. Koska olin jo ostanut junalippuni Moskovaan Transit-viisumin Venäjälle saadakseni, elin taas jännityksessä ehdinkö saada viisumini ajoissa.

En kuitenkaan tullut Mongoliaan Ulan Batorin vuoksi vaan nimenomaan päästäkseni näkemään, miltä näyttää maailman harvimmin asuttu valtio, jossa iso osa ihmisistä elää edelleen paimentolaisina karjan ehdoilla, vailla osoitetta. Lähdin viiden päivän kierrokselle Keski-Mongoliaan vanhalla 70-luvun venäläisellä UAZ-pakulla seuranani oppaan ja kuskin lisäksi Henk ja kolmihenkinen sveitsiläinen perhe Franziska, Tobias ja Janosch. 11 kuukautta matkalla ollut perhe oli hyvä esimerkki siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä kiertämään maailmaa. 6-vuotias Janosch puhui sujuvasti kolmea eri kieltä (saksa, ranska, englanti), osasi lähes kaikki maailman liput ja piirsi minulle ulkomuistista jopa Suomen kartan. Helposti unohtui, että hän oli vasta 6-vuotias, mutta purskahtaessaan itkuun korttipelin hävittyään, todellisuus iski vasten kasvoja.

Kävin mielenkiintoisen keskustelun Tobiaksen ja Henkin kanssa ihmishengen hinnasta. Opin, että Hollannissa ja Sveitsissä (ja todennäköisesti myös Suomessa) infrastuktuuri-suunnittelussa ihmishengelle on määrätty hinta ja esim. siltaa tai tasoristeystä suunnitellessa lasketaan tätä ihmishengen hintaa käyttäen, mikä on kannattavín ratkaisu pidemmän päälle - toisin sanoen, kuinka paljon enemmän rahaa rakentamiseen kannattaa käyttää suhteessa säästettyjen ihmishenkien määrään. Muistaakseni Sveitsissä yhden hengen hinta oli n. 2 miljoonaa frangia.

Takaisin Mongoliaan: Mieli oli samantien virkeämpi ja Mongolia näytti uudet kasvot päästessä hengittämään raikasta ilmaa Ulan Batorin ulkopuolelle. Asfaltoituja teitä Mongoliassa ei muutaman päätien lisäksi ole ja en tiedä voiko loppuja edes varsinaisiksi teiksi sanoa. Suurin osa Mongoliasta on kuivaa ja puutonta aroa tai aavikkoa ja autoilla ajetaan siellä missä pystytään. Jälkiä kulkee satunnaisesti ja "tiet" muuttuvat olosuhteiden mukaan. Ajaessamme Hustain kansallispuistoon, juutuimme mutaan kirjaimellisesti keskelle ei mitään.Missään suunnassa ei näkynyt teitä, asutusta tai muita ihmisiä. Meillä kuitenkin oli mukana ruokaa seitsemälle hengelle viideksi päiväksi, joten hengenhätää ei ollut. Tunnin punnertamisen jälkeen päästiin irti ja jonkin aikaa myöhemmin saavuimme aidattomalle Hustain kansallispuiston alueelle. Poimimme mukaan luonto-oppaan ja lähdimme etsimään villihevosia, joita maailmassa on jäljellä pari tuhatta yksilöä, kaikki yhtä lajia - Przewalskin villihevosia. Laji kuoli todennäköisesti luonnossa sukupuuttoon jo 60-luvulla, mutta vankeudessa olleiden yksilöiden avulla kanta saatiin elvytettyä uudestaan ja vuonna 1992 Hollannista tuotiin Mongoliaan 15 hevosta, jotka ovat sittemmin lisääntyneet ja onnistuneet astelemaan pois veitsen terältä. Parista tuhannesta hevosesta luonnonvaraisena on kuitenkin vain joitain satoja Mongoliassa ja suurin osa on eläintarhoissa ympäri maailmaa. Ja selvennetään, että vapaudessa elämään oppinut kesyhevonen ei ole sama asia kuin villihevonen. Villihevosilla on 66 kromosomia kesyhevosen 64:ään verrattuna, joten kyseessä on ihan eri eläin. Löysimme lopulta parikin laumaa ja pääsimme suhteellisen lähelle säikkyjä eläimiä. Lisäksi näimme valtavan kokoisia korppikotkia ja pienempiä marmotteja, jotka ovat Aasian vastine Amerikan preeriakoirille.

Politiikkaa: Vuonna 2008 Mongoliassa oli vaalit, jossa kaksi kilpailevaa puoluetta lupasivat molemmat jokaiselle kansalaiselle 1 500 000-2 500 000 tugrukkia (800-1300€) tullessaan valituksi. Latiakaan kansalaiset eivät vielä ole saaneet ja mellakat ovat syystäkin yleisiä. Ollessani Mongoliassa, meneillään oli nälkälakko.

