En muista kerroinko edellisessa viimesista paivista Chiang Maissa, mutta meilla oli ihan lystia. Kaytiin kattomassa Muay Thai:ta (Thainyrkkeilya), joka on Thaimaassa todella iso juttu. Onneaan kokeilemassa olleet lansimaalaiset otti huolella pataan paikallisilta. Kevennyksena matsien valissa kehaan lyotiin kolme ukkoa silmat sidottuina, hanskat kadessa. Tuomarikin otti osumaa ajoittain. Ronan ja Birgit jai Chiang Maihin suorittamaan kokkauskurssia (joka mullekin ois ollu ihan hyodyllinen, koska kolmen mun hallitseman ruokalajin valikoimaan kyllastyy aika nopeasti) ja mina lensin Kuala Lumpuriin Malesiaan.
Jo lentokentalta KL:iin ajellessa kavi ilmi, etta vaikka Malesia on lahella muita kaakkois-Aasian maita maantieteellisesti, on se muuten kaukana niista. Kaksipyoraisten maara liikenteessa on huomattavan paljon pienempi, kuin edellisissa vierailemissani maissa ja infrastruktuuri on taysin erilaista. Kaupungit nayttavat lansimaalaisilta lahioineen ja Kuala Lumpur pilvenpiirtajineen muistutti erehdyttavasti sita mielikuvaa, joka minulla on Amerikasta. Ja saaliksi kavi, kun katsoi maisemia. Lahestulkoon koko Malesian niemimaan metsat, joitain kansallispuistoja lukuunottamatta on hakattu matalaksi oljypalmuviljelmien alta. Oljy-yhtio Petronas muodostaa kasittaakseni noin 60% maan bruttokansantuotteesta. Bensan litrahinta on jossain 30 sentin hujakoilla.
Vietin KL:n Chinatownissa vain yhden yon ja lahdin seuraavana aamuna Essin luo Lumutiin. Oli mukava nahda tutut kasvot pitkasta aikaa. Lumut tuntui Malesian vastineelta Heinolalle ja tekemisen puute iski jo kolmessa paivassa. Essin kaydessa toissa, sain viimein ajan kanssa kayda kuviani lapi ja ladata niita nettiin nahtaville/turvaan. Essin saksalainen vaihtarikaveri Lydia Hong Kongin ajoilta oli samaan aikaan myos kylailemassa. Tytot halus viikonlopun viettoon KL:iin ja mina suuntasin mukaan odottelemaan sunnuntaina lahtevaa lentoani Borneolle.
Paastiin parin miljonaarin citymaasturin kyydissa ilmaseksi (Essin tyopaikan johtoporras) ja itella paskasissa reissaajan vermeissa viikon parransangen kera oli vahan sellanen olo, etta mun paikka ei oo siina autossa. Varsinkaan sen jalkeen kun kerroin, etta edellisena vuonna heiluin Afrikassa virtsakannujen kanssa lopputyoni parissa. Myos KL:ssa sain iskun vasten kasvojani, kun vaatteissani oli turha haaveilla baariin menemisesta. Niin paljon mua ei kuitenkaan Kuala Lumpurin yoelama innostanut, etta oisin raapaissut budjetistani siivun siistimman paallepantavan vuoksi. Pitakoot baarinsa perkele! Sitapaitsi ne baarit mihin Essi ja Lydia suihki, oli hinnoiltaan Seduloitakin kalliimpia. Thanks, but no thanks.
Kaytiin porukalla kalahieronnassa, joka on ehka ilosinta touhua jonka tiedan. Hintaan euro/10min pienet hampaattomat kalat syovat parvena kuollutta nahkaa jalkateristasi. Ja voitte arvailla, etta kutittaako!?! Aivan simona. Yhtaan vakavaa naamaa ei niilla penkeilla nay. Kavin kiertelemassa seuraavana paivana Little Indiassa, isossa lintutarhassa ja suuntasin vahan ennen auringonlaskua Petronas Towerseille kamerani kanssa. Illan pimennyttya vierailin maailman 4. korkeimmassa radiomastossa, josta aukes ihan mukavat nakyvat oisen metropolin suuntaan.
Sunnuntai-aamuna kukonlaulun aikaan rymistelin rinkkoineni hostellihuoneessa, etta krapulaiset tytot herais varmasti hyvastelemaan. Happamat naamat sangyn pohjalla toivottelivat hyvaa matkaa. Lensin Sabahin laanin paakaupunkiin Kota Kinabaluun (Borneolle) ja metsastin pari tuntia hostellia, josta loytyi kaapeli-tv ja urheilukanavat. Illalla oli kuitenki luvassa MotoGP:n Tsekin osakilpailu ja Kallion debyytti Ducatin tehdastiimissa - sarjassamme pakko nahda :) No hommahan kusi Kallion osalta toiseks viimesella kierroksella kaatumiseen ja mina painuin pehkuihin.
Aamulla pyyhkasin Sandakanin kaupunkiin, jossa oli aikoinaan maailman suurin konsentraatio miljonaareja. Nykypaivana kaupunkia katsoessa sita on vaikea uskoa. Sandakanin visiitti oli puhtaasti siita syysta, etta sain buukattua sielta itelleni reissun Sungai Kinabatangan-joelle, joka kuhisee elamaa. Iltapaivan jokiajelulla oltiin mielestamme ihan onnekkaita. Nahtiin kuitenki nena-apinoiden (proboscis monkey, googlatkaa, on meinaan aika koomisen nakonen elain. Nayttaa lahinna vitsilta tai pilapiirrokselta) ja 2 muun apinalajin lisaks mm. villisika, villeja lehmia, monitoriliskoja, sarvinokkia (hornbill) ja sokerina pohjalla villi orankiperhe! Isa, aiti ja parin vuoden ikainen pikkuveijari. Orankien perimasta n. 96,5% on samaa ihmisen kanssa ja se nakyi ulkonaosta ja kaytoksesta. Uhanalaisia orankeja elaa vapaana luonnossa nykypaivana enaa Borneolla ja Sumatralla. Sain puhuttua itseni italialaisen pakettimatkaporukan seuraan yoristeilylle, jolla nahtiin krokotiileja, paljon eri lintuja, nukkuvia apinoita ja kolmemetrinen python-kaarme. Seuraavana paivana oli edessa puuduttavaa minibussista toiseen hyppaamista, kun koitin itsekseni paasta Sempornaan, jossa oli luvassa sukeltamista.
Joku ehka joskus kuullut Sipadanin saaresta Borneon kyljessa? Jos joku sukeltaja jossain pain maailmaa tekee Top 10-listan paikoista, jossa haluaisi sukeltaa ennen kuolemaansa, Sipadan loytyy lahes poikkeuksetta talta listalta. Itse herra isoherra, herra Jacques Cousteau sanoi kaytyaan Sipadanilla ensimmaista kertaa, ettei ole 45 vuoteen nahnyt yhta rikasta vedenalaista elamaa. Olin todella onnekas, kun sain saapuessani Borneolle buukattua itselleni sukellukset Sipadanille alle viikon varotusajalla, jonot kun normaalisti saattavat olla muutamia viikkoja. Sipadan on kasittaakseni ainoita paikkoja maailmassa, jossa sukeltajia sallitaan saarelle paivassa vain rajallinen maara. Halukkaita on paljon siitakin huolimatta, etta vuonna 2000 Sipadanin saarelta kaapattiin sukeltajia ja oppaita Filippiineille Jolon saarelle (Risto Vahanen & Seppo Franti tulivat tunnetuiksi). Sipadan ei myoskaan sovi alottelijoille voimakkaiden virtausten vuoksi ja halusinkin lisaa varmuutta sukeltamiseeni ennen sinne menoa. Suoritin PADI:n Advanced Open Water-diver kurssin naapurisaarilla, sain kokemusta virtauksissa sukeltamisesta ja luvat menna 30 metrin syvyyteen aikaisemman 18 metrin sijasta. Jo kurssisukellukset viereisilla saarilla tekivat selvaksi, etta Sipadanilta on lupa odottaa paljon, tarjoten nekin paljon pienta varikasta vedenalaista elamaa. Ensimmaisen yon vietin muuten dormihuoneessa paikassa nimelta Dragon Inn, jota en suosittele pahimmille vihamiehillekaan. Heratessani ensimmaista kertaa Sempornassa koko selkani oli punaisten laiskien peitossa ja kutisi niin etta oksat pois! Saatanan lutikat! Selvennataan, etta tarkoituskin oli kirjoittaa lutikka eika lutka. Lutikat (bedbugs) on siis huoneiden seinissa asuvia pienia otokoita, jotka oisin vaeltavat ruokailemaan sinulla. Tassa vaiheessa vihaamieni luontokappaleiden listalla piikkipaikalla.
