Elämää tien päällä: Eteläinen Uusi-Seelanti

Eletaan jo maaliskuun loppua, mutta viimeisimmat taalla kasitellyt tapahtumat ovat vuodenvaihteesta. Kerrottavaa riittaa. Ihan aluksi paljastettakoon, etta Uusi-Seelanti on osaltani jo taaksejaanytta elamaa. Kirjoitan talla hetkella pienimmasta neljan hengen hostellihuoneesta, jossa olen elaessani ollut. Kaupunki/Maa: Hong Kong.

Kiivihedelmien tehdessa tuloaan jo korvista ulos, paatimme pakata kamppeemme, ottaa vahaiset kasaan saamamme rahat (joista leijonan osa meni auton huoltoihin) ja suunnata etelaan, Etela-Saarelle tarkemmin sanottuna, joka kokonaisuutena oli yksi niista syista miksi alkujaan Uuteen-Seelantiin halusin. Paiva oli 11. helmikuuta armon vuonna 2010. Taurangassa ehdittiin viettaa reilut kaksi kuukautta ja hostellimme kotoisasta ymparistosta johtuen siihen ehti jossain maarin kiintya. Nukkuessa ensimmaisia oita jossain muussa hostellissa oli sellainen olo, kuin olisi pettanyt Just The Ducks Nuts:ia (hostellimme Taurangassa). Hostellin respassa tyoskennellyt Angela purskahti itkuun meidan lahtiessa ja lupaili tulla ensi kesana visiitille Suomeen.

Vaikka etela-saarelle oli jo kova hinku, paatimme kiertaa pohjois-saaren itakarjen kautta matkallamme etelaa kohti. Kiertotieta tuli jonkin verran, mutta sen jalkeen olisimme nahneet kaytannossa koko pohjois-saaren. East Cape on pohjois-saaren harvimmin asuttua aluetta, jossa iso osa vaestosta on Maoreja. Laajan alueen suurimmassa asutuskeskuksessakin asuu vain 600 ihmista. Rannikkoa pitkin kulkeva tie kulki mm. Hawai:n lapi, joten maisemiltakin oli lupa odottaa paljon. Saaren itaisimmassa kolkassa tonotti majakka, jonne kiipesimme kitaran kanssa. Jarno muistutti pelkassa mustassa liivissaan vihattua suomalaisartistia - Lauri Tähkää. Yoksi oli tarkoitus ajaa Gisbornen kaupunkiin, mutta alueella harvassa olevat huoltoasemat olivat kaikki kiinni ja jouduimme bensanpuutteessa ajamaan Tolaga Bayn rannalle yoksi. Vaihtoehto ei ollut laisinkaan huono, silla paikka sijaitsi Gisborneakin idempana ja saimme todistaa auringonnousua ensimmaisten ihmisten joukossa Uuden-Seelannin kamaralla. Gisborne on siis kaupunki, joka nakee auringonnousun ensimmaisena, vuoden jokaisena paivana.

Seuraavana paivana oli tarkoitus jatkaa Napieriin, mutta ei paasty kauas Gisbornesta, kun automme sammui ylamaessa eika lahtenyt enaa kayntiin. Paikalla ei ollut puhelimella kenttaa ja jouduin kiipeamaan piikkilanka-aitojen yli (repien kirjaimellisesti pelihousuni) laheiselle kukkulalle soittamaan apua paikalle. Laturi paskana ja akku tyhja. Laitettiin korjaajan vara-akku siksi aikaa, etta paastiin takaisin edelliseen Wairoan kylaan, jossa mies lupasi hoitaa laturin korjauksen odottaessamme. Pulahdin odotellessa viilentamaan hermojani viereiseen jokeen. Minun pullikoidessa Jarno huomasi 50 metrin paassa uimapaikastani kyltin "Swimming in the lower parts of Wairoa-river may be hazardous to your health."...jatevedenpuhdistamon kyljessa. Onnistuin ilmeisesti kuitenkin uimaan kolibakteerien valissa, silla ongelmia ei ilmaantunut. Ehdittiin illaksi viela Napieriin, maailman Art Deco-paakaupunkiin, jossa oli kuitenkin tietamattamme jonkinsortin festarit ja kaikki hostellit viimeista sankya myoten taynna. Lyotiin vani parkkiin eraan hostellin pihalle ja kommittiin makuupusseihin.

