Epaonnenpotkuja.

Kaytetyn auton osto on aina arpapelia. Se tuli myos meidan tapauksessa ilmi jo ensimmaisen silla ajetun kilometrin jalkeen. Tiesimme bensamittarin olevan rikki, mutta myyja vakuutteli suurin ja ruskein Tongalaisin silmin, etta oli juuri tankannut 40 dollarilla. Paastyamme moottoritielle, Mitsubishi L300-vanimme imaisi viimeiset mehut tankin pohjalta kiduksiinsa ja siina sivussa tankin pohjalla olleet roskat, jonka seurauksena hyydyimme nolosti moottoritien varteen kuin mummo lumeen. Hatavilkut paalle ja Jarno jalkamiehena bensa/bensakannu-ostoksille. Tankista moottoriin paatyneet roskat aiheuttivat meille paanvaivaa nykimisen muodossa seuraavan parin tuhannen kilometrin ajan, kunnes huollatimme automme ja ne lahtivat vahingossa pois. Paasimme nykimisesta eroon 60 dollarin tarkastuksella ja paineistuksella, mutta kavi ilmi, etta neljasta sylinterista vain kaksi toimii kunnolla ja toisten kahden korjaus tulisi maksamaan vahintaan 1200 dollaria. Pikkasen syljetytti. Ei meilla ollut mistaan repia moisia summia ja paatimme jatkaa puolitehoisella autollamme kunnes se tulisi lopullisesti tiensa paahan. Odotamme mielenkiinnolla, miten Etela-Saarella selvitaan. Kuntopiirimme tulokset saadaan todeta kaytannossa, kun joudumme vuorotellen tyontamaan autoa sen hyytyessa makiseen maastoon. Ennenkuin saavuimme Taurangaan, jossa auton todellinen kunto tuli ilmi ja jossa nykyaan tyoskentelemme, kiertelimme pohjois-saarta ja nautimme auton oston jalkeen meille siunaantuneesta vapaudesta.

Ajoimme Aucklandista suoraan Taurangaan kalatehtaalla olevien toiden toivossa, mutta paikat olivat jo tayttyneet ja pettyneena jatimme Taurangan toistaiseksi taaksemme. Kavimme kuitenkin useammassa eri henkilostovuokrausfirmassa antamassa yhteystietomme silta varalta, jos paikkoja vapautuisi. Paatimme suuntia muutaman paivan reissulle pohjois-saaren tuliperaisiin keskiosiin, jotta sen kautta ei enaa myohemmin tarvitsi heittaa ylimaaraista lenkkia. Tarkoitus oli kayda suorittamassa ns. Tongariro Crossing - maan parhaimpana yhden paivan vaelluksena mainostettu reitti. Saapuessamme alkuillasta kansallispuiston alueelle, kavi ilmi etta huomenna taivaalta tulisi todennakoisesti kissoja ja koiria, joten paatimme jatkaa matkaamme ja tulla kokeilemaan onneamme parin paivan paasta uudemman kerran. Ajoimme illaksi viela toiselle rannikolle Wanganuin kaupunkiin, joka muistutti mielikuvieni New Orleansia joen varressa seisovine vanhoine puutaloineen.

Aamun valjetessa jatkoimme rannikkoa pitkin ja kiersimme Surf Highwayta pitkin pohjois-saaren lantisimmat kolkat. Hannilan pojalla oli taas aivot narikassa hetkellisesti, kun pysahdyttiin huoltsikalle tarkastamaan vanimme jaahdytysnestetilanne. Yhtaan autojen ja moottoreiden kanssa pelannut tietaa, ettei syylarin korkkia saa avata moottorin ollessa kuuma. Minakin toki tiesin, mutta jostain syysta en juuri silla hetkella muistanut. Korkin "Do not open when hot!" -tekstikin jai huomaamatta. Jarno meni kaymaan vessassa, mina raotin korkkia ja kuulin paineen poistuvan sihinana. Sihina loppui ja kuvittelin kaiken paineen jo paenneen syylarista. Avasin korkkia enemman, jonka seurauksena se lensi ohjaamon kattoon, perassaan n. 3 litraa ruosteen varista vetta. Kajuutan katosta vesiruisku kimposi aikalailla joka suuntaan auton sisalla. Jarnon tullessa vessasta, sanoin nolona "Kavi pikku vahinko...". Jarno siihen: "Ei jumalauta Antti, ma oon 2 minuuttia poissa ja sa onnistut sotkemaan koko auton!!" Ulkona tuli vetta vaakaan, kun mina jynssailin autoa puhtaaksi. Jos asiasta jotain positiivista haluaa hakea ni saatiin syylari tyhjaksi kertaheitolla ja tuli ainakin huomatuksi, etta ruosteenvariset jaahdytysnesteet oli korkea aika vaihtaa.

