Trans-Siperia, Venäjä ja kotiinpaluufiilikset.

Mongolian jäädessä taakse, kotiinpääsyn edessä oli enää muutama pikainen pysähdys Venäjällä ja n. 7000 kilometriä rautatietä. Olin alkujaan aikeissa viettää enemmänkin aikaa Venäjällä, mutta koska onnistuin saamaan vain läpikulkuviisumin, pidemmät pysähdykset oli syytä unohtaa. Maailman pisin yhtäjaksoinen rautatie - Siperian rata, rakennettiin osuuksissa ihan ymmärrettävistä syistä koska kokonaismatka Moskovan ja Vladivostokin välillä on n. 9300 kilometriä. Suurin osa radasta valmistui kuitenkin yli 100 vuotta sitten, 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Reitti on säilynyt lähestulkoon muuttumattomana vuosisadan verran.

Samaan neljän hengen hyttiin kanssani päätyi kotiinsa Irkutskiin matkalla ollut venäläinen taiteilija Sergei, sekä kaksi mongolialaista veljestä matkalla Moskovaan. Sergei ja nuorempi mongoleista osasi kymmenkunta sanaa englantia. Mongolit korkkasivat ensimmäisen vodkapullon heti junan lähtiessä liikkeelle ja pistivät sen kiertämään. Sergei veti kunnon tumut ja sammui jo ennen rajalle pääsyä. Karvainen Siperian kasvatti ei herännyt edes rajavirkailijoiden repiessä häntä pystyyn. Vanhempi mongoleista osasi venäjää, täytti tarvittavat lomakkeet Sergein puolesta ja etsi passin hänen taskuistaan.

Ostamani opaskirja junamatkalle valmisti minut kaikkeen muuhun paitsi siihen suureen salakuljetusoperaatioon, joka koko junamatka lähes kaikille mongoleille oli, joita oli junan matkustajista 80-90%. Mongolian ollessa Venäjää halvempi maa, matkustajat kantoivat järjettömiä määriä uusia vaatteita, polkupyörän sisäkumeja, elintarvikkeita ja lähestulkoon kaikkea mahdollista junaan. Vaatteet poistettiin muoveista junan ollessa vielä Mongolian puolella ja roskat heitettiin ikkunoista ulos tai jätettiin asemalaitureille. Rajan lähestyessä vaunut täyttyivät päättömästi sinkoilevista mongoleista, jotka juoksivat paikasta toiseen sylit täynnä kauppatavaraa. Jokainen junasta löytyvä piilopaikaksi kelpaava sullottiin täyteen tavaraa mukaanlukien toisten matkustajien hytit. Päälle vedettiin viittä vaatekertaa ja salamimakkarat roikkuivat siisteissä riveissä piilossa ikkunverhojen takana. Useampi mongoli halusi jemmata minunkin rinkkaani tavaraa, mutta jouduin kohteliaasti kieltäytymään. Vaikka tullivirkailijat kiersivät jokaisen hytin rajalla, katsoen penkkien alle ja silmäillen matkalaukut läpi, mikään ei heidän silmissä näyttänyt poikkeavan normaalista. Heidän ja mongolimatkustajien välillä vaikuttaa todennäköisesti epävirallinen rahallinen sopimus, koska niin tyhmiä virkailijat eivät voi olla, etteivät olisi haistaneet asiassa palaneen käryä. Ihmettelen edelleen miksi tavaroiden piilottaminen oli sellainen hulabaloo, jos rajaviranomaiset ovat jokatapauksessa perillä touhusta. Ja MIKSI tästä ei ollut mitään mainintaa opaskirjassa!?

Rajan ylityksen ollessa ohi myös mongolit innostuivat ottamaan lisää vodkaa ja meteli oli sen mukainen. Tein virheen valitessani alapunkan sillä koko yön hytissämme ramppasi humaltuneita mongoleja pelaamassa korttia, juomassa lisää vodkaa ja istumassa nukkumista yrittävän travellerin jalkojen päällä.

Jokainen pysähdys venäläisellä asemalla oli oma ohjelmanumeronsa. Pysähdyksen kestosta riippuen, asemalaiturilla vallitsi viidestä minuutista puoleen tuntiin kestävät epäviralliset markkinat, mongoleiden juostessa laituireille vielä liikkuvasta junasta käsivarsillaan salakuljetettua tavaraa. Venäläiset tietävät minä päivinä ja mihin kellonaikaan Mongoliasta saapuva juna pysähtyy ja tulevat valmiiksi asemalle tekemään halpoja löytöjä. Junan lähtiessä laiturilta edessä oli sama episodi käänteisessä järjestyksessä ihmisten juostessa takaisin liikkuvaan junaan tyhjempien sylien kanssa. Allekirjoittaneella oli sellainen olo, että koko salakuljetusoperaation Don eli Pääjehu oli toinen hytissäni olleista veljeksistä. Viiden päivän matkan ajan, raha vaihtoi jatkuvasti tukuittain omistajaa hytissäni ja sisällä ramppasi eri ikäisiä mongoleja puristamassa miehen kättä.

Krapulainen Sergei heräili myöhään aamulla, mutta herkistyi silminnähden saapuessamme Irkutskiin. Ilmeisesti työmatka Mongoliassa oli ollut pitkä ja kotiinpaluu kosketti raavasta miestä. Irkutskiin jäi myös sveitsiläisperhe Tobias, Franziska ja Janosch joiden seurassa kiertelin Mongoliaa. Minä ostin ripulia uhmaten asemalta savustettua Omul-kalaa, joka on yksi monista kalalajeista joita ei esiinny muualla kuin Baikal-järvessä. Baikalista voisi kirjoittaa ihan oman kappaleensa, sen verran eeppinen järvi on kyseessä. Yhdellä maailman suurimmista ja puhtaimmista järvistä on pinta-alaa ja syvyyttä sen verran, että vesipulan yllättäessä järvestä riittäisi makeaa vettä 40 vuodeksi koko maailman tarpeisiin. Vaikka lumet olivat suurimmasta osasta Siperiaa jo sulaneet, koko massiivinen järvi oli edelleen jäässä, valkoisen kentän jatkuessa kauas horisonttiin.

Seuraavaa neljää päivää voisi kuvailla hmm...kokemukseksi? Junassa ei ollut minun lisäksi kuin kourallinen länsimaalaisia ja lähimmät niistä 7 vaunun päässä omastani. Mongolit ja venäläiset eivät juuri englantia puhuneet, joten aikani kului lähestulkoon kokonaan ohikiitävää erämaata katsellessa, ongelmanratkaisupelejä pelatessa sekä kirjojen ja musiikin parissa. Opettelin myös kyyrilliset aakkoset, joista jo junassa oli hyötyä aikatauluja lukiessa, mutta Moskovassa ja Pietarissa ne olisivat lähestulkoon välttämättömyys hallita. Onnistuin tilaamaan niillä borssikeiton junan ravintolavaunussa, mutta tämä oli ainoa kerta kun hyödynsin vaunun palveluita hintojen ollessa huikeat. Taas oli edessä neljän päivän nuudelidieetti.

Heräsin viimeisenä aamuna Novgorodissa ylittäessämme Volgaa, maiseman muuttuessa pikkuhiljaa urbaanimmaksi. Siperian suurimpia kaupunkeja lukuunottamatta matkan aikana ei juuri ollut kerrostaloja näkynyt. Siperiassa maisemaa sävyttivät 1900-luvun alkupuolella rakennetut yksinkertaiset puutalot, jotka itsessään olivat puunvärisiä, mutta joiden ikkunapuut olivat aina kirkkaan värisiä. Matkan loppuvaiheessa minulta varastettiin jo toinen puhelin reissuni aikana. Rahallista arvoa Malesiasta ostetulla halvimmalla Nokialaisella ei juuri ollut, mutta reissun viimeiset päivät ilman laskinta, herätyskelloa ja taskulamppua olivat vaikeampia.

Olin varannut hostellin etukäteen Moskovasta, mutta sitä etsiessä olin repiä pelihousuni. Mongoliasta lähtiessä keli oli vielä pakkasen puolella, mutta Moskovassa kevät oli jo pitkällä ja harhailin hiki päässä kantamusteni kanssa pitkän tovin ennenkuin löysin hostellini rakennuksesta, jonka kunnostamattomasta rappukäytävästä tuli mieleen sota-aikainen bordelli. Syykin tähän paljastui. Kommunistisen Neuvostoliiton aikana talojen yhteisten tilojen, kuten rappukäytävien kunnossapito ei ollut kenenkään vastuulla, kukin asukas huolehti vain omasta asunnostaan. Hostellin ovien auetessa yllätys oli siis suuri, sen ollessa todella siisti ja viihtyisä, kuorrutettuna uskomattoman ystävällisellä henkilökunnalla.

Ehdin olla Moskovassa vain yhden kokonaisen päivän, mutta pidin näkemästäni. Voitonpäivän (9.5) marssiin valmistautuvaa kaupunkia puunattiin huolella ja poliisit olivat yleinen näky katukuvassa. Itseasiassa en ole missään päin maailmassa nähnyt vastaavaa määrää poliiseja (tai miliisejä) kuin Moskovassa. Eksyin marssin kenraaliharjoituksessa pressialueelle ja sulauduin joukkoon järjestelmäkamerani kanssa. Jo harjoituksissa Punaisen Torin lävitse marssitettiin tuhansia sotilaita ja kymmeniä ajoneuvoja, mukaanlukien ydinohjuksia kantavia massiivisia rekkoja. Marssin valmistelujen vuoksi Leninin mausoleumi oli pettymyksekseni suljettu. Minulta jäi kaikki balsamoidut suurmiehet tällä reissulla näkemättä, koska missasin myös Vietnamissa Ho Chi Minhin ja Kiinassa Mao Zedongin jäänteet. Kremlin oli onneksi auki ja käytin sen muurien sisäpuolella suurimman osan päivästäni. En ole eläissäni nähnyt niin paljon kultaa ja muuta arvotavaraa, kuin Kremlinin aarrekammiossa. Joukossa oli mm. korvaamattomia Fabergén kultamunia. Moskova on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kokenut valtavan muodonmuutoksen ja uusrikkaat luksusautoineen ovat kaupungin kaduilla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Alku Pietarissa meni täsmälleen samojen nuottien mukaan kuin Moskovassa, mitä tulee hostelliin. Mutta jos mahdollista, henkilökunta oli vielä ystävällisempää...ja kauniimpaa. Pietarin ollessa yksi suuri ulkoilmamuseo, kulttuurista ja historiasta kiinnostunut ihminen saisi kulumaan siellä helposti viikon. Totta puhuen, jo pelkästään Eremitaasi-museossa saisi kulumaan viikon, jos sen haluaisi kiertää ajan kanssa läpi. Yritin mahduttaa taas mahdollisimman paljon ainoaan päivääni kaupungissa ja kävelinkin rivakkaa tahtia Eremitaasin kaikki yli 300 huonetta läpi. Matkaa rakennuksen sisällä kertyi valehtelematta vähintään 5 kilometriä. Pysähdyin tarkastelemaan pidemmäksi aikaa vain minua tosissaan kiinnostaneita näyttelyesineitä, kuten Da Vincin kahta maalausta, sekä Talvipalatsin joitain huoneita, joiden koristelussa ei oltu ruplia säästelty. Onko tuo ihme, asuihan talossa aikanaan maailman rikkain hallitsijasuku. Yksi huoneista oli mm. kauttaaltaan kullattu. En ole Ranskan Versailles:ssa käynyt, mutta osaan kuvitella, että pytingeissä on paljon samaa henkeä. Vietin museossa juosten n. 4 tuntia, jonka jälkeen taide pursui korvista ulos enkä kestänyt enempää. Loppupäivä meni sateista kaupunkia kierrellessä.

Minulla oli vaikeuksia nukkua tietäen, että seuraava aamu olisi toistaiseksi viimeinen kerta, kun heräisin Suomen ulkopuolella. Pietarin asemalla kuulutukset tulivat myös suomeksi ja viimeistään silloin tajusin olevani matkalla kotiin. Junassa sain ilmaisen oluen, kuuntelin Hectorin Suomi-Neitoa ja hymyilin ensimmäistä kertaa elämässäni nähdessäni VR:n konduktöörin. Helsingin päässä asemalla oli vastassa ihana ihminen, jonka näkeminen teki vielä iloisemmaksi. Oli vappuaatto ja takana oli yhteensä vajaat 15 000 kilometriä junassa istumista, aina Hong Kongista asti. Katukuva oli täynnä haalareissa heiluvia nuoria ja suunnatessamme Kaivopuistoon mielessäni kävi, että paluuni oli osunut taas kerran oikeaan hetkeen.

Nyt takana on jo 2,5 kuukautta Suomessa ja kotona. Kuten arvata saattaa, minulla on ollut vaikeuksia sopeutua taas "normaaliin" elämään. Jätin Heinolan ja lapsuudenkotini taakse vuonna 2004 muuttaessani Tampereelle. Nyt pennittömänä maailmalta palatessa oli edessä paluu menneisyyteen. Palaaminen vanhempien helmoihin 27-vuotiaana ei kuulostanut ajatuksena houkuttelevalta, mutta olin koittanut asennoitua siihen jo matkalla ollessani, tiedostaen sen olevan edessä. Heinolaan en ole kuitenkaan aikeissa jäädä, vaan tarkoituksena on viettää siellä kesä ja kerätä sen verran rahaa kasaan, että pääsen taas ns. omille jaloilleni. Syksyllä elämässäni toivottavasti puhaltavat taas uudet tuulet, mutta minkälaiset ja missä päin, on edelleen kysymysmerkki. Haluaisin jo asettua jonnekin ja saada jonkinlaisen kestävämmän suunnan elämälleni. Mieleinen työpaikka, mieleinen opiskelupaikka tai mieleinen tyttöystävä olisivat niitä asioita, jotka saisivat tämän vierivän kiven ainakin hetkeksi pysähtymään, vaan ei sammaloitumaan. Jos näistä mitään ei löydy, on enemmän kuin todennäköistä, että jätän taas Suomen ainakin väliaikaisesti taakseni heti saatuani rahat kasaan uutta seikkailua varten. (joista lisää lopussa)

Mitä tulee tähän reissuun - en ole, enkä varmasti tule vielä pitkään aikaan sisäistämään kaikkea mitä ehdin kokea ja nähdä tien päällä kuluneen 11 kuukauden aikana. Uusia kokemuksia tuli niin jatkuvalla syötöllä, että edellisiä ei ollut ehtinyt edes käsitellä alta pois. En halua määritellä, mikä reissulla oli kaikkein hienointa tai mistä maasta pidin eniten. Jokainen maa tarjosi niin hyviä kuin huonojakin kokemuksia sekä ystävällisiä ja ei niin ystävällisiä ihmisiä. Kasvoin ihmisenä ja opin ymmärtämään paremmin, mitkä asiat minulle ovat elämässä tärkeitä.

Yksin lähtemistä ei kannata pelätä. Soolona matkustamista suosittelisin kenelle tahansa. Tervettä järkeä käyttäen ei turvallisuudestakaan tarvitse edes tyttöjen olla huolissaan. Vaikka olin teoriassa matkalla yksin, olin konkreettisesti yksin 11 kuukauden aikana maksimissaan kuukauden. Yksin matkaaja tapaa ja tutustuu reissussa helpommin muihin kuin porukassa matkaava, koska muut yksin matkaavat (joita on todella paljon!) ajattelevat suurella todennäköisyydellä samoin kuin sinä ja hakeutuvat toisten sooloilijoiden seuraan. Käteen minullekin jäi valtava määrä ystäviä ja kontakteja joka puolelta maailmaa. Vuosi ilman tuttuja ihmisiä tai pysyvämpiä ihmissuhteita on kuitenkin pitkä aika, joten en välttämättä uudestaan lähtisi yksin ihan yhtä pitkälle matkalle. Näen muutaman kuukauden mittaiset matkat kestoltaan itselleni sopivina.

Mitä tulee tuleviin seikkailuihin, haaveita olisi mm. seuraavista:

- Roadtrip USA:n halki Etelä-Valtioiden kautta kiertäen
- Purjelaivalla Eteläisen Tyynenmeren yli
- Etelä-Amerikassa rinkan kanssa kiertelyä (+ visiitti Antarktiksella)
- Roadtrip Itä-Euroopan kautta Kreikan rannikolle
- Nepal + Mount Everest base camp + Tiibet
- Costa Rica (+ muu Väli-Amerikka)
- Kilimanjarolle kiipeäminen
- Hevosen ostaminen/vuokraus ja kiertely Mongoliassa vähintään 2 viikon ajan
- Autolla Australian ympäri
- ....
- ....
- ym.

Onneksi on koko (toivottavasti pitkä) elinikä aikaa toteuttaa näitä! Jos jollain teistä on samanlaisia suunnitelmia, niin nykäiskää hihasta ja harkitaan yhdessä lähtemistä :)
Kiitos kaikille, ketkä olivat hengessä mukana ja jaksoivat lukea piiiiitkäksi venyneitä tekstejäni! :) Antti kuittaa viimeisen kerran näillä sivuilla.