Voisi sanoa, etta oltiin ongelmissa seuraavanakin paivana auton kanssa kun kavi ilmi, ettei se jaksa oikeestaan kiihtya ollenkaan jos yhtaan tuulee vastaan...edes loivassa alamaessa. Paastiin kuitenkin perille saaren etelaisimpaan karkeen Wellingtoniin, Uuden-Seelannin tuuliseen paakaupunkiin. Majottauduttiin Heinolassa aikanaan vaihto-oppilaana olleen Andrean ja hanen kamppisten luo Wellingtonin "Pispalaan". Ehdittiin just suihkussa kayda, kun oli lahdettava kahden synttareitaan viettavan tyton cocktail partyihin, jossa muuten kaikki muut kahta suomalaista backpackeria - Anttia ja Jarnoa lukuunottamatta oli pukeutuneet salonkikelpoisesti. Karvanaamat nuhjuisissa vaatteissa sai ajoittain pahaa silmaa, kunnes todellisuus valkeni ennakkoluuloisille - olimme kotoisin karhujen asuttamasta maasta kaukana pohjoisessa (Lonely Planettia lainaten). Wellingtonin yo oli niin mukava, etta seuraava paiva meni paa-asiassa makuuasennossa jaffaa juoden. Hengattiin Wellyssa muutama paiva, kaytiin ilmaisessa kansallismuseossa ja leffassa katsomassa 3D-Avatar, joka muuten ehdottomasti kannattaa kayda katsastamassa, jos se Suomessa viela leffoissa pyorii. Nyt on meinaan oikeesti kyseessa sellanen leffa, jossa ei ole samaa hohtoa pienelta kaksiulotteiselta ruudulta katsottuna.

Maksettiin itsemme kipeiksi lauttamatkasta auton kanssa Cookin salmen yli, mutta delfiinien hyppiessa laivan edessa ja etela-saaren rannikon hahmottuessa horisontissa olo oli autuas. Lomalla! Kierreltiin muutaman paivan aikana etela-saaren pohjoisimmat kolkat ja kavin maailman kirkasvetisimmalla lahteella (josta ei tosin ollut mitaan iloa, koska sade rikkoi vedenpinnan ja pilasi nakyvyyden). Retuutettuamme autoamme pienella soratiella toistakymmenta kilometria, olimme keskella Abel Tasmanin kansallispuistoa, jossa sijaitsi Uuden-Seelannin korkein vertikaalinen luola. Jarnoa laiskotti ja se jai autoon rampyttamaan kuuskielista, mutta mina tarvoin sinne sateessa metsan lapi, jossa kuvattiin Lord of The Rings-elokuvan kohtaus, jossa pelottava ratsumies jahtaa Frodoa kavereineen. Metsa ja luola olivat kieltamatta vaikuttavia sateenjalkeen kuvaan astuneessa sumussa. Saatiin auto ehjana viela takaisin yleisella tielle ja lasketeltiin alamakeen aina Motuekan kaupunkiin asti, jossa oli luvassa extreme-urheilua molemmille.

Hypattyani tandem-laskuvarjohypyn Zimbabwessa 2008, rakastuin lajiin niin paljon, etta lupasin itselleni suorittaa hyppyluvat jossain vaiheessa myohemmin elamani aikana. Uudessa-Seelannissa siihen olisi ollut hyva mahdollisuus JOS olisin omannut hieman enemman pelimerkkeja. Vaikka Uusi-Seelanti on halvimpia maita kurssin suorittamiseen, tulee sille silti hintaa n. 1500 euroa, joita minulla ei todellakaan ollut varaa irrottaa mistaan. Yksittaiset tandem-hypytkin ovat NZ:ssa huomattavasti esim. Suomea halvempia, mutta paatin saastaa rahani muihin aktiviteetteihin. Jarno kuitenkin hyppasi koneesta Motuekan ylapuolella ja hymyvare pysyi kasvoilla illan viimeisille tunneille asti.

