Palanen Malesiaa

Sommoro! Vaikka en oo hetkeen taalla kaynykaan kirjailemassa, en ole suinkaan unohtanut blogini olemassaoloa. Uskotteko, jos sanon etta on oikeesti pitany niin kiiretta, etta en oo ehtiny reiluun pariin viikkoon ajan kanssa kirjotella? Uskokaa poies. Viimeks taisin paivitella Thaimaasta ja tassa valissa ehdin kayda Malesian niemimaalla pyorimassa muutaman paivan ajan, Borneolla vajaat pari viikkoa ja nyt vietan kolmatta paivaa Indonesiassa. Takki ollu viimepaivat aika tyhja. Miksi? Antakaas, kun seta kertoo...

En muista kerroinko edellisessa viimesista paivista Chiang Maissa, mutta meilla oli ihan lystia. Kaytiin kattomassa Muay Thai:ta (Thainyrkkeilya), joka on Thaimaassa todella iso juttu. Onneaan kokeilemassa olleet lansimaalaiset otti huolella pataan paikallisilta. Kevennyksena matsien valissa kehaan lyotiin kolme ukkoa silmat sidottuina, hanskat kadessa. Tuomarikin otti osumaa ajoittain. Ronan ja Birgit jai Chiang Maihin suorittamaan kokkauskurssia (joka mullekin ois ollu ihan hyodyllinen, koska kolmen mun hallitseman ruokalajin valikoimaan kyllastyy aika nopeasti) ja mina lensin Kuala Lumpuriin Malesiaan.

Jo lentokentalta KL:iin ajellessa kavi ilmi, etta vaikka Malesia on lahella muita kaakkois-Aasian maita maantieteellisesti, on se muuten kaukana niista. Kaksipyoraisten maara liikenteessa on huomattavan paljon pienempi, kuin edellisissa vierailemissani maissa ja infrastruktuuri on taysin erilaista. Kaupungit nayttavat lansimaalaisilta lahioineen ja Kuala Lumpur pilvenpiirtajineen muistutti erehdyttavasti sita mielikuvaa, joka minulla on Amerikasta. Ja saaliksi kavi, kun katsoi maisemia. Lahestulkoon koko Malesian niemimaan metsat, joitain kansallispuistoja lukuunottamatta on hakattu matalaksi oljypalmuviljelmien alta. Oljy-yhtio Petronas muodostaa kasittaakseni noin 60% maan bruttokansantuotteesta. Bensan litrahinta on jossain 30 sentin hujakoilla.

Vietin KL:n Chinatownissa vain yhden yon ja lahdin seuraavana aamuna Essin luo Lumutiin. Oli mukava nahda tutut kasvot pitkasta aikaa. Lumut tuntui Malesian vastineelta Heinolalle ja tekemisen puute iski jo kolmessa paivassa. Essin kaydessa toissa, sain viimein ajan kanssa kayda kuviani lapi ja ladata niita nettiin nahtaville/turvaan. Essin saksalainen vaihtarikaveri Lydia Hong Kongin ajoilta oli samaan aikaan myos kylailemassa. Tytot halus viikonlopun viettoon KL:iin ja mina suuntasin mukaan odottelemaan sunnuntaina lahtevaa lentoani Borneolle.

Paastiin parin miljonaarin citymaasturin kyydissa ilmaseksi (Essin tyopaikan johtoporras) ja itella paskasissa reissaajan vermeissa viikon parransangen kera oli vahan sellanen olo, etta mun paikka ei oo siina autossa. Varsinkaan sen jalkeen kun kerroin, etta edellisena vuonna heiluin Afrikassa virtsakannujen kanssa lopputyoni parissa. Myos KL:ssa sain iskun vasten kasvojani, kun vaatteissani oli turha haaveilla baariin menemisesta. Niin paljon mua ei kuitenkaan Kuala Lumpurin yoelama innostanut, etta oisin raapaissut budjetistani siivun siistimman paallepantavan vuoksi. Pitakoot baarinsa perkele! Sitapaitsi ne baarit mihin Essi ja Lydia suihki, oli hinnoiltaan Seduloitakin kalliimpia. Thanks, but no thanks.

Kaytiin porukalla kalahieronnassa, joka on ehka ilosinta touhua jonka tiedan. Hintaan euro/10min pienet hampaattomat kalat syovat parvena kuollutta nahkaa jalkateristasi. Ja voitte arvailla, etta kutittaako!?! Aivan simona. Yhtaan vakavaa naamaa ei niilla penkeilla nay. Kavin kiertelemassa seuraavana paivana Little Indiassa, isossa lintutarhassa ja suuntasin vahan ennen auringonlaskua Petronas Towerseille kamerani kanssa. Illan pimennyttya vierailin maailman 4. korkeimmassa radiomastossa, josta aukes ihan mukavat nakyvat oisen metropolin suuntaan.

Sunnuntai-aamuna kukonlaulun aikaan rymistelin rinkkoineni hostellihuoneessa, etta krapulaiset tytot herais varmasti hyvastelemaan. Happamat naamat sangyn pohjalla toivottelivat hyvaa matkaa. Lensin Sabahin laanin paakaupunkiin Kota Kinabaluun (Borneolle) ja metsastin pari tuntia hostellia, josta loytyi kaapeli-tv ja urheilukanavat. Illalla oli kuitenki luvassa MotoGP:n Tsekin osakilpailu ja Kallion debyytti Ducatin tehdastiimissa - sarjassamme pakko nahda :) No hommahan kusi Kallion osalta toiseks viimesella kierroksella kaatumiseen ja mina painuin pehkuihin.

Aamulla pyyhkasin Sandakanin kaupunkiin, jossa oli aikoinaan maailman suurin konsentraatio miljonaareja. Nykypaivana kaupunkia katsoessa sita on vaikea uskoa. Sandakanin visiitti oli puhtaasti siita syysta, etta sain buukattua sielta itelleni reissun Sungai Kinabatangan-joelle, joka kuhisee elamaa. Iltapaivan jokiajelulla oltiin mielestamme ihan onnekkaita. Nahtiin kuitenki nena-apinoiden (proboscis monkey, googlatkaa, on meinaan aika koomisen nakonen elain. Nayttaa lahinna vitsilta tai pilapiirrokselta) ja 2 muun apinalajin lisaks mm. villisika, villeja lehmia, monitoriliskoja, sarvinokkia (hornbill) ja sokerina pohjalla villi orankiperhe! Isa, aiti ja parin vuoden ikainen pikkuveijari. Orankien perimasta n. 96,5% on samaa ihmisen kanssa ja se nakyi ulkonaosta ja kaytoksesta. Uhanalaisia orankeja elaa vapaana luonnossa nykypaivana enaa Borneolla ja Sumatralla. Sain puhuttua itseni italialaisen pakettimatkaporukan seuraan yoristeilylle, jolla nahtiin krokotiileja, paljon eri lintuja, nukkuvia apinoita ja kolmemetrinen python-kaarme. Seuraavana paivana oli edessa puuduttavaa minibussista toiseen hyppaamista, kun koitin itsekseni paasta Sempornaan, jossa oli luvassa sukeltamista.