Heti ensimmainen sukellus Sipadanilla (minua huomattavasti kokeneemmassa porukassa) vei muiden vanavedessa 35 metriin (hups), jossa nakyvyys oli jotain ihan uskomatonta. Alla 70 metrin syvyydessa oleva tasanne ja siella lepailevat hait nakyivat aariviivojaan myoten kirkkaina. Nakyvyys oli siis todennakoisesti lahempana 50 metria, kun se aikaisemmilla sukelluksillani on ollut yleensa jotain 8-15m. Hain nakeminen luonnossa ensimmaista kertaa sapsahdyttaa. Ja ensimmainen sukelluspaikkamme suorastaan kuhisi niita. White-tip ja Grey-reefsharkeja nahtiin kymmenia ja joukossa muutama Black-tip reefshark. Kokoa niilla oli keskimaarin ehka 1,5 metrin verran, mutta nahtiin muutama yli parimetrinen yksilo. Divemasterimme kilkutti metallitikulla happipulloonsa haiden tullessa liian lahelle (alle 5 metrin paahan meista). Olin myos kuullut, etta Sipadanilla on paljon kilpikonnia ja huhuissa oli todellakin peraa. Jo ensimmaisella sukelluksella nahtiin kymmenia hawksbilleja ja green turtleja. Suurimmat olivat mitaltaan lahes 1,5 metrisia ja eivat valittaneet sukeltajista laisinkaan uiden kosketusetaisyydella.
Toinen sukellus vei barracuda pointiin, joka on todennakoisesti tunnetuin Sipadanin dive siteista. Nimi juontaa juurensa siita, etta siella majailee usein n. 10 000 barracudan parvi. Paikalla on todella voimakas virtaus ja annoimme itsemme vain liukua virtauksen mukana 600 metrin syvyyteen syoksyvaa lahes pystysuoraa seinamaa sivuttaissuunnassa mukaillen, kunnes tormasimme etsimaamme. Divemasterimme viittoi meidat ottamaan kiinni seinamasta ja jaimme siihen roikkumaan virtauksen heiluteltaviksi. Barracudia alkoi ilmestya pimeydesta ja katselimme huulet pyoreina nakya. Siina vaiheessa kun kadet alkoivat vasya ja rystyset olla valkosena seinassa roikkumisesta, suuntasimme parven alle. Monituhatpainen barracudaparvi pimensi kirkkaalta taivaalta paistavan auringon ja Heinolan miehella oli siina vaiheessa AIKA pieni olo.
Viimeisella sukelluksella pyorittiin vahan matalemmissa syvyyksissa virtojen vietavana ja keskityttiin enemman korallien katseluun. Nahtiin kuitenkin vahan syvemmalla leopardihai, joka heratettiin tahtomattamme uniltaan. Kaikilla sukelluksilla oli paljon em. haita ja kilpikonnia, joita nakee kyllastymiseen asti Sipadanilla. Rauskut ja valashai on sitte toivomuslistalla seuraavana ;)
Sempornan jalkeen kavin Sepilokin orankikeskuksessa (Sepilok Orangutan Rehabilitation Center), joka on kansainvalisestikin tunnettu. Keskus oli itseasiassa aika pettymys, koska olin nahnyt orankeja jo luonnossa ennen sita, ja vaenpaljouden keskelta ruokailevia orankeja tuijottaessa tunsi olevansa elaintarhassa. Opin kuitenkin, etta sana Orangutan (engl.) tulee Malesian kielen sanoista orang-utan, jotka tarkoittaa suoraan kaannettyna man of the jungle eli viidakon mies. Oranki-nimella ei siis ole mitaan tekemista oranssin varityksen kanssa.
Toinen syy (Sipadanin lisaksi) Borneon reissuun oli Mount Kinabalulle kiipeaminen. 4095m korkea Mount Kinabalu hallitsee Pohjois-Borneon maisemaa, ymparoivan maaston ollessa huomattavasti matalampaa. Vuorta ymparoiva kansallispuisto oli Malesian ensimmainen ja vuoren merkitys on niin suuri Sabahlaisille, etta laanin paakaupungin nimi muutettiin Kota Kinabaluksi muutama vuosikymmen sitten. Vuosittain kansallispuistossa kay reilut 400 000 ihmista, joista n. 20% yrittaa valloittaa vuoren huippua. Jos kavi Sipadan-luvan kanssa tuuri, niin viela parempaa onnea oli Kinabalun kanssa. Sinnekaan en varannut majoitusta etukateen ja Borneolle saapuessani sain jarjestettya itselleni sahkopostitse (pakollisen) yopaikan vuoren rinteelle. Tahan aikaan vuodesta varaukset joutuu yleensa tehda parikin kuukautta etukateen.
Sain jarkattya itseni Amerikkalais-Englantilaisen pariskunnan seurueeseen ja saastin kuluissa jakaessamme oppaan. Ensimmaisena paivana vaellettiin 1866 metrista yotauolle 3272 metriin. Tiesin, etta kuntoni ei tulisi olemaan ongelma, mutta olin huolissani vuoristotaudista (altitude sickness), koska en ollut koskaan aikaisemmin ollut niin korkealla ja se voi iskea yllattaen keneen tahansa sohvaperunasta triathloonariin. Pienta paansarkya oli havaittavissa illalla nukkumaan mennessa (n. 19.00 aikaan :). Uni ei meinannut tulla, yolla oli kello herattamassa 1.45 ja aamupalaa ayskaroitiin naamariin kahden jalkeen.
Kolmen hujakoilla lahdettiin otsalampuin ja lampimin vaattein varustettuina yrittamaan huipulle paasya. Alkumatkasta vauhti oli mielestani liiankin rauhallista, koska menijoita oli paljon ja joissain paikoissa oli edettava jonoissa koysia pitkin itseaan rinnetta ylos vetaen. Lahestyessani neljaa tonnia tunsin olevani hyvissa voimissa ja kiristin tahtia, jattaen taakseni seurueeni ja ohitellen muita puuskuttajia. Huipun haamottaessa kirkkaan tahtitaivaan alla vauhti yltyi innostuksesta johtuen lahes juoksuksi ja ehdin huipulle n. puoli kuuden aikaan aamulla ja loin kateni "Low's Peak 4095,2m A.S.L."-kylttiin. Huipulla oli ennen minua jo kourallinen autuaan onnellisen nakoisia ihmisia talvisiin vaatteisiin vuorautuneina. Alempana rinteella nakyi otsalamppujen muodostama hiljaa lahestyva pitka helminauha. Horisontissa alkoi kajastaa pikkuhiljaa ja kamerat rapsyivat ahkeraan. Aurinko nousi horisontin ylle kuuden jalkeen ja nakya huipulta oli vaikea uskoa todeksi. Borneon rantaviivaa nakyi monessa suunnassa kymmenien kilometrien paassa ja muut vuoret nayttivat pienilta kummuilta sumun ja alapuolellamme olevien pilvien seassa. Siina yksin kylmassa mietin, etta taa on taas niita hetkia, jotka olis kivaa jakaa sen jonkun tarkean kanssa. Palaan jonain paivana Borneon katolle katsomaan auringonnousua tulevan vaimoni kanssa, lupaan. Talla kertaa seuranani oli vain hyva ystavani musiikki.
Jos ylospain kipuaminen oli allekirjoittaneelle helppoa kuin heinanteko, samaa ei voi sanoa alaspain tulemisesta. Tulin huipulta alas asti n. 5 tunnissa ja polvet huusi apua jo puolessa matkassa. Oikea polveni on vihoitellut jo aikasemmin vaeltaessa, mutta Kinabalulta alas kapuaminen kay jokaikisen kiipeajan niveliin. Oppaamme oli kiivennyt vuorelle n. 700 kertaa elamansa aikana ja sen huomasi greipin kokoisista polvista ja reittani paksummista pohkeista. Han ottaa myos joka vuosi osaa Kinabalulla jarjestettavaan Climbathoniin, joka on maailman rankin vuoristojuoksukilpailu. Oppaamme on juossut alhaalta ylos ja takaisin n. 3 tunnissa, mutta kaikkien aikojen ennatys kuuluu Meksikolaiselle juoksijalle joka on alittanut 2,5 tuntia. Tama tuntui kasittamattomalta (ja masentavalta), ottaen huomioon etta Maukka Perusjatkalta reissuun menee se 2 paivaa. Anyways, Kinabalun kiipeaminen oli mahtava kokemus ja neljan eri ekosysteemin lapi noustessa naki paljon erilaista luontoa ja maisemaa. Samaan aikaan minun kanssakin oli kiipeamassa kaikenikaisia valilta 12-65, joten voin suositella reissua lampimasti kaikille lukijoilleni.
Viimeisen paivan Borneolla vietin Kota Kinabalun edustalla sijaitsevalla Mamutikin saarella snorklaillen ja kipeita pohkeita hellien. Snorklailin pari tuntia ja koko sen ajan pieni muutaman sentin mittainen keltamustaraidallinen kala seurasi minua ja pyori paani ymparilla. Snorklasin yksin saaren autiolla takapuolella ja piilotin reppuni mielestani hyvin rantakivikkoon, mutta palatessa repulleni siella oli kayty. Repun pienemman taskun vetoketju oli auki ja isompaa oli yritetty avata tuloksetta sen ollessa lukossa. Pienemmasta taskusta oli kadonnut ainoastaan puhelin ja pitkakyntinen oli jaljista paatellen joku ei-niin-viaton luontokappale, eli suurella todennakosyydella apina. Pitakoon nyt hauskaa sitten puhelimeni kanssa, mita ikina silla tekeekaan. Puhelimitse minua on nyt siis turha yrittaa tavoittaa. Mita ma silla taalla muutenkaan tekisin, turha elektroninen kahle.
Nyt oon hikoillu muutaman paivan Indonesiassa, jossa on tarkoitus viipya kuukauden verran. Nyt on lopultakin vahan valjempi aikataulu ja tarkoitus ottaa rennosti. Luvassa todennakosesti surffausta, snorklausta, riippumatossa notkumista, isoja liskoja, aurinkoa ja muutama tulivuori. Katotaan seuraavalla kerralla, onko suunnitelmissa (tai suunnitelmattomuudessa) pysytty.
tosi hienolta kuulostaa toi vuorenvalloitus :)
VastaaPoistaja tietty ne kilpparit, ai että <3
-k