sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Epaonnenpotkuja.

Kaytetyn auton osto on aina arpapelia. Se tuli myos meidan tapauksessa ilmi jo ensimmaisen silla ajetun kilometrin jalkeen. Tiesimme bensamittarin olevan rikki, mutta myyja vakuutteli suurin ja ruskein Tongalaisin silmin, etta oli juuri tankannut 40 dollarilla. Paastyamme moottoritielle, Mitsubishi L300-vanimme imaisi viimeiset mehut tankin pohjalta kiduksiinsa ja siina sivussa tankin pohjalla olleet roskat, jonka seurauksena hyydyimme nolosti moottoritien varteen kuin mummo lumeen. Hatavilkut paalle ja Jarno jalkamiehena bensa/bensakannu-ostoksille. Tankista moottoriin paatyneet roskat aiheuttivat meille paanvaivaa nykimisen muodossa seuraavan parin tuhannen kilometrin ajan, kunnes huollatimme automme ja ne lahtivat vahingossa pois. Paasimme nykimisesta eroon 60 dollarin tarkastuksella ja paineistuksella, mutta kavi ilmi, etta neljasta sylinterista vain kaksi toimii kunnolla ja toisten kahden korjaus tulisi maksamaan vahintaan 1200 dollaria. Pikkasen syljetytti. Ei meilla ollut mistaan repia moisia summia ja paatimme jatkaa puolitehoisella autollamme kunnes se tulisi lopullisesti tiensa paahan. Odotamme mielenkiinnolla, miten Etela-Saarella selvitaan. Kuntopiirimme tulokset saadaan todeta kaytannossa, kun joudumme vuorotellen tyontamaan autoa sen hyytyessa makiseen maastoon. Ennenkuin saavuimme Taurangaan, jossa auton todellinen kunto tuli ilmi ja jossa nykyaan tyoskentelemme, kiertelimme pohjois-saarta ja nautimme auton oston jalkeen meille siunaantuneesta vapaudesta.

Ajoimme Aucklandista suoraan Taurangaan kalatehtaalla olevien toiden toivossa, mutta paikat olivat jo tayttyneet ja pettyneena jatimme Taurangan toistaiseksi taaksemme. Kavimme kuitenkin useammassa eri henkilostovuokrausfirmassa antamassa yhteystietomme silta varalta, jos paikkoja vapautuisi. Paatimme suuntia muutaman paivan reissulle pohjois-saaren tuliperaisiin keskiosiin, jotta sen kautta ei enaa myohemmin tarvitsi heittaa ylimaaraista lenkkia. Tarkoitus oli kayda suorittamassa ns. Tongariro Crossing - maan parhaimpana yhden paivan vaelluksena mainostettu reitti. Saapuessamme alkuillasta kansallispuiston alueelle, kavi ilmi etta huomenna taivaalta tulisi todennakoisesti kissoja ja koiria, joten paatimme jatkaa matkaamme ja tulla kokeilemaan onneamme parin paivan paasta uudemman kerran. Ajoimme illaksi viela toiselle rannikolle Wanganuin kaupunkiin, joka muistutti mielikuvieni New Orleansia joen varressa seisovine vanhoine puutaloineen.

Aamun valjetessa jatkoimme rannikkoa pitkin ja kiersimme Surf Highwayta pitkin pohjois-saaren lantisimmat kolkat. Hannilan pojalla oli taas aivot narikassa hetkellisesti, kun pysahdyttiin huoltsikalle tarkastamaan vanimme jaahdytysnestetilanne. Yhtaan autojen ja moottoreiden kanssa pelannut tietaa, ettei syylarin korkkia saa avata moottorin ollessa kuuma. Minakin toki tiesin, mutta jostain syysta en juuri silla hetkella muistanut. Korkin "Do not open when hot!" -tekstikin jai huomaamatta. Jarno meni kaymaan vessassa, mina raotin korkkia ja kuulin paineen poistuvan sihinana. Sihina loppui ja kuvittelin kaiken paineen jo paenneen syylarista. Avasin korkkia enemman, jonka seurauksena se lensi ohjaamon kattoon, perassaan n. 3 litraa ruosteen varista vetta. Kajuutan katosta vesiruisku kimposi aikalailla joka suuntaan auton sisalla. Jarnon tullessa vessasta, sanoin nolona "Kavi pikku vahinko...". Jarno siihen: "Ei jumalauta Antti, ma oon 2 minuuttia poissa ja sa onnistut sotkemaan koko auton!!" Ulkona tuli vetta vaakaan, kun mina jynssailin autoa puhtaaksi. Jos asiasta jotain positiivista haluaa hakea ni saatiin syylari tyhjaksi kertaheitolla ja tuli ainakin huomatuksi, etta ruosteenvariset jaahdytysnesteet oli korkea aika vaihtaa.