Joku ehka joskus kuullut Sipadanin saaresta Borneon kyljessa? Jos joku sukeltaja jossain pain maailmaa tekee Top 10-listan paikoista, jossa haluaisi sukeltaa ennen kuolemaansa, Sipadan loytyy lahes poikkeuksetta talta listalta. Itse herra isoherra, herra Jacques Cousteau sanoi kaytyaan Sipadanilla ensimmaista kertaa, ettei ole 45 vuoteen nahnyt yhta rikasta vedenalaista elamaa. Olin todella onnekas, kun sain saapuessani Borneolle buukattua itselleni sukellukset Sipadanille alle viikon varotusajalla, jonot kun normaalisti saattavat olla muutamia viikkoja. Sipadan on kasittaakseni ainoita paikkoja maailmassa, jossa sukeltajia sallitaan saarelle paivassa vain rajallinen maara. Halukkaita on paljon siitakin huolimatta, etta vuonna 2000 Sipadanin saarelta kaapattiin sukeltajia ja oppaita Filippiineille Jolon saarelle (Risto Vahanen & Seppo Franti tulivat tunnetuiksi). Sipadan ei myoskaan sovi alottelijoille voimakkaiden virtausten vuoksi ja halusinkin lisaa varmuutta sukeltamiseeni ennen sinne menoa. Suoritin PADI:n Advanced Open Water-diver kurssin naapurisaarilla, sain kokemusta virtauksissa sukeltamisesta ja luvat menna 30 metrin syvyyteen aikaisemman 18 metrin sijasta. Jo kurssisukellukset viereisilla saarilla tekivat selvaksi, etta Sipadanilta on lupa odottaa paljon, tarjoten nekin paljon pienta varikasta vedenalaista elamaa. Ensimmaisen yon vietin muuten dormihuoneessa paikassa nimelta Dragon Inn, jota en suosittele pahimmille vihamiehillekaan. Heratessani ensimmaista kertaa Sempornassa koko selkani oli punaisten laiskien peitossa ja kutisi niin etta oksat pois! Saatanan lutikat! Selvennataan, etta tarkoituskin oli kirjoittaa lutikka eika lutka. Lutikat (bedbugs) on siis huoneiden seinissa asuvia pienia otokoita, jotka oisin vaeltavat ruokailemaan sinulla. Tassa vaiheessa vihaamieni luontokappaleiden listalla piikkipaikalla.

Heti ensimmainen sukellus Sipadanilla (minua huomattavasti kokeneemmassa porukassa) vei muiden vanavedessa 35 metriin (hups), jossa nakyvyys oli jotain ihan uskomatonta. Alla 70 metrin syvyydessa oleva tasanne ja siella lepailevat hait nakyivat aariviivojaan myoten kirkkaina. Nakyvyys oli siis todennakoisesti lahempana 50 metria, kun se aikaisemmilla sukelluksillani on ollut yleensa jotain 8-15m. Hain nakeminen luonnossa ensimmaista kertaa sapsahdyttaa. Ja ensimmainen sukelluspaikkamme suorastaan kuhisi niita. White-tip ja Grey-reefsharkeja nahtiin kymmenia ja joukossa muutama Black-tip reefshark. Kokoa niilla oli keskimaarin ehka 1,5 metrin verran, mutta nahtiin muutama yli parimetrinen yksilo. Divemasterimme kilkutti metallitikulla happipulloonsa haiden tullessa liian lahelle (alle 5 metrin paahan meista). Olin myos kuullut, etta Sipadanilla on paljon kilpikonnia ja huhuissa oli todellakin peraa. Jo ensimmaisella sukelluksella nahtiin kymmenia hawksbilleja ja green turtleja. Suurimmat olivat mitaltaan lahes 1,5 metrisia ja eivat valittaneet sukeltajista laisinkaan uiden kosketusetaisyydella.

Toinen sukellus vei barracuda pointiin, joka on todennakoisesti tunnetuin Sipadanin dive siteista. Nimi juontaa juurensa siita, etta siella majailee usein n. 10 000 barracudan parvi. Paikalla on todella voimakas virtaus ja annoimme itsemme vain liukua virtauksen mukana 600 metrin syvyyteen syoksyvaa lahes pystysuoraa seinamaa sivuttaissuunnassa mukaillen, kunnes tormasimme etsimaamme. Divemasterimme viittoi meidat ottamaan kiinni seinamasta ja jaimme siihen roikkumaan virtauksen heiluteltaviksi. Barracudia alkoi ilmestya pimeydesta ja katselimme huulet pyoreina nakya. Siina vaiheessa kun kadet alkoivat vasya ja rystyset olla valkosena seinassa roikkumisesta, suuntasimme parven alle. Monituhatpainen barracudaparvi pimensi kirkkaalta taivaalta paistavan auringon ja Heinolan miehella oli siina vaiheessa AIKA pieni olo.

Viimeisella sukelluksella pyorittiin vahan matalemmissa syvyyksissa virtojen vietavana ja keskityttiin enemman korallien katseluun. Nahtiin kuitenkin vahan syvemmalla leopardihai, joka heratettiin tahtomattamme uniltaan. Kaikilla sukelluksilla oli paljon em. haita ja kilpikonnia, joita nakee kyllastymiseen asti Sipadanilla. Rauskut ja valashai on sitte toivomuslistalla seuraavana ;)

Sempornan jalkeen kavin Sepilokin orankikeskuksessa (Sepilok Orangutan Rehabilitation Center), joka on kansainvalisestikin tunnettu. Keskus oli itseasiassa aika pettymys, koska olin nahnyt orankeja jo luonnossa ennen sita, ja vaenpaljouden keskelta ruokailevia orankeja tuijottaessa tunsi olevansa elaintarhassa. Opin kuitenkin, etta sana Orangutan (engl.) tulee Malesian kielen sanoista orang-utan, jotka tarkoittaa suoraan kaannettyna man of the jungle eli viidakon mies. Oranki-nimella ei siis ole mitaan tekemista oranssin varityksen kanssa.

Toinen syy (Sipadanin lisaksi) Borneon reissuun oli Mount Kinabalulle kiipeaminen. 4095m korkea Mount Kinabalu hallitsee Pohjois-Borneon maisemaa, ymparoivan maaston ollessa huomattavasti matalampaa. Vuorta ymparoiva kansallispuisto oli Malesian ensimmainen ja vuoren merkitys on niin suuri Sabahlaisille, etta laanin paakaupungin nimi muutettiin Kota Kinabaluksi muutama vuosikymmen sitten. Vuosittain kansallispuistossa kay reilut 400 000 ihmista, joista n. 20% yrittaa valloittaa vuoren huippua. Jos kavi Sipadan-luvan kanssa tuuri, niin viela parempaa onnea oli Kinabalun kanssa. Sinnekaan en varannut majoitusta etukateen ja Borneolle saapuessani sain jarjestettya itselleni sahkopostitse (pakollisen) yopaikan vuoren rinteelle. Tahan aikaan vuodesta varaukset joutuu yleensa tehda parikin kuukautta etukateen.