Mitä kauemmaksi Ulan Batorista päästiin, sitä upeammaksi maisemat muuttuivat. Tunsin olevani Western-filmissä, kun missään ei näkynyt ristin sielua ja auton editse pyöri tuulessa pallomaisia pensaita. Fiilistä haettiin Hyvät, pahat ja rumat-elokuvan soundtrackilla. Saavuimme illaksi ensimmäiseen yöpaikkaamme, vuorien tuulelta suojaamaan laaksoon, jossa leiriä piti yksi nomadiperhe. Mongolialaiset paimentolaiset asuvat edelleen jurtissa (Ger), jotka ovat puolijoukkuetelttaa muistuttavia pyöreitä villahuovilla vuorattuja asumuksia. Naulaton (naulat ovat pahaksi jurtan energialle) puinen kehikko on helposti purettavissa ja perhe vaeltaa kesäisin karjan perässä sinne missä ruoho on vihreämpää. Ulkoa jurtat ovat mitäänsanomattoman värisiä ja on vaikea uskoa todeksi, kuinka kodikas asumus on sisältä. Seinät ovat värillisten ryijyjen peitossa, takaseinällä on alttari, miehen puolella ovesta vasemmalla on työkalut, hevosten satulat jne. ja vastapäätä naisen puolella on keittotarvikkeet ym. Keskellä kahden pylvään välissä on kamina, jota lämmitetään kuivatulla eläinten lannalla - järkevä ratkaisu ottaen huomioon, että suurimmassa osassa Mongoliaa ei juurikaan puita ole.

Mongolit ovat taikauskoisia ja jurtissa on hyvä muistaa joitain käyttäytymissääntöjä: Kaikki tulee ottaa vastaan oikealla kädellä, jurtan keskellä olevien pylväiden välistä ei saa kulkea, kaminassa ei saa polttaa roskaa, viheltely ei ole suotavaa ja lattialle ei ole soveliasta laskea henkilökohtaisia tavaroitaan. Jurttien ulkopuolella oli kymmeniä vuohia, lampaita, hevosia ja kameleita, joista perhe saa elantonsa. Kävelin viereiselle kukkulalle ja katsoin kun perheen pää, yli 70-vuotias hampaaton, auringon ahavoittama vanhus lähti hevosineen noutamaan karjaa yöksi leiriin auringon laskiessa. Edessä aukesi karuimpia ja samalla kauneimpia maisemia, joita olin eläissäni nähnyt ja silmäkulmani kostuivat yllättäen kaiken tämän näkemäni edessä. Onnenkyyneleitä. Tämä oli taas niitä hetkiä, kun muistin minkä vuoksi matkustamista rakastan. On mahtavaa huomata, että edelleen nykypäivänä jossain muualla maailmassa ihmiset elävät täysin erilaista elämää kuin me Suomessa. Tätä voisi kutsua jopa aikamatkailuksi, sillä suurimmassa osassa länsimaita näin ei ole eletty monen viimeisen sukupolven aikana. Pimeän tultua ihastelin vielä tähtikirkasta taivasta ja menin nukkumaan mielessäni ajatus, että palaan tänne vielä.

Aamupalan ja kotipolttoisen huikan jälkeen lähdimme ratsaille kameleilla. Vastaan tuli yksi perheen koirista vaaleat posket veren värjääminä. Se oli ollut syömässä maahan luhistuneella lehmänraadolla. Ei kaunista, mutta ahhh, niin aitoa ja luonnollista. Kevät on Mongoliassa ankaraa aikaa. Kylmä talvi tietää monelle nomadille suuria menetyksiä ja karja on silminnähden todella laihassa ja huonossa kunnossa. Kuten Suomessa, myös Mongoliassa edellinen talvi oli kylmin vuosikymmeniin ja tappiot olivat raskaat. Isäntämme oli menettänyt talven aikana kymmeniä eläimiä - käynyttä hevosen maitoa, airagia ei ollut normaalista poiketen tarjolla. Jätimme lähtiessä kiitokseksi perheelle pieniä lahjoja, kuten teetä ja karkkeja, joita heidän on kaukana kaupungeista vaikea saada käsiinsä.

Maisema muuttui toisen päivän aikana täysin. Ensimmäinen päivä oltiin ajeltu lähes kokonaan aavikkomaisissa maisemissa, mutta toisenä päivänä saavuimme muinaisen laavavirran muodostamaan valtavaan laaksoon, jonka perällä seuraavan leirimme oli määrä sijaita. Teitä ei ollut ja matkanteko oli hidasta teräviä laavakiviä väistellessä ja sulamisvesien muodostamia puroja ylitellessä. Pääsimme kuitenkin ennen pimeäntuloa perille toisen perheen luokse, jossa oli tarkoitus viettää kaksi seuraavaa yötä. Ensimmäisenä iltana kävimme katsomassa läheistä vesiputousta, joka oli paikallisille pyhä paikka. Vesiputouksen ympärille oli rakennettu kivistä ja sinisistä kangaspaloista oovoo:ita. Tällaisen rakennelman kohdatessa siihen on tarkoitus lisätä jotain ja kiertää sen ympäri myötäpäivään. Koska nomadien lapsilla ei juurikaan kaupoista saatavia leluja ole, mielikuvitus näyttelee tärkeää roolia. Lampaan nilkkaluilla on pelattu noppien tapaan erilaisia pelejä jo vuosisatoja ja meillekin opetettiin pari peliä. Heittäessä luut voivat jäädä neljään eri asentoon (lammas, vuohi, hevonen, kameli), johon pelit perustuvat. Ostin perheeltä muistoksi pussillisen luita. Peliseuraa otetaan vastaan!

Yön aikana oli tullut paljon lunta ja olin mielissäni, että sain sittenkin kokea talven, missatessani vuosisadan sellaisen Suomen kamaralla. Aamiaisen jälkeen lähdettiin porukalla hevosretkelle. Maisemat oli mahtavat, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, edellisyönä satanut lumi suli vauhdilla ja purot solisivat. Fiilis oli taas aivan mieletön! Illalla olin vuohenpoikasten ruokinnassa apuna pitäen sarvista paikallaan isompia elikoita. Iltaruoka oli tutun lihapainotteinen. Karujen olosuhteiden vuoksi minkään viljely on suurimmassa osassa Mongoliaa hankalaa, joten lihaa syödään suhteessa todella paljon. Iltaruoan jälkeen perheen isäntä tarjosi minulle nuuskapulloaan. Koska on epäkohteliasta kieltäytyä ja asenteeni on edelleen, että kaikkea pitää kokeilla, kiskaisin pulverin ennakkoluulottomasti sieraimiin ja aivastelin perään. Perheen naurulle ei ollut tulla loppua.

Nomadit tienaavat elantonsa myymällä syksyllä/alkutalvella lihaa, keväällä kashmiria (vuohenvillaa, n. 30€/kg) ja kesällä maitotuotteita. Mongoliassa paistaa aurinko lähemmäs 300 päivänä vuodessa ja ulkona työskentelevät miehet ovat väriltään huomattavasti tummempia naisiin verrattuna.

Seuraavana päivänä ajoimme Kharakhorumiin, joka oli Mongolian pääkaupunki muinaisen Mongolian imperiumin aikana. Vierailimme luostarissa, jossa muutaman viikon ikäinen yksinäinen koiranpentu haki lumisateessa lämpöä minun jaloistani. Otin pennun syliini, jossa se nukkui koko luostarivisiitin ajan. Tämä oli kuitenkin virhe, sillä pentu kiintyi minuun ja vinkui perään, kun jouduin jättämään sen taakseni. Olin niin huolissani koiranpennun selviämisestä yltyneessä lumisateessa yksin, että kävelin vielä luostariin illalla takaisin katsomaan, onko se kunnossa. Mukaan sitä en kuitenkaan voinut ottaa, joten etsin muita kulkukoiria ja koin parhaaksi jättää sen niiden keskuuteen. Unen saaminen kesti, pennun pyöriessä edelleen mielessä. Janosch oksenteli pitkin yötä ja hammastani särki niin paljon, että nukkumisesta ei tullut loppujen lopuksi mitään koko yönä.

Palasimme takaisin Ulan Batorin harmauteen, jossa ehdin vielä viettää kokonaisen päivän ennen matkan jatkumista Venäjän puolelle. Henk sairastui keuhkokuumeeseen ja lennätettiin Hong Kongiin. Kävin luonnontieteellisessä museossa, jossa oli paljon Mongoliasta löytyneitä dinosaurusten luurankoja täytettyjen, karvanlähdöstä kärsivien eläinten lisäksi. Vierailin myös International Intellectual-museossa, joka oli täynnä erilaisia, pääasiassa puusta tehtyjä ongelmanratkaisupelejä. Ostin museosta ajanvietettä tulevalle viisi päivää kestävälle junamatkalle. Junan lähtöä odotellessani juttelin vielä hostellilla 80-vuotiaan amerikkalaisen backpackerin kanssa, joka oli aikoinaan heilastellut myös suomalaisen tytön kanssa.

Junan lähtiessä Moskovaa kohti, mieli oli haikea. Mongolia oli vienyt sydämeni ja vannoin palaavani sinne vielä jonain päivänä kesäaikaan. Nykypäivänä harva tietää Mongoliasta juuri mitään, mutta se on aikoinaan 1200-luvulla Tšingis Khanin valloitusten ansiosta ollut maailman mahtavin imperiumi, joka kattoi lähes koko Aasian alueen. Vuosittain heinäkuussa Mongoliassa järjestetään Naadam-festivaalit, jotka ovat ikäänkuin paikalliset Olympialaiset. Lajeina ovat jousiammunta, paini ja ratsastus (ilman satulaa, jopa 30km matkoja). Haaveena olisi ostaa tai vuokrata hevonen pariksi viikoksi ja lähteä teltan ja retkikeittimen kanssa haahuilemaan ympäriinsä mahtavissa maisemissa. Mongolia on yksi harvoista maista, jossa tällainen olisi vielä täysin mahdollista. Vaikka mukaan palkkaisi oppaan, taloudellisesti reissu ei olisi raskas.