Oletan, etta suurin osa teista on jossain vaiheessa matkustanut lentokoneella? Motuekassa oli tarjolla kuitenkin jotain, mita ei kasittaakseni voi missaan muualla pain maailmaa kokeilla. Suhteellisen edullista rahasummaa vastaan minut istutettiin kaksipaikkaisen stunt-koneen ohjaamoon, vedin nahkamyssyn syvalle paahan ja asetin pilottilasit kasvoilleni. Ennenkuin olimme paasseet alkukiihdytyksen jalkeen edes kiitoradan paahan, Vincent nykaisi haarojen valissa heiluvasta sauvasta ja lahdimme lahes pystysuoraan nousuun taivasta kohti. Minulle opetettiin peruskontrollit ja sen jalkeen oli ilmailuakrobatian vuoro. Vincent naytti ensin mallia, jonka jalkeen han irrotti otteensa ilotikusta ja huuteli vain kaskyja radion valityksella: "Hard right! Harder, harder!! Don't stop!" Teimme Abel Tasmanin ylapuolella luuppeja, korkkiruuveja ym. 20 minuutin ajan ja laskeuduimme viistossa kulmassa takaisin kentan asfalttiin. Rakastan huvipuistojen hurjimpia vempaimia ja kertaalleen syoty ruoka harvemmin pyrkii ylos ruokatorveani pitkin, mutta laskeuduttuamme oli huterahko olo seuraavan parin tunnin ajan. "Hyvin jännä on." (sanoisi Pasilan Routalempi), silla ilmassa ollessa ei ollut lainkaan huono olo. Koko lysti kuvattiin videolle ja siita on lyhyt klippi video-sivullani facebookissa, jonka tosin nakevat vain rekisteroityneet kayttajat. Ne jotka eivat edelleenkaan ole syysta tai toisesta naamakirjassa (krrrhhmmm...esim. molemmat veljeni), taas on yksi syy lisaa liittya!

Seuraavaksi hurruuttelimme itarannikkoa pitkin etelaan aina Kaikouraan asti, joka on tunnettu valassafareistaan. Poikkeuksellinen merenpohjanmuoto saa Kaskelotit pyorimaan lahella rannikkoa ympari vuoden ja ajoittain myos muita valaslajeja, kuten miekkavalaita vaeltaa alueen lapi. Suolasen hinnan vuoksi jatettiin kuitenkin safari valiin ja tyydyttiin katselemaan ja haistelemaan rannalla isoina yhdyskuntina asustavia karvahylkeita ilmaiseksi. Haistelemaan siksi, etta silta oli mahdotonta valttya. Suloiset mutta kuvottavan hajuiset elukat nahistelivat kovaan aaneen ihan valtatien pientareen vieressa, jolle ne joskus jopa kiipeavat meren ollessa riehakkaalla paalla. Nukuttiin vanissa rannalla ei_niin_tyynen_valtameren pauhatessa vieressa.

Kaikourasta ajettiin Christchurchin lapi pitka siivu Banksin niemimaalle Akaroan ranskalaisvaikutteiseen kylaan. Kiivettiin ykkosvaihde silmassa eraalle farmihostellille yoksi, jossa pihapiirin vakioasukas oli kesy pitkahantainen lammas. Oli mukava ottaa lahempaa kontaktia lampaaseen, silla yleensa ne juoksevat (nakymaton) hanta koipien valissa karkuun.

Jarno lainasi aamulla hyvantahtoisena rahaa elaimista enemman kiinnostuneelle matkakumppanilleen, ja paasin kajakoimaan viereiseen vuonoon, jota asuttivat maailman pienimmat ja harvinaisimmat Hectorin delfiinit. Peilityynen vuonon aamuisen hiljaisuuden rikkoivat vain pinnalle hengittamaan nousseet delfiinit, jotka uivat ajoittain kosketusetaisyydella kajakeista. Taas oltiin yhta luonnon kanssa! Samalla kajakkireissulla tapasin Australialaisen Clairen, joka oli matkalla Dunediniin opiskelemaan Wildlife Film Makingia. En meinannut pysya kajakissani, kun kuulin koulutusohjelmasta. Dunedinin lisaksi alaa voi opiskella vain yhdessa koulussa Yhdysvalloissa ja molempiin otetaan vuosittain vain tusinan verran opiskelijoita. Sen lisaksi, etta sinne on aarimmaisen vaikea paasta sisaan, se viela maksaa maltaita. "Haaveet kaaaatuuuu....." Mutta nyt ainakin tiedan, etta on olemassa ala jota opiskellessa ei olisi motivaatio-ongelmia. Illakaksi ajettiin Christchurchiin ja katottiin pubissa, kun Leijonat otti ruhtinaallisesti turpaan Ruotsilta Vancouverissa.

Rempattiin taas vaihteeksi autoa siihen kuntoon, etta silla uskalsi lahtea ylittamaan Etelaisia Alppeja lansirannikolle. Kun pysahdyttiin tarpeeksi usein ihailemaan maisemia ja annettiin Merden vahan huilata, paastiin Tasmanian Meren rannalle. Matkalla Arthur's Passissa pelleiltiin "vuoriston klovnien", Kea-papukaijojen kanssa. Kyseessa on maailman ainoa vuoristoalueilla elava papukaija-laji. Niiden ruokkiminen on kielletty ja sainkin kiitokseksi vain hammentyneen ja typeran ilmeen, kun siivekkaat hokasivat, etta tarjosin niille vain muovista avaimenperaa. Oli sitakin kuitenkin maistettava. Rannikolla vietettiin yo Punakaikin "pannukakkukivien" laheisyydessa, joiden synty on geologeille edelleen jonkinasteinen mysteeri.

Ajeltiin jylhissa rannikkomaisemissa etelaa kohti Franz Josefin jaatikolle, joka ulottuu yli kolmesta kilometrista lahes merenpintaan asti. Tasta syysta jaatikon alapaahan voi kavella ilman minkaanlaisia kiipeilyvarusteita. Jaatikolla kavely on kuitenkin kiellettya ilman opasta, joten paatin liittya joukkoon iloiseen ja suorittaa paivan mittaisen jaatikkovaelluksen. Kiipesimme jaatikon juurelta piikkikengat jalassa loputtomalta nayttavaa jaavirtaa pitkin. Jaatikon kokoa on mahdoton hahmottaa, ennenkuin sen paalla seisoo itse. 5-10 vuodessa kulkiessaan vuorten huipuilta alas virtaava jaa tiivistyy kirkkaansiniseksi, muodostaen massiivisia railoja, seinamia ja tunneleita, joiden lapi kuljimme. Puolen tunnin ajomatkan paassa sijaitsee toinen lahes vastaava jaatikko, Fox Glacier, jonka kavimme katsastamassa seuraavana aamuna alhaalta kasin. Yksi yleisimpia postikortteja Uudesta-Seelannista on Lake Mathesonin pintaan heijastuvat Mount Cook ja Mount Tasman. Valokuvaajan taidot sikseen, alisuoriuduimme postikorttikuvaajina, silla jarven pinta ei ollut peilityyni ja heijastus jai haaveeksi. Jatkoimme jaatikoilta ensin vuoristomaisemissa ja sen jalkeen upean Lake Wanakan rantaa pitkin Wanakan kaupunkiin, jossa oli taas vaikeuksia loytaa yopaikkaa Merden kanssa. Voisi kuvitella, etta harvaan asutussa maassa riittaisi laania, minne parkkeerata vani yonviettoon, mutta useammin kuin kerran herasimme aamulla keskelta tienristeysta :D Wanakassa vietimme yomme kuitenkin paikalla jossa kuvattiin LOTR:n Rivendellin lahelta loytyvat karut maisemat.

Queenstownista on osa varmasti teistakin kuullut? Jos Uusi-Seelanti on maailman extreme-urheilu-mekka, niin Queenstown on Uuden-Seelannin extreme-urheilupaakaupunki. Kaupungin ymparistossa on tarjolla lahes kaikkia mahdollisia ulkoilma-aktiviteetteja joita ihmismieli voi halajata. Kawarau-joen ylittava silta on paikka, jossa A.J. Hackett aikanaan hyppasi maailman ensimmaisen Benji-hypyn. Samaiselta paikalta onnistuu hyppaaminen edelleen. Saavuttuamme Queenstowniin oli taas yllattaen huollettava autoa, jonka jarrupalat olivat aivan finaalissa. Rakastamamme Tongalainen autokauppias oli laittanut autoon myos vaaranlaiset jarrukengat, jotka oli vaihdettava samaan syssyyn. Queenstowniin tuntuvat jossain vaiheessa reissuansa paatyvan kaikki matkaajat ja tormasinkin siella neljaan eri ihmiseen, jotka olin tavannut aikaisemmin eri puolilla maata. Rahanpuutteen vuoksi tuli lahinna keskityttya ilmaisiin aktiviteetteihin ja ajelimme mm. viereiseen Glenorchyn kylaan, jonka ymparistossa kuvattiin LOTR:n Isengard eli Rautapiha. Sarumanin torni ei enaa tonottanyt laaksossa, joten paikkaa oli vaikeahko tunnistaa. Eksyimme samalla reissulla jonkun mainoksen kuvauspaikalle siina uskossa, etta siella kuvattiin uutta Hobitti-elokuvaa. Leikimme ajatuksella, etta siniharmaa Merdemme jaisi leikkaajilta huomaamatta ja paatyisi lopulliseen elokuvaan ratsumiesten taustalle.

Seuraavana paivana vuokrattiin maastopyorat ja heitettiin 35 kilometrin lenkki entiseen kullanhuuhtojien kylaan ja takaisin, jota nykyaan asuttavat vain aaveet. Vaskoolit jaivat matkasta, joten kultaa ei loytynyt, mutta muuten kokemus oli aivan mahtava. Pistettiin vuokrafillaritkin koetukselle ylittaessamme kylan lapi virtaavan joen matkan aikana toistakymmenta kertaa, kahlaten kylmassa vedessa valilla lahes vyotaroa myoten. Alkuun otimme kengat pois ylityksia tehdessa, mutta lopussa ei jaksanut enaa valittaa kastumisesta, vahinko oli jo tapahtunut. Paikalla ei ollut samaisena paivana ainuttakaan muuta ihmista ja naimme sielujemme silmin, milta kyla aikanaan kultaryntayksen aikana naytti 1800-luvun loppupuolella. Queenstowniin palatessa oli perse hellana ja kun heiluimme musiikin tahdissa viela kaupungin yossa illemmalla Markon ja Emman kanssa, unensaannin suhteen ei ollut ongelmia.

Uuden-Seelannin lounais-osassa, Fjordlandin alueella sijaitsevaa 55 kilometrin vaellusreittia Milford Trackia tituleerataan monesti sanoilla "The finest walk in the world." Reitille paasee kesa-aikaan paivittain vain 40 vaeltajaa ja jonotusaika on yleensa vahintaan kolmen kuukauden mittainen. Pienella onnenkantamoisella sain kuitenkin paikan ja viela enemman oli onnea matkassa kelien suhteen, silla koko neljan paivan vaelluksella ei tullut pisaraakaan vetta ja aurinko paistoi jatkuvalla syotolla. Onko se nyt sitten niin ihmeellista? On, ottaen huomioon, etta alueella sataa vuosittain yli 10 metria vetta. Pienena vertailukohtana kerrottakoon, etta suomessa vuoden keskimaarainen sademaara on noin 500 millimetria. Kokemuksena vaellus oli mahtava. Paivisin maisemat vaihtuivat joenvarsista ja laaksoista vuoristoihin ja jaatikoihin ja oisin ihailimme tahtikirkasta taivasta Kea-papukaijojen melutessa ymparilla. Kavin reitin varrella mm. "suihkussa" Sutherland Fallsien alapuolella, joka 560 metrin pudotuksineen on Uuden-Seelannin korkein ja yksi maailman korkeimmista vesiputouksista. Kyseessa oli oikeasti kylma suihku, silla vesi tuli suoraan jaatikkojen sulamisvesista. Reitin maalipaasta meidat kyydittiin lautalla maailmankuulun Milford Soundin vuonon pohjalle. Onneksi keli oli edelleen selkea, silla seuraavan paivan risteilylla vuonossa emme nahneet Jarnon kanssa juuri mitaan pilvien verhotessa ymparoivat vuorenrinteet.

Matka jatkui edelleen kohti etelaa Invercargillin kaupungin kautta, jossa oli ilmaisena esilla moottoripyorien nopeusennatysta hallussaan pitavan Burt Munro:n "Maailman nopein intiaani"-elokuvasta tuttu ennatyspyora. Uuden-Seelannin ankeimman kaupungin tittelia pitavalla betoniviidakolla ei juurikaan muuta tarjottavaa ollut, ja suuntasimme yoksi Catlinsina tunnetulle etela-rannikolle. Luontoihmiselle alueella on paljon annettavaa ja ennen nukkumaanmenoa todistimme Curio Bay:ssa uhanalaisten keltasilmapingviinien maihinnousua. Maailman harvinaisin pingviinilaji vei kompelon nakoisella liikehdinnallaan meidan molempien sydamet. Jos otetaan huomioon, etta seuraavana aamuna paasimme katselemaan merileijonanaarasta muutaman metrin paasta ja myohemmin illalla juoksimme peraan lahtenytta 400-kiloista urosta paskat housussa karkuun toisella rannalla, voisin vaittaa Catlinsin alueen visiittimme olleen onnistunut. Myohemmin naimme viela siipien karkivaliltaan kolmimetrisia albatrosseja. Akaroassa tapaamani Claire oli jo asettunut taloksi Dunedinin lahistolle ja tarjosi meille ilmaisen majapaikan pariksi yoksi.

Edessa oli enaa pieni kieppaus saaren keskiosien kautta, jonka jalkeen olisimme kiertaneet kaytannossa myos koko etela-saaren. Matkalle mahtuivat ita-rannikolla hiekkarannalla sijaitsevat taydellisen pyoreat kivenjarkaleet Moeraki Bouldersit, joista suurimpien halkaisija lahentelee kahta metria. Rantavedessa seisovat kuulat nayttivat saapuneen taman planeetan ulkopuolelta, mutta geologeilla on kasittaakseni niiden synnylle ihan looginenkin selitys. Ajoimme yoksi Mount Cookin lahella sijaitsevan Lake Pukakin rannalle, mutta nukkuminen kesapussissa jai haaveeksi lampotilan lahennellessa nollaa. Laskin hytisten sekunteja auringonnousuun ja siihen, etta saisin herattaa Jarnon ja lahtea liikkeelle. Olimme heittaa lusikan nurkkaan viimeisen kerran automme suhteen, kun jouduimme suostuttelemaan sita kayntiin vartin verran. Liikkeelle paastyamme teimme viela pikaisen pysahdyksen turkoosinvarisella Lake Tekapolla ennen paluuta Christchurchiin, joka jai viimeiseksi lepopaikaksemme Uuden-Seelannin kamaralla.

Sijoitimme rahaa autoomme korjaukset mukaanlukien yhteensa n. 4000 NZ-dollaria (~2000 euroa), mutta kiireessa myydessa saimme siita vain 850 dollaria. Meilla oli vaikeuksia paasta autosta ylipaataan eroon, silla Christchurchiin saavuttuamme kavi ilmi, etta koko kosla oli rajahtamispisteessa. Loppujen lopuksi olimme onnellisia, etta Merde ajoittaisista kiukutteluistaan huolimatta kyyti meita uskollisesti 9500 kilometrin verran koko Uuden-Seelannin ympari.

Oikeastaan kaikki tuli nahtya mita halusimmekin. Kiwi-linnun olisin mieluusti nahnyt villina luonnon helmassa, mutta paadyin lopulta viimeisina paivinani vetamaan kohdan yli listaltani Christchurchin keskustassa, jossa talle luontokappaleelle oli rakennettu ympari vuorokauden yovalaistuksessa oleva aitaus. Ja kyseessa on oikeasti aivan mahtava, mutta koomisen nakoinen elikko! Paatos seelannin taakse jattamisesta syntyi lyhyen harkinnan jalkeen ja varasin lentoliput Hong Kongiin vain viikkoa ennen lahtopaivaa. Vaakakupissa painoivat ne tosiasiat, etta koko maa tuli kierrettya, toihin ei enaa ollut halukkuutta menna ja matkavakuutus antaisi pelivaraa enaa kuukauden verran. Jarnokin oli aikaistanut lahtoansa, joten paatettiin hyvastella maa samanaikaisesti. Uusi-Seelanti oli kuitenkin kaikkea mita odotin. Jos menisin sinne uudestaan, valitsisin ajankohdaksi todennakoisesti kesan sijasta kevaan, jolloin siella on huomattavasti vahemman turisteja ja luonto on kauniimpaa lumisten huippujen koristaessa suurinta osaa etela-saaresta. Matkakohteena voin suositella sita kaikille seikkailunhaluisille ja luonnon kauneutta arvostaville. Jos heitetaan soppaan viela Maorien kulttuuri ja ystavallliset ihmiset niin suurin osa ihmisista tuskin jaa visiittinsa jalkeen nalkaisiksi.

Pahoitteluni jos teksti oli vahan juosten kustua seka sisalloltaan, etta ulkoasultaan, mutta puolustuksekseni mainitsen, etta kello 1.50 yolla ja minun oli saatava tama nettiin ennen huomista aamua, jolloin ylitan Kiinan rajan. Kiina kun on katsokaas maa, jossa ihmisen vapautta rajotetaan aikalailla. Facebookkin tai Blogspottiin ei ole asiaa.

P.S. Mietin Milford Trackia tallustaessani, etta kuinka moni ihminen blogiani todellisuudessa seuraa. Kommentteja kukaan ei juurikaan tanne kirjottele ja siksi minulla ei ole harmainta hajuakaan lukijakuntani koosta. Siksi toivoisinkin teilta pienta palvelusta: Ylla olevan tekstin luettuanne pyytaisin, etta kaikki teista heittaa ilmoille jonkinlaisen kommentin, olkoon se sitten vaikka "Tunturisopulin ihanteellinen pariutumislampotila on 17 Celciusta." Toivon tietysti, etta paljastatte myos henkilollisyytenne, mutta nimettomatkin kommentit ovat tervetulleita! Tattis! :)