Sain jarkattya itseni Amerikkalais-Englantilaisen pariskunnan seurueeseen ja saastin kuluissa jakaessamme oppaan. Ensimmaisena paivana vaellettiin 1866 metrista yotauolle 3272 metriin. Tiesin, etta kuntoni ei tulisi olemaan ongelma, mutta olin huolissani vuoristotaudista (altitude sickness), koska en ollut koskaan aikaisemmin ollut niin korkealla ja se voi iskea yllattaen keneen tahansa sohvaperunasta triathloonariin. Pienta paansarkya oli havaittavissa illalla nukkumaan mennessa (n. 19.00 aikaan :). Uni ei meinannut tulla, yolla oli kello herattamassa 1.45 ja aamupalaa ayskaroitiin naamariin kahden jalkeen.

Kolmen hujakoilla lahdettiin otsalampuin ja lampimin vaattein varustettuina yrittamaan huipulle paasya. Alkumatkasta vauhti oli mielestani liiankin rauhallista, koska menijoita oli paljon ja joissain paikoissa oli edettava jonoissa koysia pitkin itseaan rinnetta ylos vetaen. Lahestyessani neljaa tonnia tunsin olevani hyvissa voimissa ja kiristin tahtia, jattaen taakseni seurueeni ja ohitellen muita puuskuttajia. Huipun haamottaessa kirkkaan tahtitaivaan alla vauhti yltyi innostuksesta johtuen lahes juoksuksi ja ehdin huipulle n. puoli kuuden aikaan aamulla ja loin kateni "Low's Peak 4095,2m A.S.L."-kylttiin. Huipulla oli ennen minua jo kourallinen autuaan onnellisen nakoisia ihmisia talvisiin vaatteisiin vuorautuneina. Alempana rinteella nakyi otsalamppujen muodostama hiljaa lahestyva pitka helminauha. Horisontissa alkoi kajastaa pikkuhiljaa ja kamerat rapsyivat ahkeraan. Aurinko nousi horisontin ylle kuuden jalkeen ja nakya huipulta oli vaikea uskoa todeksi. Borneon rantaviivaa nakyi monessa suunnassa kymmenien kilometrien paassa ja muut vuoret nayttivat pienilta kummuilta sumun ja alapuolellamme olevien pilvien seassa. Siina yksin kylmassa mietin, etta taa on taas niita hetkia, jotka olis kivaa jakaa sen jonkun tarkean kanssa. Palaan jonain paivana Borneon katolle katsomaan auringonnousua tulevan vaimoni kanssa, lupaan. Talla kertaa seuranani oli vain hyva ystavani musiikki.

Jos ylospain kipuaminen oli allekirjoittaneelle helppoa kuin heinanteko, samaa ei voi sanoa alaspain tulemisesta. Tulin huipulta alas asti n. 5 tunnissa ja polvet huusi apua jo puolessa matkassa. Oikea polveni on vihoitellut jo aikasemmin vaeltaessa, mutta Kinabalulta alas kapuaminen kay jokaikisen kiipeajan niveliin. Oppaamme oli kiivennyt vuorelle n. 700 kertaa elamansa aikana ja sen huomasi greipin kokoisista polvista ja reittani paksummista pohkeista. Han ottaa myos joka vuosi osaa Kinabalulla jarjestettavaan Climbathoniin, joka on maailman rankin vuoristojuoksukilpailu. Oppaamme on juossut alhaalta ylos ja takaisin n. 3 tunnissa, mutta kaikkien aikojen ennatys kuuluu Meksikolaiselle juoksijalle joka on alittanut 2,5 tuntia. Tama tuntui kasittamattomalta (ja masentavalta), ottaen huomioon etta Maukka Perusjatkalta reissuun menee se 2 paivaa. Anyways, Kinabalun kiipeaminen oli mahtava kokemus ja neljan eri ekosysteemin lapi noustessa naki paljon erilaista luontoa ja maisemaa. Samaan aikaan minun kanssakin oli kiipeamassa kaikenikaisia valilta 12-65, joten voin suositella reissua lampimasti kaikille lukijoilleni.

Viimeisen paivan Borneolla vietin Kota Kinabalun edustalla sijaitsevalla Mamutikin saarella snorklaillen ja kipeita pohkeita hellien. Snorklailin pari tuntia ja koko sen ajan pieni muutaman sentin mittainen keltamustaraidallinen kala seurasi minua ja pyori paani ymparilla. Snorklasin yksin saaren autiolla takapuolella ja piilotin reppuni mielestani hyvin rantakivikkoon, mutta palatessa repulleni siella oli kayty. Repun pienemman taskun vetoketju oli auki ja isompaa oli yritetty avata tuloksetta sen ollessa lukossa. Pienemmasta taskusta oli kadonnut ainoastaan puhelin ja pitkakyntinen oli jaljista paatellen joku ei-niin-viaton luontokappale, eli suurella todennakosyydella apina. Pitakoon nyt hauskaa sitten puhelimeni kanssa, mita ikina silla tekeekaan. Puhelimitse minua on nyt siis turha yrittaa tavoittaa. Mita ma silla taalla muutenkaan tekisin, turha elektroninen kahle.

Nyt oon hikoillu muutaman paivan Indonesiassa, jossa on tarkoitus viipya kuukauden verran. Nyt on lopultakin vahan valjempi aikataulu ja tarkoitus ottaa rennosti. Luvassa todennakosesti surffausta, snorklausta, riippumatossa notkumista, isoja liskoja, aurinkoa ja muutama tulivuori. Katotaan seuraavalla kerralla, onko suunnitelmissa (tai suunnitelmattomuudessa) pysytty.

Tähänastinen matkani kuvina.

Ilkeesti oon Essin tietokonetta hyväksikäyttänyt täällä Lumutissa ja saanut lopulta ajettua kuvia nettiin. Ne (aikaansa jäljessä olevat), jotka eivät ole Facebookissa, voivat katsoa niitä seuraavien linkkien avulla:

Barcelona: http://www.facebook.com/album.php?aid=91451&id=580929824&l=ce76a2a861

Kambodza: http://www.facebook.com/album.php?aid=91460&id=580929824&l=139825b43f

Vietnam: http://www.facebook.com/album.php?aid=96415&id=580929824&l=d3388d7a03

Laos: http://www.facebook.com/album.php?aid=96631&id=580929824&l=c43ca96db5

Thaimaa: http://www.facebook.com/album.php?aid=96644&id=580929824&l=7d63953053

Elamaa arjen ylapuolella.

Elossa.

Palasin Bokeon viidakoista jo muutama paiva sitten ja nyt aattelin jakaa kanssanne mita tein, nain, koin ja mista paapiirteissaan oli kyse. The Gibbon Experience, siita oli kyse. Luang Prabangissa tapaamamme pari reissaajaa hehkuttivat seikkailua yhtena elamansa hienoimmista ja nayttivat videopatkia kokemastaan. Olin samantien myyty ja varasin oman seikkailuni. Kolme paivaa viidakon ytimessa, sademetsan eri kerroksissa, kaukana sivistyksesta, puunlatvoissa yopyen.

Laoslaisten harjoittama perinteinen slash and burn-maanviljely tuhoaa ikivanhoja sademetsia ja on uhka monille niissa asuville elainlajeille. Ranskalaismies paatti muutama vuosi sitten valita toisenlaisen tavan suojella luontoa ja alueella elavia uhanalaisia mustagibboneita (hannaton apina, joka elaa lahes koko elamansa puissa roikkuen). Bokeon sademetsaan ja sen massiivisten puiden latvoihin kyhattiin puumajoja. Niita yhdistamaan luotiin vaijeriverkosto, puun latvasta toiseen ja harjanteelta toiselle harjanteelle yli rotkojen ja jokien. Paikallisen heimon nuoret miehet koulutettiin oppaiksi, tienaamaan elantonsa muulla tavalla kuin viljelemalla maata, hakkaamalla sademetsaa matalaksi tai kauppaamalla uhanalaisia elaimia. Paivittain metsaan paastetaan vain 8 seikkailumielista reissaajaa ja massaturismi pysyy aisoissa. Mainoksia Gibbon Experiencesta ei nay missaan ja Lonely Planetissa on tietoa hankkeesta vain parin rivin verran eli paa-asiassa tieto kulkee suusta suuhun. Korkeahkot osallistumismaksut kaytetaan projektin yllapitamiseen ja luonnonsuojeluun. Mita meidan kolme viidakossa viettamaamme paivaa pitivat sisallaan? Siita seuraavassa.

Elokuun 5. paivan aamuna pakkasimme paivareppuumme parit vaihtovaatteet, sadeviitat, taskulamput, hyonteismyrkkya, sytkarin ja hyppasimme kahdeksan hengen porukassa maasturin kyytiin. Porukassa oli Ronan (Irlanti), Sanna ja Sjoerd (Hollanti), Chris, Alison ja Saro (Englanti), Birgit (Saksa) ja mina. Ajeltiin puolentoista tunnin verran asfalttitieta, kunnes saavuttiin majatalolle joen varressa. Ylitettiin vuolaana virtaava joki maasturilla ja vaihdettiin toisella puolella astetta jareampaan maasturiin, jonka katolle heitettiin parit kaasupullot ja muonasakit. Tunnelma ahtaassa maasturissa oli tiivis ja hyvin nopeasti kavi ilmi, etta olemme menossa jonnekin kauas, minne ei autot normaalisti mene. Vaikka kolmeen paivaan ei ollut satanut kertaakaan, "tie" oli karmeassa kunnossa. Jopa jarean nelivetomme lattia raapi maata ja olimme jaada kiinni mutapasseihin useampaan otteeseen. Tytot kirkuivat, kun avoimesta ikkunasta eksyi auton sisaan pienen linnun kokoinen kovaan aaneen sirittava hyonteinen. Siita paastiin kuitenkin eroon ja noin tunnin roykytyksen jalkeen saavuimme kylaan, josta matkaa oli jatkettava jalan. Alle sadan ihmisen kylan miespuoliset asukkaat toimivat oppaina hankkeessa ja kantavat kortensa kekoon suojellakseen kotiseutuaan. Kylassa oli edelliset 3 paivaa metsassa viettanyt porukka, jotka hehkutti kolmea sateetonta paivaa ja seikkailua naamat hohtaen. Heitettiin muonat ja kaasupullot kolmen hevosen selkaan ja lahdimme patikoimaan.

Matkaa ehdittiin taittaa alle sata metria, kun jouduimme riisumaan kengat ja sukat ylittaessamme taas yhden joen. Matkassa mukana oli puolen vuoden ikainen apinanpoikanen, joka oli loydetty myynnissa kadulta ja se oli tarkoitus vapauttaa luontoon. Kannoin apinaa alkuun sylissani niinkuin lemmikkia yleensa kannetaan - alta tukien, mutta huomasin pian, etta apina roikkui paidassani kuin emonsa karvoissa. Sain siis kulkea kadet vapaana apinan nukkuessa vatsallani. Noin tunnin kavelyn jalkeen paastiin sademetsan siimeksessa sijaitsevalle keittiolle, jossa ruokamme valmistettiin ja jossa oppaat yleensa nukkuvat. Luovutin apinan sen "omistajalle" ja huomasin etta se oli virtsannut reidelleni. Vedettiin valjaat ylle ja saatiin lyhyt oppitunti vaijereilla liikkumisesta, jota seuraavat 3 paivaa tulisivat pitamaan rajattomasti sisallaan. Ensimmainen liuku oli vain lyhyt rykaisy ensimmaiseen puumajaan, jossa 6 meista nukkuisivat ensimmaisen yon. Maja oli ison puun latvassa n. 30 metria maanpinnan ylapuolella. Se oli varustettu kolmella "makuuhuoneella" (kolme 2 hengen patjaa hyttyverkon alla), "kylpyhuoneella" (posliininen kyykkypytty ja suihku puuritilan ylla) ja "keittiolla" (lavuaari, astioita ja kaasukeitin). Ei sahkoa. Hankkeen puumajat on muuten ainoita paikkoja Laosissa missa kraanavesi on juomakelpoista (sadevetta). Kello oli jo yli puolen paivan ja jokainen meista halusi paasta liukumaan pidemmille vaijereille, joten jatettiin vaan reput majaan ja lahdettiin leijailemaan eteenpain. Ainoa sisaan- ja uloskaynti puumajaan oli vaijeria pitkin liukumalla ja vuorotellen hypattiin puunoksalta alas vaijerin varaan.

Ja voi etta, lystia oli. Keli oli ensimmaisena paivana hieno ja vietettiin koko iltapaiva vaijereilla liukuen ja niita yhdistavilla poluilla kavellen. Pisin vaijeri on 380 metria pitka ja n. 150 metria maanpinnan ylapuolella. Uskotteko, etta on aika hieno fiilis pyyhaltaa 70 kilometria tunnissa sademetsan latvuston ylapuolella ja katella samalla vieressa aukeavan laakson ja horisontin suuntaan? Uskokaa vaan, en huijaa. Lisaan tanne myohemmin vaijerilla liukuessa kuvaamani videopatkan, kunhan saan sen koneelle. Ennen pimeantuloa zipattiin (vaijerilla liukuminen = zip-lining) takaisin puumajaamme, jossa oli illallinen odottamassa. Riisin ja vihannesten joukossa oli n. 2 lihanpalaa per larvi, mutta ruoka maistui koko paivan ulkona rehkineena taivaalliselta. Bongattiin viereisissa puissa koiran kokosia oravia(oikeesti Maija!), jotka muistuttivat enemman apinoita. Pimean saavuttua kuunneltiin viidakon aania (ml. Gibboneiden laulu), latkittiin korttia kynttilanvalossa ja jarjestettiin matelukilpailuja jokapuolella pyorineilla toukilla. Suihkussa ja kyykkyvessassa kaytyani katsoin, kun erilaiset eritteet tippuivat 30 metrin ilmalennon jalkeen puun juurelle. Hirveen mielenkiintosta :D Mutta oli hienoin nakoalavessa minka tiedan. Illalla yhdeksan aikaan alkoi tulla vetta nukkumaan mentaessa. Onneksi ei viela siina vaiheessa tiedetty, kuinka pitkaan sade jatkuisi...

Parhaat mahdollisuudet (kaikesta huolimatta hyvin pienet) nahda Gibboneita on aamulla heti auringonnousun jalkeen, joten noustiin kaikki ylos ennen kuutta. Sade oli jatkunut koko yon ja sumua oli jokapuolella, mutta osa meista lahti siita huolimatta zippailemaan. Normaalisti heratessa ensimmaisena tulee mieleen aamupala, mutta me lyotiin vaan valjaat niskaan ja hypattiin kaiteelta alas. Naytin kuulemma Batmanilta mustassa lepattavassa sadeviitassani kadotessani vaijerin varassa sumuun. Zippailtiin lounaaseen saakka ja koitettiin loytaa Gibboneita laulun suunnasta, mutta nakeminen jai haaveeksi. Zippailu sumussa oli ihan erilainen kokemus, kun edellisena paivana hyvan nakyvyyden vallitessa. Nakyvyys oli ajoittain vain kymmenisen metria ja tuntuikin aika kuumottavalta syoksya sumuun tietamatta mita vaijerin toisessa paassa odottaa. Ajoittain sumu kuitenkin rakoili ja oli AIVAN USKOMATTOMAN hienoa nahda vihreiden puunlatvojen valkehtivan jalkojen alla ja ymparoivien kukkuloiden kurkkivan sumuverhon takaa. Sumu ja vesisade loi koko touhuun ihan oman tunnelmansa. Sade jatkui koko paivan ja iltapaivan tunteina saavuttiin seuraavaan yopaikkaamme, Treehouse 5:een. Maja oli viela korkeammalla kuin ensimmainen, tarjosi paremmat nakymat ja majoitti kaikki 8 henkea saman katon alle. Sateen vuoksi maasturi ei ollut paassyt edellisena paivana ajamaamme tieta pitkin kylaan ja uusia muontarpeita ei tullut. Luvassa siis vain riisia ja kaalia. Syotiin iltaruoka ja osa jai lepailemaan, mutta mina ja pari muuta kaytiin etsimassa kaikkein pisimmat ja korkeimmat vaijerit joita sitten sahattiin edestakasin melkeen pimeantuloon saakka. Illalla vaihdettiin kuivaa ylle, latkittiin korttia, makailtiin riippumatoissa, siemailtiin kuumaa kaakaota, kauhisteltiin kammenenkokoisia hamahakkeja ja toivottiin yhdessa etta vesisade lakkaisi yon aikana...

...mutta eihan se lakannut. Se jatkui itseasiassa 40 tuntia putkeen. Onneksi keli oli kuitenkin sen verran lammin, etta lapimarkanakaan ei palellut jos pysyi liikkeessa. Kaikki metsassa sijaitsevat polut olivat yhta mutavellia ja iilimatoja oli liikkeella miljoonia. Jatkuvasti sai tarkkailla kenkia ja sukkia, etta ehtisi saada ne irti ennen paasya iholle. Sytkari oltiin otettu mukaan siis osittain iilimatojen tappamista varten, niita kun on valilla hankala saada iholta irti pelkastaan nyppaamalla. Mina olin varrellisine vaelluskenkineni ja -sukkineni onnekas, mutta osa meidan porukasta oli vellissa liikkeella tennareilla. Sademetsassa sade kuuluu asiaan ja on osanaan luomassa tunnelmaa, mutta kylla vahempikin olisi riittanyt. Tiesimme jo odottaa, etta viimeisena paivana on kaveltava paatien varteen, koska edelleenkaan autolla ei ollut kelin vuoksi kylaan asiaa. Aamulla lahdettiin pikkuhiljaa valumaan kylaa ja edelleen paatieta kohti. Saro sai heti alkuun yhdessa ylamaessa rasitusastmakohtauksen minun nahden ja otin vastuulleni katsoa hanen peraan. Tiesin, etta vajaan 20 kilometrin ja 6 tunnin kavely mudassa ja vesisateessa tulisi olemaan aikamoinen haaste lievasti ylipainoiselle ja astmaiselle Sarolle, mutta onneksi meilla oli koko paiva aikaa.

Keittiolle paastyamme kokoonnuimme syomaan aamupalan ja saimme riisin kyytipojaksi banaanit ja bamburuokoa. On muuten uskomattoman monipuolinen puulaji tuo bambu, siita kun voi tehda melkein mita tahansa (onkivapoja, talon seinia, vesikouruja, lauttoja, soittimia, lastoja jne.) sen lisaksi, etta sita voi syoda ja se viela maistuu hyvalta. Bambuja oli Bokeossa paljon ja ajoittain tuntui etta olisi joutunut jattilaismaisen tikunnostopelin (en tieda sen pelin nimea, missa on kasa ohuita tikkuja ja niita pitaa nostaa yksitellen liikuttamatta muita) keskelle, bambujen sojottaessa joka suuntaan. Keittiolta saatiin matkaevaaksi isoon puunlehteen kaaritty nyytti... pelkkaa kuivaa RIISIA! Kylassa kokoonnuttiin viela viimeisen kerran, kunnes lahdettiin kavelemaan paatieta kohti ja letka venyi 14 kilometrin mittaisella mutatiella pitkaksi. Mutaa oli ajoittain melkeen polviin asti ja alamaissa kaytiin kaikki vuorollamme turvallaan.

Tulin joukon hannilla Saron kanssa ja tyonsin ylamaissa sita eteenpain loin uskoa, etta paastaan perille. Oli kohtuukoomista katsoa seuraavan 8 hengen porukan ilmeita, kun ne tuli vastaan n. 2,5 tunnin kavelyn jalkeen. Oltiin yltapaalta mudassa, hiessa, nuutuneen nakosia ja otettiin oppaiden tarjoamat hedelmat vastaan niinku ei oltais nahty ruokaa moneen paivaan. Porukka odotti varmasti innolla tulevaa :D 4,5 tuntia kylasta lahtomme jalkeen saavuttiin lopulta joenvarteen joka oltiin ekana paivana ylitetty autolla. 40 tuntia kestaneen vesisateen vuoksi vedenpinta oli noussut huomattavasti ja virta oli kovempi. Yli oli kahlattava vyotaroa myoten vedessa. Heti joen toisella puolella odotti kuitenkin majatalo ja paatie ja urakka oli ohi. Kaikkien jalat naytti kalpean 80-vuotiaan mummon jaloilta. Saatiin muuten majatalolla lounas...riisia ja kaalia. Jouduttiin viela odottamaan autoa pari tuntia ja paastiin illalla takain Huay Xaihin. Oli tarkoitus ylittaa raja Thaimaahan viela samana paivana, mutta ei ehditty takaisin ajoissa. Otettiin lampimat suihkut ja kokoonnuttiin yhdessan juomaan olutta ja syomaan jotain muuta kuin riisia. Oli ehka elamani ikimuistoisimmat kolme paivaa.

P.S Alkaa sekottako Laosin The Gibbon Experiencea Thaimaan Chiang Maissa olevaan koyhaan vastineeseen nimelta The Flight of The Gibbon, joka on kokemuksena raa'asti karsittu yksipaivainen malli edellamainitusta alkuperaisesta. Lisaa tietoa Gibbon Experiencesta osoitteessa http://www.gibbonx.org/. Hyva videopatka touhusta loytyy osoitteesta http://www.youtube.com/watch?v=u1yGsNdQ-TQ. Kannattaa kurkata.

Nyt oon ollu pari paivaa Chiang Maissa Pohjois-Thaimaassa. Toissailtana kaytiin muutamilla oluilla ja oltiin pyortya kun baarista takastullessa vastaan tuli vauvanorsu. Ostettiin puolella eurolla bamburuokoja ja ruokittiin pienta. Eilen kaytiin Birgitin, Ronanin, Sannan ja Sjoerdin kanssa ratsastamassa isommilla norsuilla ja mie istuin selanpaalla olevan penkin sijasta norsun niskan paalla ilman penkkia. Ratsastajan paikalla siis. Norsun massiiviset korvat hakkasivat polveni vereslihalle, mutta lystia oli. Tarjoilin norsulle sen paan paalle ojentamaan karsaan sokeriruo'on patkia ja ajoittain norsu puhalsi samaisella karsallaan minun suuntaan ja sain paalleni hiekkaa ja rakaa. Samalla reissulla kaytiin viela uimassa vesiputouksilla, syotiin pomeloja suoraan puusta, harjoteltiin ritsalla ampumista ja kaytiin laskemassa koskea kumiveneella.

Huomenna lennan Kuala Lumpuriin Malesiaan ja edelleen Essin luo Lumutiin pariks paivaksi, ennenkuin jatkan Borneolle yrittamaan Mount Kinabalun (4100m) valloitusta ja sukeltamista yhdella maailman parhaaksi luokitelluista sukelluspaikoista, Sipadanilla (jostan Vahanen ja Franti aikoinaan kaapattiin Jolon saarelle).

Elan ja voin hyvin.

(Sallittua) Vain Laosissa.

Ahoi. Eipa se sooloilu kauaa jatkunut. Tapasin jo Hanoi-Vientiane bussissa kaks Sveitsilaista tyttoa joiden kanssa taitoin matkaa reilun viikon verran. Mutta yksinolon aikakin koittaa viela!

Hanoista lahtiessa minua heiteltiin paikasta toiseen ruuhka-aikaan skootterin selassa rinkan ja repun kanssa ilman kyparaa. Vahan meinas puntti tutista. Bussia odoteltiin porukassa ihan H. Moilasena, kunnes paastiin lopulta lahtemaan vessapaperikuorman kanssa kohti kumpuilevaa Laosia. Rajalla tuli aika pian selvaksi, mita tuleman pitaa. Viisumeita oli vaantamassa yksi mies kynttilanvalossa. Kaverille tuli kiire, kun 3 bussillista falangeja pyyhkasi rajalle samaan aikaan. Kolmen tunnin odottelun jalkeen paastiin jatkamaan matkaa, ja tuntui ihan kivalta jattaa Vietnam taakse. Taas kavi jostain syysta niin, etta juuri viimesena paivana Vietnamin ruma puoli paatti nostaa paataan ja maasta jai lopulta karvas maku suuhun. (Sama kuin Tansaniasta lahtiessa viime vuonna). Syyna tahan oli Vietnamilaisen bussimme henkilokunta, joista kukaan ei puhunut sanaakaan englantia ja mokomat kayttaytyivat ihan sikamaisesti matkustajia kohtaan. Loppukaneettina Vietnamin suhteen sanottakoon, etta allekirjoittaneen mielesta Pohjois-Vietnam tarjosi enemman tekemista ja nahtavaa, mutta ihmiset etelassa olivat ystavallisempia lansimaalaisia kohtaan. Historialla on todennakoisesti tekemista asian kanssa.

Perille Vientianeen paastiin kuitenkin jotakuinkin ajallaan. Tuntui kasittamattomalta, etta maan paakaupunki voi olla pikkukaupungin oloinen. Asukkaita kaupungissa on vain reilut 200 000 ja se nakyi katukuvassa ruuhkaisen Vietnamin jalkeen. Mita ensimmainen paiva maassa piti sisallaan? Saunomista (kyyyylla!), hieronnan (pois ne likaiset ajatukset siella, oli ihan normihieronta!) ja meditointia. Jep, loysin siis Vientianesta metsan siimeksessa sijaitsevan temppelin, josta loytyi Herbal Sauna ja samanmoisia hierontoja. Saunassa ei ihan Suomen lampoihin paasty ja istuinkin siella yhteensa varmasti toista tuntia, tunnin kestaneen hieronnan paalle. Samassa temppelissa on myos viikoittain julkinen meditaatioistunto paikallisten munkkien kanssa ja minun sattuessa paikalle kreivin aikaan, paatin ottaa osaa. Meditointia jo Suomessa joogan yhteydessa kokeilleena tiesin suunnilleen mita odottaa. Meditointi vaan ei tuppaa meikalaiselta onnistumaan, ei sitten millaan! Ajatukset harhailivat koko ajan ihan muualla, kuin siina yhdessa asiassa mihin piti keskittya. Mielessa kavi kaikki vanhoista tyttoystavista tuleviin seikkailuihin. Mut jeps, ihan lystia oli ja paivan paatteeksi oli kaikin puolin aika rento olo.

Ei viivytty Vientianessa kuin yksi kokonainen paiva ja jatkettiin Franziskan ja Katjan kanssa Vang Viengiin, jolta oli lupa odottaa paljon humalaisten brittinuorten lisaksi. Loydettiin kamppa uskomattoman hyvalta paikalta viela uskomattomampaan hintaan. Joki-/vuorinakoalalla varustettu 3 hengen huone maksoi hengelta reilut 2 dollaria/yo. Seuraavana aamuna listittiin seinalla kiipeileva nyrkin kokoinen hamahakki, mutta kaikki olivat edelleen samaa mielta kampan hinta/laatusuhteesta. Jo ensimmaisena iltana kavi selvaksi, etta Vang Vieng on turistirysa verrattuna muuten hiljaiseen Laosiin. Miksi nuoret ympari maailmaa siis paatyvat tahan pieneen kylapahaseen keskelle ei mitaan? One word: TUBING. Mutta mita ihmetta on tubing? Osalla teista varmasti on jo kokemusta tai jonkinlainen mielikuva siita, mutta seuraavassa rehellinen kuvaus mita se OIKEASTI on:

Termi tubing tulee sanasta tube, joka tarkoittaa tassa yhteydessa traktorin sisakumia. Vang Viengin lapi virtaa Nam Song-niminen joki, johon joka paiva heittaytyy satoja nuoria tubejen selkaan virran vietavaksi. Tuktukit vievat tuubaajat n. 3 kilometrin paahan ylavirtaan, josta jokainen OMAA TAHTIAAN kulkeutuu virran mukana takaisin Vang Viengiin. Vuodenajasta riippuen matka kestaa puolesta tunnista pariin tuntiin ilman pysahdyksia. Mutta miksi ihmiset pysahtelevat matkalla? Syysta, etta kolmen kilometrin matkalla on joen rantapenkereilla 24 baaria, joista lahes jokaisessa on erilaisia keinuja, liukumakia ja hyppytelineita viereiseen virtaan. Keinujen ja liukumakien lisaksi loytyy koydenvetoa, jalkapalloa, lentopalloa, -palloa - kaikki mudassa rymyten. Ja kaiken kruunaa kuningas alkoholi! Useat baareista tarjoavat ilmaisia shotteja ja myyvat cocktail-ampareita ja olutta pilkkahintaan. Tasta johtuen suurin osa tuubaajista onkin jo aika tuubassa ensimmaisen muutaman baarin jalkeen, jonka seurauksena meno nayttaa sivustakatsojan silmin "jokseenkin" vaaralliselta. Kerrottakoon tassa vaiheessa, etta allekirjoittanut paasi ehka n. kahdeksanteen baariin asti, kunnes pimea hiipi niskaan, humala oli ottamassa yliotteen ja jarki sanoi, etta otetaan tuktuk takaisin kaupunkiin. Iso osa vaesta kuitenkin saapuu kaupunkiin renkainensa virran tuomana vasta myohaan illalla. Osa virran baareista myy ruohoa tiskin takaa ja kaupungin ravintoloistakin loytyy yleensa myos Happy menu, josta voit tilata pizzasi tai shakesi ruohon, sienien tai opiumin(!) kera. Grillivartaat kaupungissa maksavat 3o snt/kpl ja 640 ml:n olutpullosta maksat noin 90 snt. Mita tama kaikki siis tarkoittaa? Vang Vieng on paratiisi bilettajalle, mutta jos bilettaminen ei kiinnosta, kaupungilla ei ole luolien lisaksi paljon tarjottavaa ja kannissa orveltavien brittinuorten vieresta katselemiseen kyllastyy nopeasti. Itse kuitenkin nautin tubing-paivastani todella paljon, enka muista milloin minulla on viimeksi ollut niin hauskaa. Haluaisin kokea kaiken viela uudestaan joskus paremmalla ajalla ystavieni kanssa. Lahes jokaisen sisainen lapsi heraa henkiin 10 metrin korkeudessa keinussa keikkuessa ennen syoksymista virtaan. Tavattiin myos Walesilainen poitsu nimelta Patrick Jennings, joka oli valehtelematta hauskin salli kenet oon ikina tavannu. Rohkasin kovasti, etta olis aineksia koomikon uralle. Katotaan kuullaako miehesta viela jonain paivana.

Kuulostaako tubing vaaralliselta? Sita se myos on. Joka vuosi nuoria hukkuu voimakkaaseen virtaan humalapaissaan. Onko tubing hauskaa? HELL YEAH! Turvallista? HELL NO! (joka varmasti osaltaan tekee siita niin syntisen hauskaa). Tubingia itse kokeilleena en osaa kuvitella paikkaa muualla maailmassa, missa kyseinen hauskanpito olisi sallittua. Voi olla, etta tulevaisuudessa Laosin kehittyessa ja saadessa rahansa muualta, tamakin lysti kielletaan. Menkaa siis viela kun ehditte, mutta OLKAA VAROVAISIA!

Kerrottakoon viela, etta vaikka Vang Viengista on helppoa loytaa huumeita, ne ovat siella yhta kiellettyja kuin muuaalla Laosissa ja kiinni jaamisesta seurauksena on tapauksesta riippuen kuolemantuomio, linnatuomio tai helvetin iso sakko. Naapurimme 60-vuotias hippi karahti marisatka kourassa siviilipukuiselle poliisille (joita liikkuu Vang Viengissa paljon) ja maksoi 5 miljoonaa KIP:ia (n. 600 dollaria) valttaakseen linnatuomion. Niinjoo, ja Laoslaisissa vankiloissa ei sitten tarjoilla ruokaa, eli olette omaisienne tarjoaman ruuan varassa (hankalahkoa). Pitakaa nama faktat siis mielessa ennenkuin teette mitaan typeraa rakkaat lapsukaiset.

Tuubattiin yhdessa Franziskan, Katjan ja kolmen keskivertoa kypsemman brittilaisen kanssa, mutta koska ei ehditty edeta virrassa kuin ehka 500 metria, paatettiin seuraavana paivana tyttojen kanssa lahtea omalle tubing-reissulle. Vuokrattiin meidan guesthousesta lasten uimarengas ja lilluttiin sen kanssa kolmistaan alajuoksuun eraalle luolalle. Jalkeenpain ajateltuna ois voinu jattaa valista, silla jalat hakkasivat kivista pohjaa koko ajan kilometrin matkalla. Vang Viengin ymparistossa on paljon luolia, mutta se mihin me suuntasimme ei ollut turistien kartoissa. Majatalomme seikkailuhenkinen aussi-isanta antoi sisapiirin vinkit ja otsalamput ja lahdimme matkaan. Taman luolan normiluolasta erotti se, etta sinne piti uida sisaan. Ulkopuolella oli kirkkaansinista vetta ja kallion seinassa n. metrin levyinen ja puolen metrin korkuinen aukko. Siita suihkittiin otsalamppujen kanssa vastavirtaan ja fiilis luolan sisalla oli kaukana tasta maailmasta. Uitiin niin syvalle, etta paivanvaloa ei nakynyt enaa missaan, kunnes alkoi tulla vilu ja paatimme lahtea takaisin ulos. Jalkeenpain mietittiin, etta olis ohraleipa meidat ottanut jos otsalamput ois lakannu toimimasta luolan syovereissa. Niita oli mukana onneks kuitenki kaks. Huh. Tietoinen riski :P Viluisina ja markina lahettiin kavelemaan takas kaupungiin, jonne oli siina kuosissa ihan liian pitkan tuntuinen matka. Liftattiin ja paastiin pickupin lavalla melkeen majatalon eteen asti. Illalla notkuttiin riippumatoissa rantabaarissa, fiilisteltiin paria viimepaivaa ja siemailtiin taivaallisen hyvia Baileys-pirteloita.

Seuraavana paivana muuttui aani kellossa ja hauskanpito vaihtui "historiantunteihin". Otettiin paikallinen bussi Phonsavaniin, josta loytyy kuuluisa Plain of Jars - jarkalemaisten kiviruukkujen tasanko, joiden alkuperasta kenellakaan ei ole varmaa tietoa. 10h bussimatka paikallisella ei ollut herkkua. Vaihdelaatikko oli sokona ja joka kerta ennen isompaa ylamakea oli pysahdyttava ja laitettava pienempaa silmaan. Ihmisille jaettiin lahtiessa oksennuspusseja, silla matkustamiseen tottumattomattomilla Laoslaisilla on vaikeuksia pitaa nuudelit sisalla mutkaisilla ja roykkyisilla vuoristoteilla. Phonsavanista loydettiin tahan asti halvin majatalo jossa oon punkannut. Hintaa bungalowlla n. euron verran per yo. Buukattiin seuraavalle paivalle kierros Plain of Jarsin kolmeen eri kohteeseen ja kaynti parilla sotahistoriaan liittyvalla paikalla. Hmm....sotahistoria....Laos? Eikos se sota kayty Vietnamissa?

Pieni infopaketti: Vuosina 1964-1973 USA kavi ns. "Secret War:ia" Geneven sopimuksen vastaisesti, salaa muulta maailmalta ja jopa yhdysvaltain kongressilta puolueettoman Laosin maaperalla, estaakseen Pohjois-Vietnamin armeijan kulun Laosin kautta. 580 344 lennolla pudotettiin kaksi miljoonaa tonnia rypalepommeja (pienia metallihauleja rajahtaessaan sinkoavia pommeja) Eika siina kaikki, arviolta n. 30% pudotetuista rypalepommeista ei lauennut pudotettaessa ja makaa talla hetkella Laosin maaperassa odottamassa etta joku huono-onninen kolhasee niita vahingossa. Seuraus: yli 12 000 kuollutta siviilia sodan loppumisen jalkeen ja satoja uusia uhreja vuosittain. Rajahtamattomia pommeja (Unexploded Ordnance = UXO) loytyy edelleen koulujen pihoilta ja riisipelloilta. Tennispallon kokoiset metallipallot nayttavat pienten lasten silmissa leluilta. Koillis- ja Ita-Laos on edelleen pahoin "saastunut" ja tienposkessa kusella kaydessakin on syyta katsoa mihin astuu. Eri organisaatiot poistavat pommeja vahitellen maaperasta metallinpaljastimilla, mutta nykytahdilla Laosin turvalliseksi saamiseen menee vahintaan sata vuotta. Kaikesta tasta huolimatta Laosin ihmiset jaksavat hymyilla ja olla ystavallisia Amerikkalaisille.

Kierroksella oltiin Franziskan, Katjan ja parin muun tyton kanssa. Ensin kierrettiin tosiaan Plain of Jarsin kolme eri kohdetta, joista loytyi satoja erikokoisia (>600 kg) kiviruukkuja. Niiden arvioidaan olevan n. 2000 vuotta vanhoja, mutta varmaa tietoa niiden alkuperasta tai kayttotarkoituksesta ei ole. Amerikkalaiset muuten pommittivat niitakin em. sodan aikana. Ihania nuo amerikkalaiset eiko? Plain of Jarsin jalkeen kaytiin katsomassa peltoa, joka oli taynna pommikraattereita ja siita jatkettiin heimokylaan, joka tunnetaan nimella Bomb Village. Nimi siita syysta, etta kylalaiset ovat tehneet maastosta loytyneista pomminpalasista ja -kuorista kaikkea mahdollista tuhkakupeista ja kukkaruukuista aina talon perustuksiin saakka. Kierros kokonaisuudessaan oli mielenkiintoinen, mutta saimme olla rauhassa silla suurin osa ulkomaalaisista ei kay etaisessa Phonsavanissa laisinkaan.

Edessa oli taas pitka bussimatka Laosin kauneimpaan kaupunkiin, Luang Prabangiin, joka on UNESCON maailmanperintokohde Mekongin kupeessa. Matkalla hammastysta heratti bussiin noussut mies Kalashnikovin kanssa. Ei mitaan tietoa, oliko normaaleihin vaatteisiin pukeutunut mies jonkinsortin vartija vai mika. Kiinnitin myos huomita siihen, etta jopa maaseudulla sijaitsevien monien olkikattoisten puuhokkeleiden pihasta loytyy satelliittiantennit. Televisiolla on tassa maassa suuri jalansija.

Luang Prabangista on vaikea kertoa mitaan, se pitaa kokea. Kaupunki on tunnelmaltaan tahan asti Kaakkois-Aasiassa kokemistani miellyttavin. Maisemat ymparistossa ovat kauniita, arkkitehtuuri viehattavaa ja tunnelma ylipaataan mukava. Kaytiin syomassa/kokemassa tyttojen kanssa paikallinen Barbecue, joka oli kokemuksena mahtava. Poydan keskella sijaitsevaan reikaan laitettiin amparillinen hiilia ja paalle viritettiin keskelta koholla oleva astia, jossa asiakkaat saivat itse keittaa keittonsa vihanneksineen ja paistaa vesipuhvelin jne. lihaa. Parhaimpia aterioita, joita olen elaessani syonyt. Jos paadytte jonain paivana Luang Prabangiin, painakaa nimi LaoLao Garden mieleenne.

Eraana aamuna herattiin ennen kuutta katsomaan, kun oranssikaapuiset munkit kavelevat kaupungin katuja, asukkaiden lahjoittaessa heille ruokaa. Tehtiin myos yhden paivan reissu laheisille Kuang Si:n vesiputouksille, jossa sai pulikoida turkoosinsinisessa vedessa perhosten ymparoimana. Kiipesin flipflopit jalassa putouksen huipulle, sain elamani ensimmaisen iilimadon ja tapasin alastomana kylpevan ranskalaismiehen. Kaiken kukkuraksi kamerani alkoi taas toimia 1,5 kuukauden oikuttelun jalkeen! Viimeisena yhteisena paivana sveitsilaisten tyttojen kanssa kaytiin keilaamassa. Heista tuli minulle viikossa kuin pikkusiskot, joita minulla ei koskaan ollut. Sveitsin tytot lahti etelaa kohti ja mina kipusin Birgitin (saksa) kanssa kaupungin keskella sijaitsevalle Phu Si:n kukkulalle katsomaan auringonlaskua. Kukkulan huippu oli taynna turisteja kameroineen. Aurinkoa en ole montaa kertaa Laosin visiitin aikana nahnyt, joten meilla oli onnea matkassa. Eilisen vietin ilman suurempaa ohjelmaa ja haahuilin toimivan kamerani kanssa pitkin Luang Prabangin katuja. Tein tuttavuutta 11-vuotiaan tupakoivan ja tatuoidun paikallisen pojan kanssa ilman yhteista kielta ja illalla hyppasimme Birgitin kansa bussiin kohti Huay Xaita ja Thaimaan rajaa.

Tie oli ehka jarkyttavin ikina, unet jai haaveeksi, bussin pohja raapi valilla kivia, matkalla oli jatkuvasti maanvyoryn jalkia, keskinopeus oli ehka 30km/h ja koettiin myos lopulta se bussirikko, joka jokaisen Laosissa matkaavan taytyy kokea. Taalla on siis saanto eika poikkeus, etta kumi puhkeaa tai bussi rikkoutuu matkalla. Meidan uudelta nayttavasta bussista paukahti ilmajousitus keskella yota ja sita korjailtiin taskulamppujen kanssa pari tuntia.

Nyt Huay Xaissa Thaimaan rajalla, mutta enpas ylitakaan rajaa viela. Enka myoskaan kerro viela mita on luvassa seuraavan kolmen paivan ajan, mutta valotan etta kalliiksi tulee ja olen kuuluvuusalueen ulkopuolella Bokeon luonnonsuojelualueella.

Kerron kokemastani enemman palatessani sielta (toivottavasti) ehjin nahoin :)

Voivoivoi kun tulee pitkia teksteja! Mulla on vaikeuksia pitaa lupauksestani kiinni, mutta koittakaa jaksaa lueskella :) Tschau.