Kiersimme autolla kuvauksellisen Taranaki-vuoren, joka tosin piileskeli paa-asiassa pilvien keskella. Saaennuste seuraavalle paivalle Tongariro Crossingilla oli parempi ja paatimme suuntia takaisin kansallispuistoon illaksi. Yksi komeimpia ajamiani tieosuuksia oli Forgotten World Highway, joka nimensa mukaisesti kulkee syrjaisilla seuduilla aikalailla Jumalan selan takana. Koko 150 kilometrin tieosuudella tuli vastaan ehka 5 autoa, mutta pysahdyimme vahan valia tien varteen ihailemaan/kuvailemaan kumpuilevia Kontumaisia maisemia.

Jos muistuttivat edellisen paivan tieosuuden maisemat Sormusten Herrasta, samaa tekivat Tongariro Crossingin maisemat kolmanteen potenssiin. Tongariro National Parkin maisemissa itseasiassa kuvattiin useita eri kohtauksia em. elokuvaan (Mordor, Mt. Doom, Ithilien jne.) Meidat heitettiin aamulla 19,4 kilometrin reitin lahtopaikalle ja bussin oli tarkoitus hakea meidat 8 tuntia myohemmin toisesta paasta. 8 tuntia oli pelkalle vaellukselle hyvalla kelilla valja aikataulu, mutta halusimme valloittaa Jarnon kanssa myos reitin varrella olevan Mt. Ngauruhoen (Mt. Doom) sillakin uhalla, etta myohastyisimme bussista ja joutuisimme liftaamaan takaisin hostellille. Taukoja ei juuri tullut pidettya ennen vuoren juurelle paasemista, jossa kerasimme hetken voimia ennen edessa olevaa urakkaa. 19,4 kilometrin reitti itsessaan on jo aika vaativa vaellus ottaen huomioon korkeuserot ja nopeasti vaihtuvat saaolot. Kuolemantapauksia reitilla sattuu ajoittain, kun lumi tai jaatava vesisade yllattaa huonosti varustautuneet vaeltajat. Vuoren juurella oli useita ihmisia pitamassa taukoa ja tormasimme myos haamatkalla olleeseen suomalaispariskuntaan, jotka toivottelivat meille onnea vuorenvalloitukseen. Meidan lisaksi huippua lahti tavoittelemaan parisenkymmenta muuta ihmista. Tassa vaiheessa varsinaisesta vaellusreitista oli kavelty noin kolmannes.