Kiersimme autolla kuvauksellisen Taranaki-vuoren, joka tosin piileskeli paa-asiassa pilvien keskella. Saaennuste seuraavalle paivalle Tongariro Crossingilla oli parempi ja paatimme suuntia takaisin kansallispuistoon illaksi. Yksi komeimpia ajamiani tieosuuksia oli Forgotten World Highway, joka nimensa mukaisesti kulkee syrjaisilla seuduilla aikalailla Jumalan selan takana. Koko 150 kilometrin tieosuudella tuli vastaan ehka 5 autoa, mutta pysahdyimme vahan valia tien varteen ihailemaan/kuvailemaan kumpuilevia Kontumaisia maisemia.

Jos muistuttivat edellisen paivan tieosuuden maisemat Sormusten Herrasta, samaa tekivat Tongariro Crossingin maisemat kolmanteen potenssiin. Tongariro National Parkin maisemissa itseasiassa kuvattiin useita eri kohtauksia em. elokuvaan (Mordor, Mt. Doom, Ithilien jne.) Meidat heitettiin aamulla 19,4 kilometrin reitin lahtopaikalle ja bussin oli tarkoitus hakea meidat 8 tuntia myohemmin toisesta paasta. 8 tuntia oli pelkalle vaellukselle hyvalla kelilla valja aikataulu, mutta halusimme valloittaa Jarnon kanssa myos reitin varrella olevan Mt. Ngauruhoen (Mt. Doom) sillakin uhalla, etta myohastyisimme bussista ja joutuisimme liftaamaan takaisin hostellille. Taukoja ei juuri tullut pidettya ennen vuoren juurelle paasemista, jossa kerasimme hetken voimia ennen edessa olevaa urakkaa. 19,4 kilometrin reitti itsessaan on jo aika vaativa vaellus ottaen huomioon korkeuserot ja nopeasti vaihtuvat saaolot. Kuolemantapauksia reitilla sattuu ajoittain, kun lumi tai jaatava vesisade yllattaa huonosti varustautuneet vaeltajat. Vuoren juurella oli useita ihmisia pitamassa taukoa ja tormasimme myos haamatkalla olleeseen suomalaispariskuntaan, jotka toivottelivat meille onnea vuorenvalloitukseen. Meidan lisaksi huippua lahti tavoittelemaan parisenkymmenta muuta ihmista. Tassa vaiheessa varsinaisesta vaellusreitista oli kavelty noin kolmannes.

Pystysuunnassa nousua vuorelle ei ollut kuin 600 metria, mutta urakka ei ollut helppo irtonaisilla laavakivilla kavellessa "kaksi askelta eteenpain ja yksi taakse"-etenemistyylilla. Usko oli koetuksella ja Jarnokin vannoi luopuvansa tupakanpoltosta piakkoin. Huippu oli paasiassa pilviverhon sisalla, mutta meita yritettiin lannistaa ajoittain, kun huippu tuli nakyviin ja kavi ilmi, kuinka pitka matka sinne viela todellisuudessa oli. Paasimme lopulta kuitenkin lumiselle huipulle ja kaivettuamme evaspussimme esiin, jaatava vesisade yllatti. Huipulla nakyvyys oli n. 10 metria ja mina heitin kiukkuisena vuoren kraatteriin sormuksen sijasta omenanraadon. Vaatteet kastuivat, hanskattomat kadet jaatyivat ja paatimme lahtea takaisin alas valttaaksemme paleltumiskuoleman. Odotimme kotkia noutamaan meita jossain vaiheessa laskeutumista, mutta elikot tekivat lopulta oharit. Vaikka Frodo ja Sam saivat kyydin vuorenrinteelta takaisin alas, nostan heille silti hattua, koska heilla ei ollut vuorta valloittaessaan edes kenkia ja ylimaaraisena taakkana harteillaan he kantoivat paineita koko maailman pelastamisesta. (Heilla oli tosin haltijaleipaa, joka kompensoi aika tavalla). Vesisade lakkasi jossain vaiheessa laskeutumista ja lampotila nousi niin, etta suurin osa marista vaatteista oli taas pakattava reppuun. Alas paastyamme oli voittajafiilis, mutta kun todellisuus iski neljantoista edessa olevan vuoristoisen kilometrin muodossa, hymyt hyytyivat taas hetkeksi. Maisemat kuitenkin vain paranivat reitin edetessa ja kun huomasimme, etta meilla on mahdollisuus ehtia viela bussiimme, kiristimme tahtia. Kuka on nahnyt Babel-elokuvan? Fiiliksia karun Marokkomaisissa maisemissa hain soundtrackilta loytyvan Gustavo Santaolallan Deportation biisilla. Voimakkaita tunteita. Jasenia sarki, mutta loppuvaiheessa menimme lahes juoksujalkaa ja ehdimme lopulta bussillemme 5 minuuttia ennen sen lahtoa. Kukaan muu meidan bussista ei kivunnut Mt. Doomille ja olivat siita syysta bussilla huomattavasti aikaisemmin. Kuskimme kertoi, etta suurin osa matkustajista oli ilmaissut halukkuuttaan lahtea takaisin hostellille jo ennen meidan saapumista ja olivat syysta noloina kun ilmaannuimmekin paikalle. Hymyilimme Jarnon kanssa kilpaa auringon kanssa ja hostellille paastyamme hyppasimme porealtaaseen lepuuttamaan raajojamme. Urakka oli raskain kokemani Paijanteen Ympariajon (Enduro-moottoripyorakilpailu) jalkeen ja kesti lahes viikon verran, etta jalat toimivat taas normaalisti.

Ajoimme aavikkotieta pitkin Rotoruaan ja kavimme pettymassa Wai-O-Tapun Thermal Wonderlandissa, jossa oli geysireita, kuplivaa mutaa, kuumia lahteita jne. Paikka ei ollut siita nahtyjen kuvien veroinen (joskus niinkin pain). Roadtripin poikasemme saatiin paatokseen ja edessa oli taas toiden kyttaamista aurinkoisessa Taurangassa. Pidempiaikasia hommia ei ollut vielakaan tarjolla ja kaytimme yhden liian monista vapaapaivistamme ajaaksemme pohjoiseen Coromandelin niemelle, jossa piti olla tarjolla snorklaamista, upeita rantoja ja rannoilla olevia kuumia lahteita. Kyseisella reissulla kaikki meni kuitenkin pieleen alusta asti. Ensin loppui bensa keskelle ei mitaan, mutta sain liftattua kannu kadessa lahimpaan kaupunkiin ja takaisin Jarnon odottaessa autolla. Seuraavaksi menimme intoa puhkuen ja lapiot heiluen etsimaan kuumia lahteita hot water beachilta, mutta emme loytaneet ensimmaistakaan useammankaan kaivetun kuopan jalkeen. Olimme paikalla laskuveden sijasta nousuveden aikaan. Jatkoimme pohjoiseen kohti Cathedral covea, jonka oli tarkoitus olla yksi Uuden-Seelannin hienoimmista rannoista. Ranta muistutti Krabilla Thaimaassa nakemiani, mutta olimme siellakin vaaraan aikaan, aurinko kun oli jo kukkuloiden takana ja uimaan ei tarjennut menna. Siirryin snorklaamaan laheiseen matkaoppaan hehkuttamaan poukamaan, jonka vesi oli syysta tai toisesta sakeana pienia ja limaisia meduusoja, niin ettei nakyvyytta ollut nimeksikaan. Vesikin oli liian kylmaa snorklaamiseen. Turha reissu, mutta tulipahan tehtya. Puuh.

Tulevaisuus naytti kuitenkin vahan valoisammalta, kun eras henkilostovuokrausfirmoista ilmoitti tarjolla olevista toista. Jarno oli sina paivana meidan vanimme avainten haltija ja sai muutamaksi paivaksi hommia margariinitehtaalta Aku Ankan rapylanjaljissa. Tasan ei menneet nallekarkit, allekirjoittaneella kavi astetta paskempi maiha. Tarkoitus oli menna puutarhahakkeen levityshommiin puoleksi paivaksi, jonka vuoksi tyoparini tuumasi, ettemme tarvitse evaita. Todellisuus oli taas kuitenkin jotain ihan muuta. Paadyin helteiseen keliin lapiohommiin seitsemaksi tunniksi. Heiluin hiki paassa lapion kanssa mm. hakaten nurmikkoa irti kuivasta ja kovettuneesta savesta. Jarjenkoyhaa? Kylla. Normaalissa maailmassa vastaavat hommat hoidettaisiin silmankaanteessa koneilla, mutta Uudessa-Seelannissa pyritaan minimoimaan tyottymyys yrittamalla jarjestaa kaikille jotain, oli ne sitten kuinka turhia hommia tahansa. Tietyomailla saattaa nahda kolme ihmista vahtimassa, etta muutama totsa pysyy pystyssa. Palkaksi paivan tyosta ilman ravintoa sain karmean olon, nimellisen korvauksen (~30 euroa) ja rasitusvamman ranteeseen, jonka vuoksi en ollut taas tyokykyinen seuraavaan kahteen viikkoon. Putkeen meni siis.

Koska en pystynyt ottamaan parina seuraavana paivana toita vastaan rikkinaisen ranteen vuoksi, niita ei enaa vaivauduttu tarjoamaan minulle edes ranteen parannuttua. Jarnoltakin loppui hommat ja saimme lopulta pidempiaikaista duunia vasta oltuamme Taurangassa jo kuukauden paivat. Kerron tarkemmin tyokokemuksista kiivihedelmakaivoksilla seuraavassa blogitekstissa.

Joulu ja uusivuosikin tuli ja meni. Osasin odottaa, etta koti-ikava iskisi ainakin joulunaikaan. Joulupuuro, joulusauna, joulupukki, joulukuusi, perhe ja sukulaiset loistivat poissaolollaan ja kovin erilaiseen joulupoytaankin olin tottunut, me kun grillasimme hostellin vaella hampurilaisia aatoniltana. Musiikista vastasi elektronisine viuluineen maailmaa kiertanyt lapinpolttaja (saksalainen). Saksasta puheenollen, tuon kielen taitamisesta ei olisi taalla haittaa, silla varmaan 80% kaikista backpackereista Uudessa-Seelannissa on saksalaisia. Vaikka Seppo Raty on sita mielta, etta "Saksa on paska maa.", uskallan olla eri mielta. Sielta tulee yllattavan kauniita naisiakin! Hopohopo. Uusivuosi meni paljasvarpain tanssien Mount Manganuin rantahiekassa ja jatkoin kotiin asti ilman kenkiani, kun joku pitkakyntinen vei tunnearvokkaat ja maailmaa nahneet Vanssini rantahiekasta.

Viimeinen kuukausi ei ole tyonteon ohella pitanyt juuri muuta sisallaan. Toista saapuessamme olemme yleensa vetaneet kuntopiiria Markon ja Jarnon kanssa ja katsoneet yhteensa tuhat ja yksi elokuvaa iltojen ratoksi. Rahojamme olemme sijoittaneet mm. surffilautaan, kitaraan ja huuliharppuun joiden hallitsemista opetellessa on vierahtanyt useampi vapaapaiva. Teimme myos aikamme kuluksi haloista molkky-pelin, jonka saloja olemme opettaneet saksalaisille ja argentiinalaisille tovereillemme.

Seuraavalla kerralla random-hopotysta ja faktoja Uudesta-Seelannista.

P.S. Kuvia Pohjois-Saarelta osoitteessa: http://www.facebook.com/album.php?aid=137371&id=580929824&l=41ab5f5571

(Lisailen samaan osoitteeseen loput Pohjois-Saaren kuvat, kun tama saaripahanen jaa taakse)

Etelainen pallonpuolisko - Pohjoinen Uusi-Seelanti

Sehan on yleisesti tiedossa, etta Suomessa (ja yleensa muuallakin) bussikuskit on aika kypsaa porukkaa. Heilta harvemmin hymyja irtoaa ja suurin osa tuntuu aika leipiintyneilta hommiinsa. Tiesin odottaa Kiwien (taalla pain kaytossa oleva termi uuden-seelannin kansalaisista) olevan ystavallisia, mutta jo lentokenttabussin kuski todisti huhujen pitavan paikkaansa. Mita ilmastoon tulee, myos sen suhteen huhuissa oli peraa. Auckland tuntui jaatavan kylmalta Aasian ja Australian jalkeen, vaikka lampotila keikkui jossain 16-17 asteen hujakoilla. Vettakin Aucklandissa tuli paivittain siella vietetyn vajaan viikon ajan. Jarno oli ollut Aucklandissa jo pari viikkoa, eika harmaa miljoonakaupunki minuunkaan vedonnut, joten jatettiin Auckland aika pian taakse, kunhan pankkitilien avaaminen, lapparin ostaminen ja veronumeroiden hankkiminen oli pois paivajarjestyksesta. 1,3 miljoonan asukkaan Auckland on muuten maailman suurin Polynesialainen kaupunki, silla kaupungin vaestosta muistaakseni vahintaan kolmasosa on alkujaan eri Polynesian saarilta (Fiji, Tonga, Samoa etc.) Auckland on myos suhteessa vakilukuunsa todella laaja, silla se on levittynyt laajemmalle alueelle kuin esim. vakiluvultaan kymmenen kertaa suurempi Lontoo. Sieluttoman suurkaupungin (jota moni pitaa uuden-seelannin ankeimpana kaupunkina) parasta antia olivat halvat ja herkulliset korealaiset pannukakut.

Uusi-Seelanti ja Australia ovat pullollaan nuorille backpackereille suunniteltuja hop on-hop off-busseja, joilla voi matkata ympari maata omalla aikataulullaan. Tarvitsee vain ilmoittaa missa haluaa hypata pois kyydista ja milloin on taas halukas jatkamaan matkaansa. Bussipassit ovat yleensa voimassa vuoden, joten aikataulujen suhteen on pelivaraa. Oltiin mietitty Jarnon kanssa oman pakettiauton ostamista tai vuokraamista, mutta paatettiin ensin kuitenkin tehda muutaman paivan reissu bussipassilla ja katsoa miten homma toimii. Valittiin firmaksi Stray, joka lupaili vieda matkustajiaan paikkoihin joihin muut firmat eivat menisi. Tarkoitus oli tehda kolmen paivan reissu Pohjois-Saaren pohjoiskarkeen ja takaisin, mutta reissu venahti lopulta viikon mittaiseksi, silla kummallakaan meista ei ollut kiire takaisin ankeaan Aucklandiin.

Alkumatkasta pysahdyttiin halailemaan massiivisia Kauri-puita, jotka aikanaan hakattiin laivan mastoiksi sukupuuton partaalle. Vedet tassa vaiheessa vuotta Uudessa-Seelannissa ovat viela turhan kylmia pulikoimisesta nauttimiseen, mutta vilukissatkin paasivat nakemaan milta vedenalainen elama nayttaa, kun kaytiin lasipohjavene-ajelulla Goat Islandin suojelualueella. Aasian trooppisten vesien jalkeen elama viileissa vesissa naytti kovin erilaiselta. Siina missa trooppisissa vesissa oli runsaasti erivarisia kaloja ja koralleja, viileissa vesissa nama loistivat poissaolollaan. Pohjaa koristivat lahinna tasaisen vihreat kasvit ja seassa pyorivat muutamat kaloiksi luettavat. Ensimmaisen paivan illaksi saavuttiin Paihian pikkukaupunkiin Bay of Islandsin rannikolle, josta oli tarkoitus jatkaa seuraavana paivana pidemmalle pohjoiseen.

Hypatiin aamun tunteina maastobussiin, jolla hurruuteltiin pitkin paivaa kohti Uuden-Seelannin pohjoisinta kolkkaa, Cape Reingaa, jossa Tasmanianmeri ja Tyyni Valtameri kohtaavat. Paikalla on iso merkitys paikallisille Maoreille, jotka uskovat sielujensa hyppaavan ikuiselle matkalle kohti Hawaikia (sama kuin Valhalla viikingeille) niemenkarjessa sijaitsevan Pohutukawa-puun oksilta. Paikalla on myos nayttava valkoinen majakka ja pylvas jossa on valimatkoja suurkaupunkeihin ympari maailmaa. Maisemat olivat mahtavat ja kaukana oltiin kaikesta. Takastullessa kaytiin laskemassa makea hiekkadyyneilla, josta siirryttiin ninety-mile beachille, joka on ainoa yleinen tie Uudessa-Seelannissa, jossa liikennevakuutus ei ole voimassa. Pitka ja levea rantakaistale on tasaista vaylaa laskuveden aikaan, mutta nousuveden yllattaessa on moni kuski joutunut pulaan juuttuessaan rantahiekkaan. Keskivaiheilla sijaitsee alue nimelta graveyard, jossa on ruostuneita ja hiekkaan hautautuneita autonraatoja todisteena joidenkin huonosta onnesta tai viela huonommista ajotaidoista.

Paatettiin jaada viela Paihiaan odottamaan kehuttua kahden paivan risteilya Bay of Islandsilla, ja The Rockilla tehty risteily onnistui lunastamaan odotukset. Suurimpana vetonaulana ovat lahdessa yleiset delfiinit, joiden nakeminen paivittain ei ole kuitenkaan kirkossa kuulutettu. Oltiin kuitenkin varsin onnekkaita silla alle tunnin kuluttua lahdosta satapainen delffiiniparvi ryhtyi leikkiin veneemme kanssa hyppien useamman metrin ilmalentoja ja parskien vetta ymparillamme. Onhan sita delfiinien temppuilua nahty ennenkin Sarkanniemen delfinaariossa, mutta kylla siina suupielet meinasi hymysta reveta, kun todisti, etta nama luontokappaleet ovat myos luonnonvaraisina aika leikkimielisia velmuja. Illan ohjelmassa oli viela ampumakilpailu ilmakivaarilla veneen perassa seilaavaa kumiankkaa kohteena kayttaen, kalastusta, kajakointia kuunvalossa, kitaroita, takkatuli ja vaahtokarkkeja. Muutaman muun kaverin kanssa haettiin adrenaliinia hypatessamme uimaan pimeaan veteen paikassa, jossa oltiin paria tuntia aikaisemmin nahty hai. Kristallinkirkassa vedessa pulikoidessa ymparillamme valkehtivat fosforiplanktonit, jotka hairiintyessaan sadehtivat kuin tulikarpaset. Korvaamatonta.

Mentiin viimeisina illalla nukkumaan, mutta herattiin myos aamulla ensimmaisena katsomaan merelta nousevaa aurinkoa. Aamupalan jalkeen kaytiin snorklaamassa, josta allekirjoittanut ei nauttinut alkuunkaan. Olosuhteiden vuoksi nakyvyys oli olematonta, vesi jaatavaa ja veden alla ei juurikaan nakynyt elamaa ankean varisia simpukoita ja merisiileja lukuunottamatta. Kaytiin vaeltelemassa eraalla autiosaarella ja takastulomatkalla syotiin pyydystettyjen merisiilien munia, joiden kilohinta vapailla markkinoilla on 600 dollarin hujakoilla. Ihan halvalla ei yleensa saa hyvaa, mutta myos jarjettomia summia maksaessa puhutaan harvemmin makuelamyksista. Harvinaisuus ei tee ruoasta hyvaa. Makunsa kullakin, mutta minuun munat eivat vedonneet. Kaikkea pitaa kuitenkin kokeilla, paitsi omaa mummoa ja Iltalehden pitkavetovihjeita!

Seuraava stoppi oli Whangareissa, josta oli mahdollisuus menna sukeltamaan yhdelle Cousteaun Top 10-listan paikoista, Poor Knights Islandille. Hiljaisella hostellillamme tormattiin sen nakoiseen karjuun, etta karkuun luikkiminen kavi mielessa. Kauttaaltaan tatuoitu Mika Halvarin kokoinen moottoripyorajengilainen oli entinen jarjestaytyneen rikollisuuden edustaja, joka oli tullut kuitenkin myohemmassa vaiheessa elamaansa uskoon ja onnistunut paasemaan irti organisaatiosta, elossa. True Red-nimea kantava Maori oli julkaissut vaiheikkaasta elamastaan kirjan, jota han myos meille kaupitteli. Mies oli myos jossain vaiheessa elamaansa kaynyt Tampereella Bandidosin kutsuvieraana.

Odotukset Poor Knightsin suhteen oli aika korkeat ja leikin matkalla Whangareista rannikolle mielessani ajatuksella valaiden, valashaiden tai rauskujen kohtaamisesta veden alla. Koska veden lampotila (~17°C) oli kymmenkunta astetta alhaisempi kuin aikaisemmilla sukelluksillani, osasin odottaa myos varustuksen olevan kovin erilainen. Sain testattavaksi koekaytossa olevan uudentyyppisen 8 millin markapuvun, joka peitti kasvoja ja kammenia lukuunottamatta koko vartalon. Oli sanomattakin selvaa, etta liikkuminen pinnan ylapuolella oli kankeaa, varsinkin kun vyotarolle lyotiin viela 12 kiloa lisapainoa vyon muodossa. Venematkalla bongattiin pinnalla kolmion mallinen eva, jota luultiin haiksi. Pysahdyttyamme katsomaan tarkemmin, se paljastui kuitenkin molamolaksi eli luukalaksi (engl. sunfish), jotka koostuvat paa-asiassa luusta ja voivat kasvaa useamman tonnin painoisiksi. Ja kauniista otuksesta ei ole kyse. Kyseessa on epamuodostuneen nakoinen mohkale, jonka silmatkin sojottavat mihin sattuu. Sori neiti Niemi, tiedan etta SA tykkaat :P Jatkettiin matkaa saarta kohti ja ajettiin etelaisen pallonpuoliskon suurimman holvikaaren alitse ensimmaiselle sukelluspaikallemme MaoMao archille, jonka edesmennyt Jaques Cousteau on rankannut omalla listallaan maailman 7. hienoimmaksi sukelluskohteeksi. Hypatessamme veteen vieressamme lutrasi leikkiseuraa kaipaava utelias hylje, joka kuitenkin katosi maisemista vajotessamme pinnan alle.

Olisi kiva sanoa, etta sukelluskohde oli maineensa veroinen, mutta huonoista olosuhteista johtuen se oli allekirjoittaneelle aika pettymys. Vuokramaskini vuoti(vuosi?) koko ajan, kova aallokko aiheutti voimakkaita virtauksia vedenalaisiin tunneleihin, nakyvyys oli huonohko ja samassa porukassa oli kokemattomia sukeltajia, jonka vuoksi jouduimme palaamaan pinnalle kovin aikaisin. Mureenoja ja skorpionikaloja oli veden alla runsaasti, mutta odottamani isommat merenelavat jaivat nakematta. Ensimmaisesta kylman veden sukelluksesta ei jaanyt paljon kateen. Siirsin katseeni jo seuraavaan sukelluskohteeseen toiselle puolelle saarta.

Koska olin kuluttanut edellisella sukelluksella huomattavasti vahemman happea kuin muu ryhmani, paatti veneen kippari/sukellusfirman kokenein kaveri ottaa minut ja kanssani saman kohtalon kokeneen vanhemman sveitsilaisherran mukaansa seuraavalle sukellukselle. Jatin veneeseen liian korkeiden odotusten lisaksi myos vuokramaskini ja otin tilalle tutun ja turvallisen Kambodzasta ostamani, jonka toimivuus oli todistettu jo moneen kertaan. Nyt sukeltaminen oli sita mita piti! Vaikka pinnan alla ei nytkaan nakynyt mitaan tajunnan rajayttavaa, nautin siita huomattavasti enemman kuin ensimmaista sukelluksesta. Kippari tiesi parhaat paikat, tahti oli sopiva ja olosuhteet kaikinpuolin paremmat. Mureenoita ja skorpionikaloja oli taas pilvinpimein, lisaksi muutama lahes metrinen rapu seka pienia ja varikkaita nudibrancheja. Happi riitti niin pitkaksi aikaa, etta vilunvareet saapuivat ensin. Ennenkuin jatettiin saari taaksemme, ajettiin vene hetkeksi parkkiin maailman suurimman vedessa sijaitsevan luolan uumeniin ja huudettiin yhteen aaneen niin paljon kuin aanihuulet antoivat periksi. Kaiulle ei meinannut tulla loppua.

Hieman yllattaen reissun kohokohta koettiin vasta paluumatkalla, kun tormasimme (emme kirjaimellisesti) valasperheeseen. Noin kuusimetrinen Brydenvalaanpoikanen alkoi syysta tai toisesta leikkia veneemme kanssa, joka oli kaikinpuolin normaalista poikkeavaa kaytosta. Se kiersi paikallaan seisovaa venettamme vartin verran ja puhalteli ilmaa niin, etta lakit meinasivat lentaa paasta veneen kannella. Laivan kippari kertoi nahneensa Brydenvalaita alueella usein, mutta ei ollut koskaan aikaisemmin nahnyt vastaavaa kayttaytymista. Kyseessa oli ensimmainen kerta, kun nain valaita ja en voi tarpeeksi painottaa kuinka hienoja elaimia nama merten jattilaiset ovat. Vaikka niita on maailman valtamerissa suhteellisen paljon, ihminen tietaa niista kuitenkin loppuviimein hyvin vahan. Esim. suurin valaslajimme, kolmekymmenmetriseksi kasvava sinivalas on tieteelle edelleen suuri mysteeri. Ja mita tulee maailman meriin muutenkin, tunnemme ne huonommin kuin oman aurinkokuntamme. Maailman syvimmassa kohdassa Mariaanien haudassa (n. 11km) on kayty ihmiskunnan historian aikana vain kertaalleen joskus 1950-60-luvulla, eika niinkaan syvalle tarvitse menna loytaakseen jokaisella valtamerisukelluksella lukuisia uusia lajeja. Toisena esimerkkina useammankymmenen metrin jattilaiskalmari, jota ei koskaan olla nahty vedessa, mutta joita loydetaan huuhtoutuneena rannoille kymmenia vuosittain. Viimeisimman sukupuuttoon kuolleen jattilaisen uskotaan olevan mursua muistuttava kymmenmetrinen Stellarin merilehma, joka viimeksi havaittiin 1740-luvulla Alaskan rannikolla. Kuka tietaa minkalaisia monstereita meremme viela pitavat sisallaan? Valtamerien keskisyvyys on n. 4 kilometria - otusten halutessa pysya piilossa ihmisilta, tilasta ei ole puutetta.

Bussimme oli tarkoitus poimia meidat kyytiin Whangarein keskustasta seuraavan paivan ehtoopuolella ja heratessamme kaupungin ulkopuolella, paatimme kayttaa paivamme liikkuen apostolin kyydilla hiljaa keskustaa kohti. Matkalle mahtui nahtavaakin. Useamman tunnin kavelylla suihkittiin Sormusten Herran Kontua muistuttavilla niityilla,
Kauri-metsissa, vesiputouksilla ja luolassa, jonka kattoa koristivat tuhannet kiiltomadot. Syvalle luolaan mennessa paivanvalo katosi, mutta ylospain tahyillessa olisi voinut vannoa katsovansa tahtitaivasta. Toiminnantayteisen paivan paatteeksi hypattiin bussiin ja saavuttiin paria tuntia myohemmin ruuhkaiseen Aucklandiin. Koko kaupunki oli ihan tukossa Pearl Jamin konsertin vuoksi. Ei oltu varattu majotusta etukateen ja pienella onnenkantamoisella yhdesta hostellista loytyi kaksi vapaata vuodetta. Paivan paatteeksi paastiin jopa Saunaan.

Vertailukohtaa muuhun Uuteen-Seelantiin ei juuri ollut, mutta Northland pesi leikiten Aucklandin harmaan ympariston, kohokohtana maisemien puolesta ehka pohjoisin karki eli Cape Reinga. Tehtyamme em. reissun Strayn bussilla tulimme siihen tulokseen, etta haluamme vapauden kulkea siellakin minne muut eivat mene ja paatimme ostaa auton, mielellaan paketti-sellaisen eli vanin, jossa olisi mahdollista myos nukkua. Loysimme sellaisen ja aloitimme uuden luvun seikkailussamme. Uusi luku julkaistaan teille lukijoillekin pian.