Pystysuunnassa nousua vuorelle ei ollut kuin 600 metria, mutta urakka ei ollut helppo irtonaisilla laavakivilla kavellessa "kaksi askelta eteenpain ja yksi taakse"-etenemistyylilla. Usko oli koetuksella ja Jarnokin vannoi luopuvansa tupakanpoltosta piakkoin. Huippu oli paasiassa pilviverhon sisalla, mutta meita yritettiin lannistaa ajoittain, kun huippu tuli nakyviin ja kavi ilmi, kuinka pitka matka sinne viela todellisuudessa oli. Paasimme lopulta kuitenkin lumiselle huipulle ja kaivettuamme evaspussimme esiin, jaatava vesisade yllatti. Huipulla nakyvyys oli n. 10 metria ja mina heitin kiukkuisena vuoren kraatteriin sormuksen sijasta omenanraadon. Vaatteet kastuivat, hanskattomat kadet jaatyivat ja paatimme lahtea takaisin alas valttaaksemme paleltumiskuoleman. Odotimme kotkia noutamaan meita jossain vaiheessa laskeutumista, mutta elikot tekivat lopulta oharit. Vaikka Frodo ja Sam saivat kyydin vuorenrinteelta takaisin alas, nostan heille silti hattua, koska heilla ei ollut vuorta valloittaessaan edes kenkia ja ylimaaraisena taakkana harteillaan he kantoivat paineita koko maailman pelastamisesta. (Heilla oli tosin haltijaleipaa, joka kompensoi aika tavalla). Vesisade lakkasi jossain vaiheessa laskeutumista ja lampotila nousi niin, etta suurin osa marista vaatteista oli taas pakattava reppuun. Alas paastyamme oli voittajafiilis, mutta kun todellisuus iski neljantoista edessa olevan vuoristoisen kilometrin muodossa, hymyt hyytyivat taas hetkeksi. Maisemat kuitenkin vain paranivat reitin edetessa ja kun huomasimme, etta meilla on mahdollisuus ehtia viela bussiimme, kiristimme tahtia. Kuka on nahnyt Babel-elokuvan? Fiiliksia karun Marokkomaisissa maisemissa hain soundtrackilta loytyvan Gustavo Santaolallan Deportation biisilla. Voimakkaita tunteita. Jasenia sarki, mutta loppuvaiheessa menimme lahes juoksujalkaa ja ehdimme lopulta bussillemme 5 minuuttia ennen sen lahtoa. Kukaan muu meidan bussista ei kivunnut Mt. Doomille ja olivat siita syysta bussilla huomattavasti aikaisemmin. Kuskimme kertoi, etta suurin osa matkustajista oli ilmaissut halukkuuttaan lahtea takaisin hostellille jo ennen meidan saapumista ja olivat syysta noloina kun ilmaannuimmekin paikalle. Hymyilimme Jarnon kanssa kilpaa auringon kanssa ja hostellille paastyamme hyppasimme porealtaaseen lepuuttamaan raajojamme. Urakka oli raskain kokemani Paijanteen Ympariajon (Enduro-moottoripyorakilpailu) jalkeen ja kesti lahes viikon verran, etta jalat toimivat taas normaalisti.

Ajoimme aavikkotieta pitkin Rotoruaan ja kavimme pettymassa Wai-O-Tapun Thermal Wonderlandissa, jossa oli geysireita, kuplivaa mutaa, kuumia lahteita jne. Paikka ei ollut siita nahtyjen kuvien veroinen (joskus niinkin pain). Roadtripin poikasemme saatiin paatokseen ja edessa oli taas toiden kyttaamista aurinkoisessa Taurangassa. Pidempiaikasia hommia ei ollut vielakaan tarjolla ja kaytimme yhden liian monista vapaapaivistamme ajaaksemme pohjoiseen Coromandelin niemelle, jossa piti olla tarjolla snorklaamista, upeita rantoja ja rannoilla olevia kuumia lahteita. Kyseisella reissulla kaikki meni kuitenkin pieleen alusta asti. Ensin loppui bensa keskelle ei mitaan, mutta sain liftattua kannu kadessa lahimpaan kaupunkiin ja takaisin Jarnon odottaessa autolla. Seuraavaksi menimme intoa puhkuen ja lapiot heiluen etsimaan kuumia lahteita hot water beachilta, mutta emme loytaneet ensimmaistakaan useammankaan kaivetun kuopan jalkeen. Olimme paikalla laskuveden sijasta nousuveden aikaan. Jatkoimme pohjoiseen kohti Cathedral covea, jonka oli tarkoitus olla yksi Uuden-Seelannin hienoimmista rannoista. Ranta muistutti Krabilla Thaimaassa nakemiani, mutta olimme siellakin vaaraan aikaan, aurinko kun oli jo kukkuloiden takana ja uimaan ei tarjennut menna. Siirryin snorklaamaan laheiseen matkaoppaan hehkuttamaan poukamaan, jonka vesi oli syysta tai toisesta sakeana pienia ja limaisia meduusoja, niin ettei nakyvyytta ollut nimeksikaan. Vesikin oli liian kylmaa snorklaamiseen. Turha reissu, mutta tulipahan tehtya. Puuh.

Tulevaisuus naytti kuitenkin vahan valoisammalta, kun eras henkilostovuokrausfirmoista ilmoitti tarjolla olevista toista. Jarno oli sina paivana meidan vanimme avainten haltija ja sai muutamaksi paivaksi hommia margariinitehtaalta Aku Ankan rapylanjaljissa. Tasan ei menneet nallekarkit, allekirjoittaneella kavi astetta paskempi maiha. Tarkoitus oli menna puutarhahakkeen levityshommiin puoleksi paivaksi, jonka vuoksi tyoparini tuumasi, ettemme tarvitse evaita. Todellisuus oli taas kuitenkin jotain ihan muuta. Paadyin helteiseen keliin lapiohommiin seitsemaksi tunniksi. Heiluin hiki paassa lapion kanssa mm. hakaten nurmikkoa irti kuivasta ja kovettuneesta savesta. Jarjenkoyhaa? Kylla. Normaalissa maailmassa vastaavat hommat hoidettaisiin silmankaanteessa koneilla, mutta Uudessa-Seelannissa pyritaan minimoimaan tyottymyys yrittamalla jarjestaa kaikille jotain, oli ne sitten kuinka turhia hommia tahansa. Tietyomailla saattaa nahda kolme ihmista vahtimassa, etta muutama totsa pysyy pystyssa. Palkaksi paivan tyosta ilman ravintoa sain karmean olon, nimellisen korvauksen (~30 euroa) ja rasitusvamman ranteeseen, jonka vuoksi en ollut taas tyokykyinen seuraavaan kahteen viikkoon. Putkeen meni siis.

Koska en pystynyt ottamaan parina seuraavana paivana toita vastaan rikkinaisen ranteen vuoksi, niita ei enaa vaivauduttu tarjoamaan minulle edes ranteen parannuttua. Jarnoltakin loppui hommat ja saimme lopulta pidempiaikaista duunia vasta oltuamme Taurangassa jo kuukauden paivat. Kerron tarkemmin tyokokemuksista kiivihedelmakaivoksilla seuraavassa blogitekstissa.

Joulu ja uusivuosikin tuli ja meni. Osasin odottaa, etta koti-ikava iskisi ainakin joulunaikaan. Joulupuuro, joulusauna, joulupukki, joulukuusi, perhe ja sukulaiset loistivat poissaolollaan ja kovin erilaiseen joulupoytaankin olin tottunut, me kun grillasimme hostellin vaella hampurilaisia aatoniltana. Musiikista vastasi elektronisine viuluineen maailmaa kiertanyt lapinpolttaja (saksalainen). Saksasta puheenollen, tuon kielen taitamisesta ei olisi taalla haittaa, silla varmaan 80% kaikista backpackereista Uudessa-Seelannissa on saksalaisia. Vaikka Seppo Raty on sita mielta, etta "Saksa on paska maa.", uskallan olla eri mielta. Sielta tulee yllattavan kauniita naisiakin! Hopohopo. Uusivuosi meni paljasvarpain tanssien Mount Manganuin rantahiekassa ja jatkoin kotiin asti ilman kenkiani, kun joku pitkakyntinen vei tunnearvokkaat ja maailmaa nahneet Vanssini rantahiekasta.

Viimeinen kuukausi ei ole tyonteon ohella pitanyt juuri muuta sisallaan. Toista saapuessamme olemme yleensa vetaneet kuntopiiria Markon ja Jarnon kanssa ja katsoneet yhteensa tuhat ja yksi elokuvaa iltojen ratoksi. Rahojamme olemme sijoittaneet mm. surffilautaan, kitaraan ja huuliharppuun joiden hallitsemista opetellessa on vierahtanyt useampi vapaapaiva. Teimme myos aikamme kuluksi haloista molkky-pelin, jonka saloja olemme opettaneet saksalaisille ja argentiinalaisille tovereillemme.

Seuraavalla kerralla random-hopotysta ja faktoja Uudesta-Seelannista.

P.S. Kuvia Pohjois-Saarelta osoitteessa: http://www.facebook.com/album.php?aid=137371&id=580929824&l=41ab5f5571

(Lisailen samaan osoitteeseen loput Pohjois-Saaren kuvat, kun tama saaripahanen jaa taakse)

2 kommenttia: